Arjen ulottumattomissa, ajatukset yhä

Paijasi, hemmotteli pikkuistaan Taivaan Isä, ajattelen nyt voipuneena kaikesta koetusta. Hymynhäivä piirtyy suupieliin, muistoiksi jo pukeutuneet juhlahetket helähtävät sisimmän suojissa. Lyhtyjen vana on sammunut. Sanojen lämpö siirtynyt iloksi ihoni alle. Kiitosmieli kuin joulutiuku oksan keinulla, keinuttaa, heijaa yhä, ei vaikene. Pääsin pujahtamaan arkeni ulottumattomiin, ammentamaan ja sallimaan kaiken saamani asettua voimaksi minuun. Lahjaviikoksi kuluneen ajattelen.

Kotoa lähtiessä kuljin juhlanjälkeisten aamujen vaienneessa maisemassa. Hiljaisuus soitti säveliään. Yhä kuulin sen yllä tyttösen laulun. Yhä liikutuin sanoista, joista poimin niin suurta lahjaa. Suuntasin satojen kilometrien taa virkistymään, kuntoutumaan, tutuksi jo tulleita tapaamaan. En saanut juhlaani lumipolkua, mutta se odotti siellä!

Hiutaleet leijasivat hahtuvaisina hiljaa kuin jakaen rauhaa, tyyneyttä, levollisuutta. Enkelten siipisulkina saavuttivat posken. Löysivät ripsen, jolle laskeutua, sulivat liikutuksen kyyneleen lähelle. Naurahdin ääneen. Askelten alla ensi kertaa tänä vuonna narskahtava lumi, rantamiltaan jäätynyt järven pinta, tummuva ilta ja tähtivyö. Olisinko voinut saada enemmän?! Oli hyvä nukahtaa , valmistautua antoisaan. Kassit ovat yhä purkamatta, ajatusten vyyhti asettelematta. Kotona odotteli tyttösen ikävä, joka oli pullollaan rakkautta.