Yhäkö? Vieläkö?

 Kaiken jos laittaisin sanoiksi nyt, tekisi liian kipeää. Eiliseen juuri kun tuntui, että kuorma kuluttaa viimeisetkin ilovoimat, peruutin tyhjästä ilmestynyttä autoa päin. Enää siihen eivät edes kyyneleet riittäneet, vaan itkin kuivin silmin ihmetystäni. Pienin on tarvinnut viikossaan paljon rakkautta, pelkoa pois pyyhkiviä lauseita. Kun lapsi joutuu silmätysten oikean uhan kanssa, on itse jaksettava olla urhea, vaikka syvin huutaa yhä kasvavaa taakkaa. Ystävän muistuttamana tartuin muistamaan: "Älä pelkää, usko ainoastaan." Eilisestä retkitaivaasta oppijoiden kanssa on riittänyt pouta tähän aamuun. Levitän sen sinestä sävyt viikonloppuni ylle. Jokainen myrsky laantuu joskus.

Ulkosalle on levittynyt syystuntu. Aamun usvaverho leikkinyt pellon yllä, kutonut seittiään ja pehmittänyt maisemaa. Aamukasteen raikkaus pesee väsyneiltä kasvoilta yön jälkiä. Siellä se kaikki hyvä on olemassa. Tänään etsin ja löydän, kolkutan ja avaan, anon ja saan. Rakas suukotti ja poikanen vilkutti. Sinne tänne kuljettaa tässä syksyssä jalkapallo heitä. Tyttönen yökyläilee ja pian odotan saapuvaksi kertomaan, mitä mahtui eiliseensä, kolmen ystävän juhlapäivään, jossa juhlahumu syntyy levollisuudessa ja riemussa, jota ei ravita kuin sydämen ilolla ja Isän lempeällä läsnäololla. Osoitus opastajan huolenpidosta on tuo tulisielu tyttöseni! Pikkuisin pulputtaa seinän takana , jatkaa neljättä vuotta kestänyttä koululeikkiään. Lukemisen alkeita opastaa näkymättömille oppijoilleen. Kuulen hänessä itseni ja hymyilen. Vahvasti Isän tyttö hänkin. Ja vielä tuo ensimmäinen istahtaa ajatuksiini, nostattaa ihon alla kiirivän ikävän, joksi rakkaus välillä itsensä pukee. Muutti eilen uuteen omaan pesäänsä kaverinsa kanssa. Muutoksen tuulia opettelee ja elämää ottaa vastaan sellaisena, joksi se häntä varten on suunniteltu. Oppijoiden kanssa kuljimme sateenkaaren päätä etsivän yksinäisen jäniksen matkassa. Löysi uudesta ystävästä itselleen aarteen. Muistutin jokaista: olet ainutlaatuinen, hurjan tärkeä, aarre aivan! Omani säihkyvät tänään ajatusteni arkussa, aarteina, joiden arvo häivyttää osan kivuista, työntää hetkeksi huolten verhon, kuin uusi päivä aamu-usvan edeltään. Pehmein ottein. Tärkeimmän osoittaen.

Jokivarren autioitunut pihapiiri menetti latovanhuksensa loppukesän vilkuttaessa hyvästejään. Harmaat pitkät letit hatun alta heilahdellen hymyili nainen, jonka ikä oli piirtänyt katseeseen monia polkuja. Usein olin minä tai rakas vaihtanut sanoja kanssaan ohi kulkiessamme. Kuin kansien välissä kiinnostavana tarinana oli edennyt kaikki kertomansa. Aamuna, jolloin lato ei enää jaksanut yön jäljiltä pysyä ryhdissään, oli hän jälleen siinä. Voi tulkaa ja hakekaa, jos jokin kiinnostaa! oli huokaissut. Rakas ajelutti peräkärryssä Riihipirtille ovia, ikkunoita, rappuja, ruosteen kuorruttamia työvälineitä, lipastonkin, joka puuvajan uumenissa odottaa lopullista kohtaloaan. Tänäänkin odotan myös minä omaani. Nostan silmät tavoittamaan poutapilven reunan ja lupaan luottaa. Kaikelle löytyy uusi alku, kivun jälkeen kiitokselle on aikansa. Nyt odotan ja tunnen ,miten turvassa kuitenkin olemme.