Pieniä häivähdyksiä hyvästä

Marrasharmaan  keskelle olen saanut hyvän pientä helmeilyä. Postipojan matkaan suloinen ystäväni täältä blogimaailmasta oli paketoinut tuomisia, joista oitis säteili iltaa kohti kurkottavaan kiireiseen päivääni ilovaloa ja läsnäolon lämpöä! Täsmäiloa. Kiitollisena käännän uuden lehden aamuissani ja tunnen, miten juuri siihen hetkeen säteilee jotakin käsinkosketeltavan hyvää. Huolenpitäjämme lupaukset jakavat kiireiseen arkeen levollisuuden hunnun. Ajattelen sinua juuri nyt ja sydämellä läikähtää siunaava kiitos olemassaolostasi.

 Ensimmäiset , vaikkakin vielä lämmöstä vettyneet, lumihahtuvaiset leijasivat maahan. Oppijoiden riemu kiiri kutittamaan marrastaivaan kaarta. "Katso, tein minilumiukon!" hihkuivat ja litimärkien kintaidensa suojissa palelevat sormet unohtuivat ilomeren aaltoihin. Itse kohotin hymyn korkealle ja kuiskasin: annatko sittenkin minulle lumipolun, jota pitkin saan tärkeimmät lähelleni pian?! Lapsen malttamattomuudella odotan erityistä päivääni. Ja jokaista vierelleni saapuvaa, aarteita joka ikinen, lahjoja, joiden olemassaolosta pysähdyn pujottamaan sormet sormien lomaan.

 Meitä ehti yhteiseen iltaan viisi naista. Reittimme kulkeneet lähelle toisiamme ,mutta ennen kaikkea lähelle Sinua, jonka siipien suojissa taaskin saimme levähtää. "Murehtimisen paras vastalääke on kohtuullisuus". Tätä ajatusta pureskelimme pienin palasin. Viisaat sanat oli ystäväni poiminut kesäisellä matkallaan Askel-lehden artikkelista. Niin. Kunpa aina malttaisi tyytyä kaikessa omaan kohtaansa. Tämä tässä ja nyt on riittävän paljon jakamaan sen, mitä tarvitsen iloitakseni itseni hyvillä mielin kohti uuden aamun kajastusta. Uusien ilojen luo. Miksi ajatusten sisäinen surina ja luvaton lentely edes takaisin täyttää niin helposti koko tilan?! Päätän jälleen yrittää, ehkäpä opinkin, tyytymään vähempään, siihen,minkä pysähtyessään äkkiä huomaakin kasvavan olemaan enemmän kuin osasi odottaa! Voi, miten Sinä meitä rakastatkaan!

 Tyttönen lauloi viikkoni huoliuurteet kasvoiltani. Liikutus pesi pölyt poskien nukasta. Voi, miten rakas oletkaan, sinä kymmenvuotias pikkuinen, jonka sydän on puhtainta kultaa! Ajelin kanssaan ystävän luo. Matkalla vastaan ajoi ambulanssi. "Äiti, aina kun näen hälytysajoneuvon, rukoilen, että kävisi hyvin sille, jonka takia se on liikkeellä" On löytänyt syliisi. Pidäthän kiinni pienestä kädestään. Ja tiedän, ettet irroita, et silloinkaan kun tuuli puhaltaa kumoon tai tummuus levittyy maisemaan. Sinä totisesti kuuntelet, kuulet, johdatat ja opastat. Eilisessäni astuin tauonneen sateen syleilemässä illassa ystävän kanssa. Reippailimme hurjan määrän askelia. Niin paljon oli pitkästä aikaa puheltavaa. Kuin pieni lapsi hihkuin riemua puolestaan. Kaikelle on aikansa, paikkansa, määränpäänsä. Huokauksiin vastattiin!

Oppijoille sanoin viikon viimeisenä tuokiona, että ihan ovat maailman parhaat. Säteilivät kuin luokan ikkunalle jo laittamani adventtikynttelikkö. Tyytyväistä valoa. Saisinhan minä sanoiksi listan vaikeasta, mielen syvyyksissä valuvista kyynelistä. Päätän jättää ne ja työntää syrjään. Kivut ja kysymykset, joihin vastausten löytäminen on vuorten yli kulkemista. Piilotan pois. Ummistan silmäni niiltä. Kohotan kämmenelle pienet kultajyvät. Sytytän tuikkeen kajastamaan kasvavaa valoa. Kaiken tummankin keskeltä löytyy ylenpalttisesti hyvää. Helmeilköön hetkissäni ja helliköön sisintäni! Sinunkin!