Valoko maalasi sanani näkymättömiksi?

Aamulla laitoin kuvien keralle valon minussa esiin kutsumia ajatuksia. PAinoin :julkaise. Sitten sen koommin sanojani ei enää näkynytkään, minne lie tämän upean auringonkajastuksen siltaa pitkin kulkeneet.....Muistelen tuntemuksiani uudelleen:)

Yritin varpistaa koskettamaan aamuun auenneen kirkkaaksi asti kasvaneen syystaivaan kantta. Kaamosmieli joka oli vaivihkaa hiipimässä minuun, hälveni ja kutsui iloa luo. Valolla on ihmeitätekevä voima! Ääneti askelsin pihapiirin aamussa muutamat askeleeni. Useampi sisällävietetty vuorokausi oli asettunut harmaudeksi mielialaan. Kurkistelin puiden tummien silhuettien välissä leikkivien valonsäikeiden ilakointia. Ottivat kohta jo koko metsän omakseen! Niiden jakama tarttui. Eihän siinä voinut muuta kuin antaa hymyn ottaa tilansa verran ja asettua kasvoille.

Viime ajat olen ollut vailla sanoja, ääneenlausuttuja. Sisimmässäni niiden määrä tulvii! Kaikilla mietteillä ei ole valkeita siipiä, joiden turvin jaksaisivat kohota taivaan syyssineen. Olen kantanut huolta muutamasta. Kohtaloillamme on kulkunsa ja taipaleet ovat toisinaan raskaita astua. Joskus pitää osata kasvaa aivan pieneksi ymmärtääkseen isommin. Huomatakseen. Luottaakseen. Kun omakin polku kulkee välillä tunneleissa, osaa paremmin astua tarvitsevan vierellä ymmärtäen. Jokaisen tunnelin päässä siintää valo. Kuin tämä päivä, jota valo ihan kylvetti aamusta asti!

Joskus Luoja puhuu pienten ihmeitten kautta. VAstaa kysymyksiin, joita emme edes kysyneet.  En usko ihmeisiin, sanoo joku. Ehkei vain näe niitä kiireensä keskeltä. Ohittaa liikaa kulkiessaan omaa itseänsä tarkaten. Nauttia ja iloita pitäisi. Ammentaa ja hengittää! JA kiittää. Mikään ei tapahdu turhaan. Ohikiitäviä hetkiä elämämme verran. Meille jaettuja kaikki. Itkettyjen kyynelten tarkoitus löytyy usein vasta niiden jo sulettua kuin routa kevään auringossa. Haluan nähdä tämän päivän paisteessa paljon hyvää. Monta lupausta ja lohdun silitystä. Monta on, jotka niitä kaipaavat. Toisinaan kysymystemme myrsky pauhaa eikä vastausten valo kajasta edes horisontin kapeassa aavassa. Silloinkin on jaksettava luottaa. KAikella on aikansa.

Levollinen lokakuu on lopuillaan. Sen laineet talttuneet. Kuljetti, antoi, jakoi ja otti. Sen mitä piti, mihin oli määrä. Marrasaskeleet asettuvat jalkojemme alle. Maa henkäilee vielä lämpöä yönkin jäljiltä. Kylmä ja routa pysyvät piilossaan. Saapuvat, kun aika on. Pikkuisen huomaan odottavani ensimmäisiä ohueen pitsiin peittyneitä oksia. Niistä tiedän lumoutuvani. Ja onhan tämä minun kuukauteni. Taas vuoden verran viisaampiko? Mene ja tiedä. Luottavainen ja avoin ainakin.