Armollisuuden lammikolla, varmuuden vesillä

On asia, jota luulin jo hitusen oppineeni. Kuvittelin löytäneeni armollisuuden lähteen luo. Jotta voisin olla kiusaamatta itseäni, vaatimatta ja tuomitsematta. Jotta löytäisin lempeyden minua itseäni kohtaan. Toisten suuntaanhan sen osaan . On helppo kietoa kiitokseen ja vaalia rakkaudella. Mutta kun lammesta heijastuvat omat kasvot, joutuu myrskynsilmään niin äkisti, arvaamatta. Kuin tuon veneen kyydissä kauan sitten. Hätääntyy ja syyttää. Luottamuksen laineet vaimenevat ja myrsky nousee.

Syyssateitten alla soi pehmeä lempeys. Päiviini kasvoi kiitoksen kukkia toinen toisensa perään. Askelsin työaskeleitani reippain kädenheilautuksin. Korini pohjalla kulki ilonhippuja, onnistumisenriemua. Peilistä iltaisin näin hymyhelmiä. Samanlaisia, joita sain katsella tiun verran päivässäni punaposkisilta opinposkilta. JAksoin ja puuhasin. Annoin ja sain. Sitähän se on parhaimmillaan! Arjen polkujen mutkiin löytyi opastus kuljettamaan perille. Olin vahvasti kartalla jo.

 

 Vaan sitten tuli vastaan liian vaativa risteys. Tähän kulmaukseen juutuin tuhertamaan itkuksi asti sanoja, jotka satuttivat. Armollisuus karkasi. Ymmärrys hävisi ja ilo piiloutui. Tuli stoppi. Itselle vain. Tänään välitunnilla lapsi kertoi, että isosiskon luokassa oli vietetty nurinkurin-päivää. Vaatteet nurinpäin. Pulpetin väärään suuntaan. No, kaikki mullin ja mallin vinksin ja vonksin. Tiesin heti, että sellainen päivä minullakin oli. Muutama sanoiksi raapustettu ajatus kellautti kaiken ympäri. Vei naurun ja jakoi murheen. Otti hymyn ja antoi kyyneleet. NAppasi armollisuuteni itseäni kohtaan.

 Isot ilot painuivat vähäpätöisen yhden ihmisajatuksen alle. Askelmani hajosivat altani. Jotakin särkyi, vaikkakin ihan suotta. Kohtuuttomuuden kaivoon tunsin painuvani. Tänään laulettiin Oi, oi Onni-nalle onko olo huono? Ja laulun toinen nalle tarjosi tassullaan hassun taputuksen toisen karvakuonolle. Minäkin tarvitsin taputusta, ajattelin. Ja jo seuraavassa mutkassa sain halauksen, jonka lämpö oli suurempi kuin antajansa osasi ollenkaan ajatella! Rikkoutunutta pitää taas korjata hiljalleen. Löytää armollisuuden kalliolle. Ja ymmärryksen ylimmälle askelmalle.

Elämässäni tuulahtelee aina välillä. Joskus niin, että vierelläkulkijani ei sitä huomaa, minä vain. Herkkyyttä kai. VAiko aistien valppautta. Liekki lepattaa lämpöään ja toisessa hetkessä tuntuu vain savuvanan mieto katku. Vaan opikseni aion ottaa. Jokaisella mutkalla ja syvänteellä on jotakin annettavanaan. Tänään ystävän ymmärrys ja myötäelo toi lämpöä lähemmäs. Kun tietää, että jossain joku huokaisee. Välittää. JA kun tietää, ettei ainuttakaan taakkaa tarvitse jaksaa yksin kantaa. Ei edes kevyesti kirjoitettuja ilkeitä sanoja. Silloin polun tallaaminen tuntuu raskaanakin kepeältä.

 No. Onneksi tänään oli hemmotteluakin kalenterissa. KAsvohoidon vaikutus taisi tänään olla enemmän sisäinen. Vällyjen välissä vietetyt tuokiot kuljettivat minut aivan pieneksi. LApseksi aikuisten joskus niin karussa maailmassa.

Juostaan yli niityn

vaikka väsynein jaloin

yli kastepisaroiden, yli tuoksuvan kesän,

juostaan huolien ja pettymysten yli,

tyhjyyttä pakoon.

Ilo kulkee mukana

pienin vahvoin siivin,

kutsuu linnut ja hymyt,

saa ojat kukkimaan,

sillat kestämään.

(Pia Perkiö)