Kosketettuna vahvistuin tämän päivän sylissä

Hengitin hiljaisuutta. Hauraassa kosketuksessa kohtasimme. Hyvyyden vaimea virta löytyi sydämen rytmiksi. Saapui takaisin ja täytti kaipauksen kovertaman kolon. Tässä syyspäiväksi kasvaneessa hetkessä on ollut monta hellästi kämmenellä ihasteltavaa tuokiota. Kuin perhosen siiveniskuja kesän viimeisillä kukinnoilla. Tyttösen jalkapallon aikana jaksoin kulkea metsän viertä. Nuuhkin pehmeyttä, kuuntelin ja hengitin sisääni vahvuutta vihreästä hiljaisuudesta. Toipilaasta kasvoin lähemmäs itseäni takaisin. Aurinkoa riitti valaisemaan askeleita. Nyt jo sade tanssittaa puiden oksia. Kuin kyyneleitä takaa hymyn.

 Kesästä muistuttavat viimeiset hennot kukinnot. Pehmeästi puhuttelevat ja saavat seisahtamaan vierelle. Hymyilemään. Ovat kuin muistoja menneen kesän valosta ja voimasta. Tänään tarvitsin niitä. Muistuttamaan siitä kaikesta pienestä hyvästä, joka ympäröi ja täyttää päivieni kulun. RAkas piirsi sanoiksi eteeni todellisuutta. RAvisteli kuin syystuuli pihakoivuni oksistoissa. Tiesi itseäni paremmin, että sitä tarvitsin. Kutsui kasvoilleni hymyä täyttämään murtuneita uurteita, joissa jo välillä virtasi lohduttomuuden syvät virrat.

Ei tarvittu ihmeitä. Vain pieni pala valoa. Se tuikki pieninä tähtinä aamun utuisesta kajosta illan tummuvaan usvaan. Aamu-uni, joka riitti kantamaan yli väsymyksen. Yhteinen kulku luvattuun lauantaipuuhaan. Askeleet , jotka jaksoivat kantaa metsän viertä muutaman hiljaisen rukouksen mitan. Sateen alta kotiin kuljettu matka. Kiireettömyys. Toisen tyttösen riemu maaottelun humussa. Sohvan syli ja rakkaan lämmin kylki omani vieressä. Huomiseen huokailen hyvillä mielin.

Nyt on tyyntä. Nukkuvat untaan kohti sunnuntaita. Minä asettelen sormeni toistensa lomaan. LAsken matkaan sanat, lyhyet rivit, kuin polut läpi metsän. Perille asti.