Vahvistavaa viikossani

Joskus aika ojentaa parastaan juuri , kun on jo hetken ehtinyt tuntua, ettei sillä ole kuin otettavaa. Vaikea painoi hartioilla, kaivautui ajatusten polun pieliin hiertäviksi kiviksi, asettui ilkkumaan unikuviin ja himmensi kaiken muun. Tilan tunne vaihtui ahdistavaan ahtauteen, tuskaksi asti. Ja siinä se sitten jo olikin kalenterin lehdelle laitettuna: lupa lennähtää toisaalle, mahdollisuus unohtaa arki ja ottaa iso tila itselle, lavea aika etsiä uusia ajatuksia, löytää ne, joissa virtaa kevätvalo ja toivo. Ensin piti pakata kassit ja ajella melkein maan ääriin. Sai halata vuoden aikana tutuksi tulleet yhdeksän muuta. Oi, että, miten olikin mukava viikko! Hyvää täynnä. Kepeys tarttui liepeisiin, lennätti askeleet irti maasta!

Tuntui kuin kevät olisi jarrutellut asettumistaan ja maanitellut talvea viipymään vielä hetken. Järven pintaa peitti yhä jää. Aallot lepäsivät sen alla, malttoivat olla ja nauttia rauhastaan, valmistautua edessä olevaan. Kumeasti kaikuvassa jään äänessä kuuntelin Luojan puhuvan. Että minäkin saan ylleni tuokioksi tuulilta suojaavan peitteen, taivaallisen rakkauden ja huolenpidon, rauhan , jonka voimin jaksan. Saapumisen illassa viivyin rannan hiljaisuudessa, aistin miten maisema huokaisi kanssani. Hengitin itseni täyteen armollisen levollisuuden tuntua. Kuiskin mietteeni vaimeaan iltatuuleen ja tunsin, miten rukoukseni löysi määränpään. Kuin hento untuva ,se lennähti sydämeni kämmeneltä, kieppui hetken ja sai tuulen alleen kantamaan perille. Valmistauduin ottamaan vastaan sen hyvän, jonka jäljiltä jäät olivat valmiita lähtemään jättäen varmuuden, että rauha riittää, kulkee kanssani arjen haastaviin tuuliin. Purjeita ei tarvita, siivet kantavat.

Meitä oli kymmenen naista ääntämme kuntouttamassa. Ryhtiä, hengitystä, hyvinvointia, itsestä huolenpitoa, huomaamista, muistamista, itkua ja naurua, elämää. Kymmenen erilaista, joiden kesken luottamus kasvoi mittaansa isommaksi. Oli hyvä kuunnella, kertoa, saada olla aivan oman itsensä kokoinen ja oloinen. Kohdallani viikko mursi irti kovaa, joka oli tarttunut kiinni hiljalleen kasvavan vaikean otteessa. Löysin ajatusteni pään, kuulin niiden kulussa kadottamani ilon, sain takaisin varmuuden, ettei tarvitse sallia pahaa. "Miten pieneksi sinun täytyy toinen mitätöidä, jotta tulisit itse riittävän näkyväksi?" Heikompaansa on helppo kiusata. Enää en salli sen jatkuvan. Jäät saavat lähteä. Niiden alla levänneet laineet jaksavat nyt laulaa. Kutsua kevään ihan lähelle. Pimeän raoista pilkottaa jo valo!

Muuraan itsevarmuuden kivistä itselleni suojan. Annan armon auringolle ison aavan sinitaivaan ,jolta se saa paistaa jokaiseen uuteen huomiseen. Huolenpidon herkkien heinien tanssiin heittäydyn hetkeksi. Huomaan, näen, yletän, kykenen. Osaan, sillä olen juuri se, jonkalaiseksi viisaudessaan minut suunnittelit, parhaaksi näit ja muovasit.  Sain luvan murehtiakin, mutta sille on oma pienen pieni aikansa ja paikkansa. Itkukivelleni istahdan, kunnes ajallaan huomaan murheen murusten tuskin riittävän ravitsemaan pientä livertäjää! Keho temppuilee, mieli kiemurtelee, niillä on omat polkunsa, joiden kulkuun en voi vaikuttaa. Luottaa voin ja sillä vuoraan muurini murikat, tilkitsen tiiviisti ja kiitän. Kivusta, surustakin kiitän. Niiden rinnalla kuitenkin on niin paljon sellaista, jota onneksi kutsutaan.