Rakkaus

 Väsymys otti kädestä kesken päivän. Vaati ja tivasi vierellä. Vaan en halua ottaa vastaan. Siksipä kotiin saapuillessa oikaisin itseni sängyn syliin. Suljin silmät ja unelmoin. Annoin kesätuulen pyöritellä aatoksissani hiuskiehkuroita. "Mikä sulla on äiti", kysyy pienin, jolla riittää tuntosarvia suuntaani. Väsy, hymyilen. Lepään vain, jotta jaksan taas. Tänään peruin lähtemiset. Tarvitsin kotoiluillan. Joskus voimattomuus on olemisessa niin vahvasti läsnä. Mittailin kuumetta, ei onnekseni. Saattaahan tuo lähellä kierrellyt tauti ohittaa pikkuisen huomaamattakin. Niin toivon nyt. Koko päivääni on asettunut kummallinen kosketus. Kuin tunne hauraana olemisesta. Tai heräämisestä vielä, kun jokin unen maissa vetää puoleensa. Pieni hento kuiskaus. Jokin pieni , mutta voimakas.

 Sunnuntaiaamun kävelyltä tuomisina kannoin maljakkoon pajunkissoja. Ne muistuttavat lähestyvästä. Ajasta, joka ei ohita koskettamatta. Tänään kerroin oppijoille hetkestä, jolloin pienen aasin askeleet kulkivat suuruus selässään kohti riemuhuutoja. Jokainen istui ääneti ja kuunteli. Silmissään jokin erityinen lumo. Samaa lumovoimaa tunnen sydämelläni. Saavuit pienin askelin ja muutit elämäni. Sen totuuden edessä voin vain avata itseni kiittämään. Ehkä tämä voimattomuus ja väsymys, jonka tuntu täyttää yhä sisintä, ehkä se onkin voima, joka tarttui tiukemmin kiinni ojentamaani käteen. Muistutti, olen tässä.

Se tunne, kun ei osaa kertoa, kuinka hurjasti rakastaa! Se riemu, jota sydän laulaa, kun hyvyys viipyy olemuksessa! Se ja vielä enemmän! Siitä tunteesta sain kiinni. Se ei hellitä. Se säilyy. Tänään ajatuksiin hiipi kiitos. Tarttui niin väkevästi, että vei voimat. Sitä se, rakkaus. Sitä se on.