"Riittää jos kasvaa omaan mittaansa"(Maija Paavilainen)

Peilistä kohtaan tänään  katseen, josta riittämättömyys on riisunut hymyjuovia. Sisimmän suloinen totuus on hetkeksi joutunut hukkaan, kadonnut. Katsoin kauan sitten Sinuun ja valosi tarttui poskieni punaksi. Sinun silmissäsi kauneuteni ei ole katoavaista. Se ei uurru ikävuosien tuomiin juonteisiin. Sen paiste ei himmene väsymyksen nostattaman usvaverhon taa. Syvältä jostain kuulen äänen, joka kertoo: olet hyvä juuri näin. Sinä kyllä riität, kelpaat. Olet arvokas! Poimin samaisia sanoja rakkaankin huulilta. Ne saavuttavat minut huoneen halki. Joskus ilahduttavat kesken työpäivän kännykän näytössä:) Vaivihkaa kurkistan peilikuvaa. Mutta siellä se yhä on. Riittämättömyys. Ikävä vieras. Sisältäni löysi tiensä lähelleni. MAhtoiko kiivetä lähelleni huolien portaita!?

Miten monesti olen kuullut totuuden lohdun nousevan  luotani. Sitä tarvitsevalle. Niin. ".....joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat." 2.Kor.1:4 Hymähdän nyt hyväntahtoisemmin itselleni. Huomenna heti kastelen minuuteni kukkamaata armollisuuden sateella. Tänään olo on vielä pintaviallinen. Ruosteessa rakkaus itseä kohtaan. Ajan patinan kauneuden huomaaminen omilla kasvoilla, omassa kehossa onkin hankalampaa. Ruosteinen astia huoneen pöydällä hivelee silmääni. Kynttilän kajo sen sisällä on täydellinen. Naiseksi kasvamisen kiemuroita kai!

Muistuu ajatuksiin ystävän tunturin kivisestä taskusta tuoma pikkuruinen oksa. Mitätön suuren uljaan puun rinnalla, mutta pienuudessaan jotakin koskettavan kaunista. Minulle tarkoin varjeltu aarre! Mitäpä minä pohdin peilini edessä?! Saan olla hauras. Saan antaa kyyneleille luvan virrata. Aina ei jaksa nostattaa hymyä poskien halki, joskus lämpöisin hymy yltää hädin tuskin ihon pintaan. Kauneutta on kaikkialla. Jokainen meistä on Luojan luoma taideteos. Uniikki, ainutkertainen. Itkettyjen itkujen lohtu löytyy kuivuneiden kyynelpurojen uomista. Hellästi sipaisen poskeani ja kuiskaan, kiitos. Joskus pitää pysähtyä löytääkseen itsensä.

 Tänä aamuna astelin aurinkomaisemassa oppijoitteni kanssa. Ystävä mukana omiensa kera. Peltopolun reunamilla koivujen oksissa lumikuura suli kimmeltäviksi lasihelmiksi. Perässä vedettyjen pulkkien rahinaan sekoittui lintujen sirkutus. Perillä ilo nousi puolipoutaisen taivaan pilven reunamille asti! Lasten riemu pulkkamäessä muistutti kiittämään työstä, jota saan tehdä. Tänään annoin itselleni läksyn: opi muistamaan, että olet jotakin, mitä et voi mistään muualta löytää! Etsi itsestäsi se kauneus, joka sinulle on annettu. Siitä riittää moneksi.

 

 Kirsikalta sain jo tovi taaempana tunnustuksen, jonka myötä piti kertoa itsestään 7 asiaa. Kiitos. 

♥Iloitsen isosti, suruitsen suuresti, huolestun herkästi

♥Sulla on kauniit silmät, sanoo rakas tuossa juuri:), ne on ruskeat

♥ tykkään tyttären leipomista sämpylöistä

♥ olen keräillyt enkeleitä monta vuotta

♥haaveilen Lappilomasta ruska-aikaan

♥tarvitsisin uudet silmälasit

♥olen hameihminen

Mariakin jakoi tunnustuksen osalleni. Kiitos! Tuntui hyvältä lukea rivinsä Mamman uunilla. Sydänlämpö läikähti♥ sanoissansa.