KokoNaiseksi, eheämmäksi...

Ennen ainuttakaan sanaa nostattaa jo ajatus lasihelmen silmäkulmaani. Kyyneleen, joka kimmeltää tänään uutta. Lohtua huokaiseva kyynel. Sain eilisessä illassani istahtaa kuulemaan tämän naisen sanoja(KLIK). NAisen kasvamisesta eheämmäksi, rakentumisesta kokoNaiseksi. En ole ehyt. Tunnistan säröisyyteni, rikkinäisyyteni. Seisahdan näkemään itseeni ja löydän haavani. Meissä jokaisessa on viiltoja elämämme varrella saatuja, jollain isoja, toisella pienempiä. Ei ole niinkään tärkeää juuttua kaivamaan tapahtuneita tai ohi kiitäneitä, kokematta jääneitä, pettymykseksi kasvaneita. En kykene muuttamaan mennyttä. Mutta voin pysähtyä katsomaan peiliin, joka näyttää todellisuuden. Tässä ja nyt. Hyväksymisen tietä. Pelkäämättä. Totuus voi säikäyttää, muttei se tahdo satuttaa. Ei koskaan. Olemisemme on tarkoituksellista. Olen arvokas, tärkeä, ihastuttava, vaikkakin vielä niin keskeneräinen. Se peili, josta itseäni katson ei aina näytä totuutta, vaikka luulen niin. Ajan henki painaa kuvaani leimoja, vaatimuksia, kuvitelmia, tavoitteita tuulestakin temmattuja, ajan virrasta siepattua harhaa.  Itsetuntoni rakentuu siitä, mitä uskon itsestäni, millaisena itseäni pidän, millaiseksi annan itselleni luvan tulla. Liian helposti sulkeudun kotelooni, vaikka Sinä tarkoitit, saan lentää kirkasvärisin siiveniskuin. Uskallanko levittää perhosensiipeni ja nousta, kohota korkealle...?

Minulle annetaan yksi päivä kerrallaan. Luojani ,rakentajani, kasvattajani soisi niin minun nauttivan siitä. Ainutkertaisena. Kasaan niin herkästi itselleni päivän täydeltä pakkoa. Kiirehdin itseltäni piiloon, jätän itseni huomaamatta, kun jo hyppään huomiseen. Murehdin, kun on niin paljon, mitä kuvittelen olevan tarpeen tehdä. Ei Jumala tarkoittanut meille päiviä täyteen epätoivoa taakkojemme alla. Ei Hän tahdo meidän pelkäävän. Ole itsellesi armollinen, Hän huokaisee ja ojentaa kättään tartuttavaksemme. Muistuttaa, miten kauniiksi Hän meidät loi. Omiksi kuvikseen. Saan olla nöyrä, mutta miksi niin herkästi nöyristelen? Olen vahva, vaan miksi sen voimani hukkasin? Olen soma, sievä, kaunis kukkanen, vaan miksi sitä näe enää en? Nyt hymyilen. Mikä kukka olet, kysyi eilen. Tänään kuljin kurkistelemaan valkovuokkomeren rantaan. KAiken ruskeaksi lumen alla kuivuneen keskeltä sitkeinä nostavat jo varsiaan. Oikeassa hoivassa, auringon sylissä, kevätlempeyden kosketuksessa ne jaksavat nousta. Oikaisevat vartensa ja päivän kerrallaan kukoistavat valkeina. Aamukasteeseen heräten aina uuden hetken avaten, nauttien jokaisesta ihastuneesta vierelleen pysähtyjästä. Haluan olla valkovuokko. En enää sinikello, pää painuen , ajatusten raskaudesta.

 

Näe kauneus itsessäsi. Anna sille tila. Tunne itsessäsi kaikki se rakkaus ja välittäminen, josta osallinen saat olla. Isän ihastuksen kohde, ikioma suloisuus. Se saan olla. Se saat olla sinäkin. Meillä kellään ei ole täydellistä maallista isää, äitiä. Mutta on yksi, joka olemuksellaan paikkaa kaikki vajavuudet. Päätin, aloitan aamuni kuiskaamalla itselleni jotakin kaunista. Ei se minulle ole helppoa. Häiritsevä tietoisuus pyrkimisestä täydellisyyteen vaikka vain työssäni siirtyy vaatimuksiin itseänikin kohtaan. Tuuppaan sen sivummalle. Katson itseäni hellemmin. Annan Jumalalle luvan tehdä minussa työtään. Niin Hän sen  tarkoittikin. Halusi silittää hiuksiani ja kertoa, miten paljon rakastaa. Kun vain annan luvan. Opettelen arvostamaan itseäni armollisemmin. En vaadi aina, en pakota ja painosta.  Puurtaminen tuokio toisensa jälkeen vangitsee ja alkaa ahdistaa. Vaatia lisää.

Riittää, että tunnustan:tässä olen, tahtoni eheytymiseen asuu minussa, rakenna Sinä! Se siemen ,jonka suostun sisimpääni istuttamaan, se riittää. Siitä alkaa kasvuni. Jumala nostattaa siemenestäni juuri sellaisen varren kuin hyväksi on. Voi, miten lähellä jo onkaan se päivä, kun peilistäni loistaa kukoistuksen kasvot. Kokonaisempi nainen. Ehyempi ihminen. KAuniimpi nainen, vahvempi nainen. Jumalani haluaa iloita puolestani! Hänen valonsa lämmössä kasvuni alkaa. Se on jo siemenenä sydämessäni. Voi, miten tarvitsin tätä kevätsadetta ylleni. Minä riitän. Minä kykenen. Saan olla väsynyt ja levätä. Saan liihottaa kun sen aika on. KAikellani saan olla juuri minä. PAras sellaisena kuin miksi minut tarkoitit. Muuttumatta, luulematta, ihmettelemättä. Voi, miten hyvältä tuntuu sanoa itselleen: olen ihana. Tänään jo kukoistin. Sanoin oppijoillekin, ei piitata takatalven rännästä ulkosalla, kohotaan kevätvalon kukoistukseen. Sain 20 suorempaa selkää ja leveämpää hymyä. Minuun taisi eilen muuttaa muutos kohti kokonaisempaa.