Pesässä, kunnes siivet kantavat taas

Eilinen ilta pehmeni auringon jakamien utusäikeiden leikittelyksi. Taitoin tutun metsätien viertä niiden pehmeydessä. Aamun sadetihkuinen maisema kylpi illan valossa. TAivaan kannessa kulkivat pumpuliset pilvilampaat vauhdilla eteenpäin kevätillan tuulen tuuppiessa niitä tieltään. En laskenut niitä nukahtaakseni, vaan tuulettaakseni tuntemusten ja aatosten täyttämää mieltäni. Viikkoon oli mahtunut niin paljon. Askelissani tuntunut paino alkoi kevetä, kun sain jakaa sanoin päiviini asettunutta. Kuuntelijallani oli aikaa minun kertomalleni. Hänellä on aina. Aikaa kuunnella, kuulla.

Tänään pihapiirin vuokkomeri oli avautunut valkeuteensa. Kuin valkoisten keijujen tanssi vihreyden keskellä! Heikko ja hento oli vahvistunut. Nuppujen tiukat solmut auenneet valoon. Tuntuivat kuiskivan suuntaani: hauraskin varsi kohottuu oikean sateen jälkeen, valon koskettaessa. Niinkuin oppijoiden  laulamassa, koen tänään olleen paljon ilmaa ja valoa kattoni päällä. Nostin posket kurkistamaan taivaan sineen. Silmänkantamattoman matkan päässä tuo viitta kaiken yllä. Ja silti niin lähellä, että voi ajatusten siivin sipaista, koskettaa. Eikä sanoja tarvita.

Silmäni tavoittaa pientä suuruutta. Se kertoo, olet lähellä, kaukana, kaikkialla. Mistä voisinkaan poimia oikeat sanat kertoakseni, mitä tunnen!? Koivun oksassa pesä pikkuisella silmulla. Odottaa että saa avata siipensä kantamaan yli koko lämpöisen kesän. Itsekin perhosena kämmenelläsi viivyn odottamassa. Turvassa ja suojassa, kunnes omat siivet kantavat. Ja aina ne jaksavat kuljettaa uuteen. Avullasi, huolenpitosi pesässä välillä levähtäen.

Yön pisaroita keräämme

kuin tähtiä sydänten syliin.

Polut ovat mutkaiset, tähdet kaukana,

mutta me löydämme ne,

poimimme talteen ilon murutkin,

suojaamme valon aavistukset.

Ja vaikka maa on musta,

kiitämme kirkkaudesta.

(Pia Perkiö)