Mikä tässä on tärkeintä?

 Eilispäivää tuuditteli syysaurinko sylissään. Kiirehdin tyttöstä jalkapallokentälle ja kuljin itse metsään. Se soitti ympärilläni sävelissään kauneinta syyslaulua. Askeliani tahditti hienoinen höpötys:) Puin pieniin sanoihin monta mietettäni. Kiittelinkin. Syystuuli kutitteli oksistoja ja sai ne keinahtelemaan ja kahisemaan. Kuin olisivat nyökkäilleet sanani kuullessaan. Aamupäivän lukemisharjoitteluhetken jäljiltä oli otsani puristunut syviin ryppyihin ja mielessä kulki huoli muutamasta oppijasta. Luottamus löytyi ja vahvistui kuullessani sydämelle lasketut lohdun lupaukset. Tuulenvire silitteli pörröistä tukkaa, jonka suojaksi olin kietaissut sammalenvihreän huivin. Huokaisin ja hymysin.

Metsä on huolenpitäjä. Sen siimeksessä kulkee polkuja, joiden päästä löytyy vastauksia erikokoisiin ihmettelyihin. Poimin niitä puiden oksistojen tanssista, lehtien vilkutuksista, sammaleen pehmeiden poskien nukasta. Kivet, kannot ja risutkin kertovat omia ajatelmiaan. Kerään ja poimin, ammennan ja noukin. TAnkkaan itseeni jaksamista ja levollista mieltä.

Tänään olen kiitollinen ystävästä, jonka hellä ravistelu viisaissa sanoissaan havahdutti minutkin. Seisautti ajattelemaan asioille jälleen kerran uutta järjestystä. Pysäytti kuin ruskalehtien lumo huomaamaan, mikä on tärkeintä tässä arjeksi kutsumassamme.

Nyt nielaisen päiväkahvin pehmeyden ,joka vielä viipyy kielellä. Kiepsautan pihavaatteet ylleni ja tartun tyttösen kanssa haravaan laulellen. Jos siinä sivussa saamme jotakin kyydittyä tunkiolle asti, niin olkoon niin. Mutta tärkeintä tällä kertaa on yhteinen puuha ja kiireettömyys. Täytymisen työntäminen tyystin taustalle.

Juureni ovat vahvasti maaperässä, jossa usko ja luottamus ovat muhevaa multaa. Siunauksen sade saattelee kasvuani. Oksistoni kohotan korkeuksiin, ojentaudun kohti taivaan sineen piirrettyä loputonta huolenpitoa ja lämpöä. Tuudittelen armon auringonpaisteessa. Kestän puhurit ja vihmovat viimat, jotka vievät turhaa mennessään, karsivat ja paljastavat tilan tärkeimmälle. Jotain lakastuu, jotain kasvaa. Suunnitelma täyttyy. Ei itse kirjoittamani, vaan viisaan opastajani.

"Tule ,äiti jo!" kuuluu ovensuusta. Nyt menen.