LAuantain ja maanantain valoa

 Lauantai-ilta piirsi kauniin kuvan sydämeen, sinne missä kultareunaisille muistoille on ikioma aarrerasiansa. Meistä ihan lähelläolevista jokaisen kasvoilta sai illan kulussa lukea iloa ja valoa. Rakkaan puolivuosisataa täyttyi nuotion liekkien loimottaessa lempeyttä. Kotatulen rauhaisa ritinä ihan rallatti pieniä rakkaussanojaan. Piti pienen puheenkin, laittoi ensimmäiset askeliaan kannatelleet nykyisten rinnalle ja sanoi, tähän on tultu elämässä. Jakoi ohjeensa meillekin, että pidä itsestäsi huolta, niin jaksat rakastaa niitä tärkeimpiä siinä lähelläsi. Oiva ohje! Sanoi,ja kertoi  että sai ympärilleen ne, jotka ovat tärkeitä.

 Tyttösen ensimmäinen vuosikymmen saa täyttyä iskän puolivuosisadan vuonna, ihan pian. Kutsui laulullaan lauantai-illassa esiin liikutuksen kyyneleitä. Lauloi tuulesta, jonka tulemisia ja menemisiä emme tiedä. Tuulesta ,jonka huminan kuulemme, näemme sen taivuttamat puiden latvukset, tunnemme sen raikkaan viileyden, puuskansa päillä poskien. Se saa meret kuohumaan, suuret laivat liikkumaan, tai vain pienen korkin kiikkumaan. Sanojen sylit olivat lämpöä täynnä, niin lausutut kuin lauletut. Muistojen tulvassa kuohui kiintymyksen koski. Iltaan mahtui vähässään hurjan paljon.

 Helmikuun aurinko työnsi harmaan verhon syrjään ja kurkisti hennoilla säikeillään ikkunasta sisään. Heitteli varjoja leikkimään seinille ja tanssimaan pinnoille. Poimin niitä ilokseni, voimakseni. RAkkaan tuomissa ystäväntulppaaneissakin ne kujeilivat ja keimailivat. VAlossa piilee hurjasti voimaa! Se asettui lepäämään maisemaan ja sai kaiken ympärillään olevan rauhoittumaan, asettumaan, tyyntymään. Yön jakaessa unikuviaan nukkuville, oli pilvipyykkärit olleet ahkerina. Kuin olisivat luutunneet maiseman kutsumaan valoa luokseen. Puhtaus hohtaa tasaisena vaippana taivaankannen reunamille saakka.

 

 Ojentaudun lyhyen varteni mittaan asti ja kohotan katseen jatkamaan siitä, mihin itse en enää yllä. Aivan kaikellani käännyn kertomaan sen, mikä riittää: Kaikki on jo tässä. Tämä on elämässä juuri se hetki, joka pitää elää nyt. Tätä ei kannata haaskata siihen, että pyristelisi vastaan taikka tahtoisi jotakin, mitä tämä ,tässä ja nyt ei tarjoile. Tämä riittää, minä riitän ja se kaikki on tarpeeksi tärkeää vietettäväksi pystypäin. Sipaisen hennon hiuskiehkuran iän piirtämien juonteiden yltä ja rakastan ensin itseäni, jotta jaksan vielä enemmän riittää rakastamaan niitä, jotka pian palaavat luistelupuna poskipäissään kanakeittolautasten ääreen. Ja häntä, joka lauantaissaan oli kaikkea sitä, mihin muistan rakastuneeni joka päivä uudestaan.

 Eletään ensin nämä kauniit valkoiset päivät. Kuunnellaan, miten tintit virittävät viserryksiään lumihuntuisten puiden oksistoissa. Otetaan vastaan kaikki se, mikä kätkeytyy olemaan aarteena löydettäväksemme juuri siinä hienossa tuokiossa, joka piirtyy eteemme tässä, nyt. Luotetaan, että siihen on eteemme annettu, se mitä tarvitsemme. Se on ojennettu meille rakkaudesta meitä kohtaan. Uudet hennot hiutaleet leijaavat alas ja taidan kuulla ilman värähtävän. Päätän olla liikaa kaipaamatta pois, lähelle kevättä. Annan ensin tälle valolle aikansa.