♥ Toivoa voi aina♥

Kuljin tuttua tietä ja kuulin kevään laulavan maisemassa, jota aurinko jaksoi paijata pehmein ottein. Taivalsin sinisen aavan alla, tuulettelin ajatuksista niihin sitkeästi tarttunutta painavaa. Vilkutin ojan pientareella tuikkiville kevättä esiin kutsuville leskenlehtiauringoille. Pieni kaunis kuljetti loitommas mielessä liian piukasti viipynyttä. Halusin raivata tilaa kauniiden sanojen täyttämille toiveille, haaveille, joissa hyvä viimein ylittää ensinnä maaliviivan. Karsia pois ilkeydet, riipiä irti satuttaneet sanat.  Olet maailman kivoin, kirjoitti tänään eräs oppijatyttö paperiin, jota minulle näytti hymy levinneenä yli poskikumpujensa. Ei tainnut tietää, miten juuri tähän päivään tuo hassu ajatus toi vahvuutta kestää aikuisten maailman turhuutta ja vaikeaa. Pelko nujertaa toivon, sammuttaa ilon ja lakaisee edeltään toiveikkaat unelmat. Meidät on tarkoitettu riemuitsemaan, odottamaan edessä siintävää hyvää. Sitä tahtomaan, sitä kohti kurkoittelemaan, ojentautumaan. Lasken kaiken ahdistavan läheltäni niille olkapäille, jotka vierelläni jaksavat kantaa, kun nyt itse en. Kevät livertää.

Mitä odottaa kulman takana, ei ole tiedossamme tai tahtomme valittavissa. Viikossani olen huokailuin kuljettanut elämässään yllättäen hurjan vaikean eteen joutunutta ystävää. Ja läheisiä hänen vierellään. Etsinyt sanoja, joissa asuisi edes pieni, hento lohtu. Oppijatyttö halusi aamussa kuiskata korvaani jotain salaista. "Taisin nähdä perhosen" supatti sitten suu tötteröllä ja kasvoilla salaperäisen tärkeä ilme. Jäin pohtimaan ,miten tarpeellista on huomata seisahtaa näkemään pieni ihme ja rakentaa sen varaan suuri salaisuus. Uskontotunnilla luokassa oli käsinkosketeltava hiljaisuus. Pienet silmäparit seurasivat , miten Pietaria esittävä pikkuinen nukke seurasi sotilaita illan pimeän turvin. Ja miten kukon laulaessa nuotion ääreen asettuneena tämä unohti kaiken muun, kun pelko ottikin vallan. Olenko itsekin pieni Pietari? Mihin kaikkoaa luottamus, kun taakka pukeutuu pelkojen viittaan. Nurkan takana odottaa juuri se, mikä kohdalleni on parhaaksi kaavailtu. Siihen tahdon tarttua.

Ei kuormamme murehtien vähene. Miksi haaskata tuokioita antamalla ajatusten velloa vailla päämäärää. Tyttösemme täyttää tänään yksitoista. Luottamuksensa on vuoren lailla luja. Juuri eilen totesi viisaus äänessään: niin ei ollut sitten tarkoitettu. Pieni pettymys pukeutui hurjan suureen ymmärrykseen. Uskon siemen kasvattaa versoissaan viisautta, luottamusta, ymmärrystä ja valtavan suurta välittämistä. Tämä meille äärimmäisen rakas paiskii tarmokkuus olemuksessaan töitä, laulaa herkkyys äänessään suurta totuutta, heittäytyy hetkiin, rukoilee illoissaan muita muistaen, luottaa ja hymyilee auringon lailla. Kertoo, että rakastaa. Heittää kärrynpyörän ja puskee kottikärryillä syksyä pois kevään tieltä.

Ilolle annettu tila laajenee. Sanoihin istutettu hyvä itää ja jakaa lähelleen uuden kasvun ihmeen. Annan katseelle luvan nousta siivilleen, yli kaiken ikävän. Kevääseen heräävä luonto on tänäänkin ollut pienten ihmeiden näytös. Pyyhin kyyneleet ja kuiskaan: tässä ja nyt on paras.