Meistä jokainen

 Veljeni luona kasvihuoneen ovenkahvan virkaa toimittaa vanha hana. Minusta se oli oiva keksintö! Nostatti hymyn ja houkutteli kättelyyn kanssaan. Tämä hana puhui minulle muutakin kuin, että tartu kiinni  ja astu sisään unelmien ja luovuuden kasvihuoneen lumoon! Olen juuri tämän ovenkahvan kaltainen. Toimittanut osaani ja täyttänyt tarkoitustani parhaani mukaan. Ojentanut käteni, tarttunut toimeen. Seurannut päivien ja iltojen kulkeutumista kohti päätöksiään. Nähnyt ja kuullut.  Avannut ja sulkenut. Vuodattanut ja tyrehtynyt. Olen ollut oivallinen keksintö minäkin, Jumalan alusta asti suunnittelema! Täydellinen yksilö. Ellen aina jaksakaan toimia loppuun asti alun perin luodussa suunnitelmassa, ellen aina askellakaan karttaan parhaaksi merkittyä reittiä, ei haittaa. Oivallinen opastajani viisaudessaan muovaa uutta esiin. Saattaapa asettaa uutukaisen oven avattavakseni tai hiukkasen muokkailla uuteen malliin valintojeni vaikutuksia. Asettaa uuden eteen. Vedenjakajasta ovenavaajaksi.

Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Lauantaina Saara Kinnusen koulutuspäivässä puhuma antoi evästä hurjan paljon. Kuin olisin poiminut punaposkisia korini pullolleen! Ei meitä tarkoitettu samankaltaisiksi. Ei saman tempperamentin omaaviksi. Ainutlaatuisia olemme. Juuri tällaisina sopivia ja oivallisia. Sen haluamme kuulla. Sen tahdomme tietää. Sen uskoa. Saimme kotitehtävän. Piti omilta lapsilta kysyä, että "Mistä sinä tiedät, että äiti rakastaa sinua?" No kai ne on ne säännöt, huokaisee 14-vuotias. Sä teet meille ruokaa, hihkaisee 10-vuotias poika ja jatkaa touhujaan. 8-vuotias jää pohtimaan. Ruokaa annat ja joka ilta tulet peittelemään ja hoidat, jos on vaikka haava. On upeaa tietää olevansa rakastettu! Jokaisen tulisi saada olla! Puun alta poimin aamuisin mukaani evään. Sen mehevimmän, punaposkisimman. VAlittuni ilahduttaa työpöydällä pitkin päivää. Päivän päättyessä istahdan, huokaisen päiväni ilot ja surut ja haukkaan omppuni. Sen kaikkein kauneimman. Joka niistä kukin on vuorollaan. Tänään sanon omilleni, miten rakkaita ovat.

Luontotunnilla kerroin, miten vihreä kulkee kuin varastoon rungon suojiin. Upea suunnitelma toteutuu ja saamme ammentaa syksyn väriloistoa iloksemme. Kun hyväksi ajateltu suunnitelma saa täyttyä. Onkohan se niin osallammekin?! Luottaen tartumme opastajaa kädestä kulkeaksemme polkua viitoitettua. Astumme yli taikka kuljemme kiertäen. Hyppien tai hiipien. VArmoja saamme olla, että jokin meissä jää sisällemme pysyäkseen lehtivihreän lailla suojanamme yli karun kylmän. Loistamme , säteilemme valoa ja väriä. Silloinkin kun viima vaatii ja kylmä kallistaa. Tänään haluan huokaista: luotan sinuun Jumala. Kuljetat, muovaat ja rakastat. Minua, jolle annat luvan olla tällaisena juuri se paras, tärkeä ja rakas. Hehkukoon kasvoiltani sinun ruskaloistosi kaikki sävyt!