Nuppuna

Tuli osalleni aika olla nupussa. Pienenä, silti hauraudessani varmana, että koittaa hetki, jolloin kaikellaan saa avautua auringonvaloon. Kuin aallot, jotka silittelevät rantakallion poskea toisinaan , saapui luokseni kipu. Sen tyrskeet muovaavat hiljalleen pintaani. Ovat olleet luonani aiemminkin ja taas tyyntyneet. Niinhän aalloille käy. Elämää katsellessa pienuudesta käsin, tuntuu hetken kuin taivas laskeutuisi peitoksi ylle. Tuulen kosketus kuin lohduttaisi. Eilen annoin kyyneleille luvan. Löysivät poskilleni  ja antoivat minun olla ihan pieni. Pehmensivät pikkuisilla laineillaan.


 

Isompi tyttönen tutkaili illansuussa uutta kalenteriaan. Löysi hauskan kyselyn: jos olisin väri...jos olisin vaate...jos olisin....jos. Olisin. Vuorotellen vastailimme. Minun osalleni helppo oli jos olisin puu...Vuodenkierron verran kanssani maailmaa kiireettä katsellut pihakoivu nyökäytti oksallaan. Vilkutti lehdillään läpi ilta-auringon. Ja ymmärsi. Hetki sitten olin kuin oksistaan vankin. Nyt hentoisin, joka jaksaa vain muutamaa vihreää lehteä kesätuulessa heilautella. Kunnes kestän taas vaikka ukkoskuuron. Sillä  juuret ovat tiukasti maaperässään. USkon ja luotan.

Tänään tartun tuulenvirettä kädestä. En kurkottele korkealle. Otan vain muutaman askeleen sen kepeydessä. Annan itselleni luvan oloiluun. Odotan sitä sadekuuroa, joka virkistää ja vahvistaa. Ellei se saavu, tiedän, että vesikannuun tarttuva käsi on lähellä. AIna se kuitenkin on. Kuinka sitä olisikaan oppinut ymmärtämään näitä kivikoita, jos omat askeleet aina kulkisivat pehmeitä polkuja? Kuinka sitä osaisikaan kuunnella pienen tuulen kuisketta, jos aina saisi virvoittua leppeiden tuulien alla? Kuinka ikinä osaisi kiittää pienestä, jos aina suuresti annettaisiin? Kuinka  löytäisi ilon tiukasta nupustaan, jos joka päivä saisi kukoistaa? Tänään kuljen hiljaa ja tiedän, etten yksin. VAikka muut pakkasivatkin uikkarinsa reppuihin ja lähtivät ja minä jäin.

 Jokainen nuppu avautuu uuteen aamuun.
Minäkin. Kun aika on.
Tänään en.