- ♥ -

Joskus pimeä piirtää valon. Perjantain tummuneessa illassa astelin lähikaupungin jokivartta. Tuokio aiemmin olin vilkuttanut tyttöselle. Karatetuntinsa ajan oli minun askeleilleni tila ja ajatuksilleni sija tummana läikehtivän joen rantamilla. Vastarannalta kaikuivat heleät poikkihuilun sävelet. Kuuntelin ohikulkevien askelten tahteja. Monenlaista kulkijaa, monta päämäärää. Haikeana ilmassa väreilevät  huilun tahdit itkivät yksinäisyyttään, kaipuutaan. Suuntiinsa kiirehtiviä ihmistarinoita. Hymyilin johonkin korkealle, harmaastaan sadetta tihkuvien pilvien taa. Olet siellä näkemässä kaiken.

Pihapiiri on asettunut kaamoslepoon. Odottaa ensihiutaleiden peitettä ylleen. Talvivaloa omaan pimeäänsä. Lähimetsä kutsui tänään syliinsä isien juhlapäivään erityisen joukon. Kolme isää, seitsemän lasta ja yksi koira. Reippailivat punan poskilleen. Minä sytyttelin ruokapöytään kynttilät. Tyttösen laulu kimmelsi pieninä helminä rakkaan silmissä. Omaan vointiin hiipi hauraus. Tänään vähässä on ollut riittävästi. Marrasharmaassa tuikahtaa valo pienissä ihmeissä. Keittiössä vastaleivottujen sämpylöiden herkullinen tuoksu. Neitosen käsissä saivat pyöreytensä. Poikasen popcornien poksahtelu kuin pieni ilotulitus iltataivaalla. Rakas jännittää ,miten käy kotomaan kiekkoilijoiden. Minä kuuntelen miten hiljaisuus soi kaiken yllä. Saan olla omistani onnellinen.

 Olet paras isä, virkkoivat aamusella pienet suut. Neitonen sanoittaa haikeuttaan. Omilleen lennähtäneen vaikea päivä tämä aina. Elämä jättää juovia, joiden sävyihin ei valo yllä. Puhelimessa omani äänessä ilo soitostani. Tiedän, että odotti. Pieni huoli painoi poskensa omaani vasten. Pidä isästä huolta, pyydän. Lettipäätyttönä olin niin isin oma. Yhä on paikkani vierellään erityinen. Niin paljon samaa on meihin punottuna. Ja kaiken yllä yksi yhteinen. Isä, jonka huolenpitoon luotan silloinkin kun valo piiloutuu.

Annan pimeälle luvan laskeutua , jotta valo riittää osoittamaan  arjen enkelten lennon. Muistutan itseäni, ettei tärkein aina edes näy. Hymyilen muistolle viikkoni varrelta. Oppijapoika kertoi, miksi vihkoon piirtyi niin vähän. Ilon ja kiitoksen aiheita oli ollut määrä piirtää tai sanoittaa. "Minulla meni niin paljon aikaa, kun oli monta muistoa ja yksi haave", virkkoi hiljaa tuo yleensä varsin puhumaton. Sain kuulla koskettavan tarinan sisiliskosta, jolle yhä haaveilee pääsevänsä tekemään pesän joskus sinne missä kesällä olivat matkanneet. Kaikki ei aina ole sitä, mitä silmin poimimme. Toisinaan sydän näkee enemmän ,syvemmin.

Yöllä rummuttanut sade vei unitunneistani omansa. Väsymys tekee pesää haurauden vierelle. Tyttönen soittaa kitarallaan pehmeyttä ajatuksiini. Takkatulen lämpö ja rakkaan kainalo. Niihin sukellan ja haukkaan uunituoreen sämpylän. Vähässä on enemmän!