Syysyksinäisin aatoksin

Pysähdyin syksyn seuraksi . Oli aikaa kuunnella hiljaisuuden ääntä. Näin kurkiaurat pääni yllä. Miten ne voivat löytää perille niin kauas, ihmetteli tyttönen. Kuuntelen maisemaa keltaiseksi pukevaa kahinaa. Näen ,miten kauneudella lähellämme on jo lupa käydä hiljalleen lepoon, riisua ruskaviitat, luopua kasvusta ja painaa pää hiljaisuuteen. Kohti saapuvaa valkeutta, joka nousee heti, kun kaikki on hetken jaksanut ollut pimeää. Viisaasti ja vaalien on Mestari teoksensa rakentanut. Kaiken tarkoituksellisuus asettuu ajatusteni aavaan , jonka pinnalla väreilee hitunen surumielisyyden syysusvaa. Sen takaa kajastaa rakkaus.

Aurinko levittää hetkittäin hentoja säikeitään. Leikittelee tuokion ja kätkeytyy harmaantuneiden taivasvillojen  taa. Vilu värähtää ytimissä. On sateen vuoro tanssia, tuulen valittaa ikäväänsä. Paleltaa, kuin jokin hento muistuttaisi kaipuusta, joka viipyy tiukin ottein liki. Kurotan valoosi. Se saa häätää hämärää, jonka huomaan täyttävän tilaa lähelläni. Oppija ojensi hymyillen suuret vaahteranlehdet. Asettelin ne kellerväksi kehäksi lyhdyn ympärille ja kysyin, ovatko siinä hyvät. Nyökkäyksensä nostattaa ilojuovan silmäkulmaani. Vähästä syntyy pilkahdus päivään! Tummunut syys taittuu. 

Hengitän hiljaisuutta, jonka seuraan jäin. Koti vilkutti lähtijöille. Tyhjyys hyräilee kuin äiti lapselleen. Tuudittaa turvaisaan lepoon. Tuttu pihakoivu luopuu keltaisestaan.  Rakentaa tilkkutäkkiä yli pihamaan. Riisutun oksan ryhdittömyydessä on ripaus lohduttomuutta. Hymyän sille ymmärtäen. Joskus on luovuttava. Annettava kaikkensa, jotta jokin uusi asettuu uomiinsa.

"Tässä oon..." hyräilen tutuksi käynyttä melodiaa ja annan kyynelhelmelle luvan. Kuulen kuiskauksen tummuneen taivaan takaa: tässä ihan lähelläsi jokaisessa hetkessäsi. Mitä voin muuta kuin ristiä väsyneet kädet ja hymyillä läpi kyynelten. Yksi on ja pysyy.