Ajatusten vilkas virta

Ajatuksia virtaa ohi, jokin hipaisee herkän sulan lailla. Avaan itseäni ymmärtämään, vaikken siihen itsessäni yllä. Voin vain irroittaa itseni laiturista, luottamuksen virran vietäväksi. Tässä aamussani huomasin, miten viisas onkaan Hän, joka kaiken yllä jakaa auliisti rakkauttaan ja kaipaa läheisyyteemme. Ystävä kertoi pieniä ihmeitä. TArtuin niihin itsekin, oljenkorsiin. Oppijoiden kanssa sain hyvän päivän. Innostuivat kaikesta jakamastani. Kehuin yli äyräiden asti jokaisen. Yksi oli kirjoittanut maanantaina uskontovihkoonsa "Opettajan kehu" kohtaan, jossa sai pohtia, minkä äänien kuulemisesta nauttii. Monessa vihossa liversivät linnut, liplattivat laineet tai huhuilivat lempeät äidit. Narskahtipa jossain haukattu omppu. Oppitunnilla oli pohdittu miten avautui Pojan koskettamalle kuurolle uusi äänien avaruus. Vain korkealle lausuttu "Effata", aukene ja uusi ihmeellinen elämä sai alkaa, vaikka  oli kuljettu jo pitkäksi ehtinyt äänettömän elämän taival. Tuntui hyvältä lukea, että lapsi kokee sanani noin, kuin saisi yhden halauksen. Niitä tarvitaan! Eiliseeni asettui pikkuisimpamme ensimmäinen isoksi asti huomaamatta kasvanut huoli. Elämän äänettömyyden rinnalla kovin pieni. Äiti minussa koitti irroittaa otettaan omista mielipiteistä, jotta jaksaisin kasvaa omalleni tarpeeksi isoksi lohdun laineeksi. Kuitenkaan myrskyämättä. Olimme hetken yhdessä ihan pieniä, Isän lapsia huokaisemassa "Effata" solmuillemme.

Tuntuu kuin jokin soljuisi ohi ja pirskottaisi pieniä hippuja hohtamaan poskipäille iloksi. Säilön jokaisen huomaamani lohdun, hyvän tuulen, herkän vivahteen ja talletan muistutukseksi niihin tummareunaisiin, joita aina tulee. Ja menee. Kuin tarjoaisi kasvojaan raikkaan ulkoilman suukoteltaviksi on se tunne, jossa jokin avautuu nupustaan. Huomaan niin monen asettuneen uusiin parempiin uomiin. Arkeni kulussa. Vaikka unikuvat juuttuivat unikumpujen taa ja väsyneet silmät katsoivat aamupeilin udusta, on liikuttavantuntuinen pehmeys läsnä tässä , juuri tässä ja nyt. Ystävän tyttösen ilo pikkuisesta ihmeestä jakaa itseeni jotakin, jolle on minussa ollut ajatuksen mentävä aukko. Niin monesti olen kasvanut pienen linnun mittaiseksi. Niin usein värjötellyt hangen kirkkaassa aavassa ihmetellen yöksi tummuvan taivaan kaaren kirkkautta. Ja vain yksi ajatus nostatti siiville nyt. Sytytti tähtien meren. Ei yksikään askel, ei yksikään sana, ei teko, ei seisahdus taikka kulku, ei mikään ole salassa Sinun lempeiden silmiesi katseelta, vahvojen käsiesi ulottuvilta.

PAkkasillassa askelten alla narskui valkea hanki. Sen pintaa oli tuuli kuvioinut laineille. Ajatuksissani silittelin sen puuteripintaa. HAukkuvainen ja rakas sekä isompi neitokainen ja jokainen meistä ammensi maisemaa omin ajatuksin, aistien omaan hetkeensä tarpeellista. Ylenpalttisesti hyvää, huomaisin antavani aatoksille luvan, vaikka nopean poistumisen taannoin jakama kipu tuntuikin jalan syrjällä peltoaaltojen harjanteilla. Jokin kepeys otti paikan painavien ajatusten viereltä. Huokaisen ja lähetän hentosiipisen ajatuksen lentoonsa kulkemaan niihin korviin, jotka jaksavat kuulla, vaikka myrskytuuli pauhaisi ympärillä. On hyvä hengittää ymmärrystä ihmetyksen jälkeen.

Iltaani kuljen vielä. Kurkistan jokaisen luo ja kuiskaan rakkautta. JA ennen kuin kutsun unen luokseni, huokaisen kiitokseni. VAin yksi sana, Effata, ja niin paljon avautui tänään.