tiistai 2. tammikuuta 2018

Hiljainen malttamattomuus

Uutukainen vuosi piirtyy eteemme säie kerrallaan kuin uutta lupaavat sanat puhtaan paperin pintaan, päivä ja hetki toistensa perään. Kuin askeleeni eilisessä aamussa, jälkinä metsäpolun koskemattomuudessa, yöllä sen ylle ripotellun lumihunnun valkeassa viattomassa nukassa. Vailla kiirettä vuoteni saa luvan punoutua kutojansa viisaissa käsissä eteeni. Kaikki on valmista, suunniteltu ja vastaanotettavaksi aseteltu, ennalta mietitty, parhaakseni pohdittu. "Mitä lupauksia äiti teit",  kysyi neidoksi ehtinyt tyttöseni päättäväisyyttä äänessään. Ystävänsä kanssa olivat listanneet omiaan rivin toisensa perään. "Lupaan olla lupaamatta mitään", lausahdan hauras hymy poskieni kaarissa. "Ja pitää itsestäni niin hyvin huolta kuin osaan", jatkan ja muistan miten vaikea oli työntää mielen uumenista pois tarve luvata ja jo ennalta tietää, miten moni hetki menettäisi merkityksensä pakon edessä, täytymisen tuivertaessa yli tyynen sydämen. Yhtäällä käy kuhina, uuden edessä tavaksi tullut. Yksi toisensa jälkeen kirjaa tiedoksi, onko talvi- vaiko kevätihminen, nauttiiko punaisesta vaiko tumman alla jo uuteen kasvuun kurottelevasta vihreästä. Kaipaako valkoisen lumoa, puuttuvia hankia kimmeltävine timantteineen vaiko hiljaa tykönään haaveilee auringon lämmöstä maailman toisella laidalla. Lupaan sittenkin. Lupaan tarttua kulloiseenkin hetkeeni, jotten kadottaisi niistä ainuttakaan, menettäisi yhtäkään osalleni jaettua onnen hippua. Tänään ammensin aamun raukeudesta, annoin lempeälle laiskuudelle luvan kyhnyttää kerallani. Hipaisin ohikulkiessani kuusen oksistoissa keinuvia koristeita, joista jokaisella on tarina kerrottavanaan. Kaivauduin sohvan mutkaan kuin turvallisen sylin lämpöön  kahvikupposeni kanssa, kuuntelemaan muistoista nousevaa. Päätin pujottaa kuluneeksi askelletut tossut jalkaani ja astuin pehmeiden sadepisaroiden suukoteltavaksi, ulos, uuden päivän raikkauteen. Halusin olla , halusin mennä ja kulkea itseni hikeen, juosta kiinni aatosteni kulun.
 "Sinä annat minun askelilleni avaran tilan, minun jalkani eivät horju." Ps.18: 37  
Lumiutu oli tipotiessään. Se oli käväissyt jakamassa pellon aavaan hetkeksi valon. Jalkojen alla muutama yöpakkasen koskettama laikku sai jarruttamaan, ettei askel lipeäisi, ote herpaantuisi. Yhtäkkiä sydän soitti tuhansien ajatusten sinfoniaa tasaisen harmaan aamutaivaan alla. Koitin kuunnella jokaisen kantaatin huolella, iloita, surra, toivoa, luopua, löytää. Voi, mikä tuntojen ja tunnelmien baletti sisimmässäni pyörikään askelteni tahdissa. Maisema ympärilläni oli hauraan harmaa, mutta siltikin sävyjä täynnä! Tämä hetki, oivalsin, juuri nyt ja tässä oli se, jonka haluan vuodessani olevan. Iloita ja kiittää, huomata ja havaita jokaisen päivän ihmeet. Ohitseni käveli vieras, itseäni aavistuksen iäkkäämpi , pysähtyi jakamaan hymyn ja lausahti: Meillä onkin kovin erilainen vauhti. Jouluherkkuja sulattelen, kuulin sanovani sen kummemmin miettimättä syvyyttä sanoilleni. Voi eihän teillä, virkkoi ja toivotti hyvyyttä päivääni, kulkuuni, vuoteeni, yllättävä ystävällisyys äänessään. Ei kehossani ehkä, mutta mielessä, ajatusteni uumenissa, sen ymmärsin. Paljon sulateltavaa. Läpikäytävää. Anteeksi annettavaa, pyydettävää, luotettavaa, ihmeteltävää. Aikojen takaa ponnahti mennyt kipeä äkisti pintaan, raapaisi irti ylleen kasvaneen arven. Sanot, että olet sama eilen, tänään ja huomenna. Itsekin halusin olla. Kelvata, riittää. Itsenäni, heikkouksineni, kipuineni, säröineni, iloineni. Suunnitelmassasi. Ja juuri sitä saan nyt olla. 
Ps. 36:10 "Sillä sinun tykönäsi on elämän lähde, sinun valkeudessasi me näemme valkeuden." Menneen himmennyt kipu hiipi vierelleni jättääkseen minut sitten tyystin, kulkemaan uutta armon vuotta vailla vaateita olla muuta kuin olen. Käänsin katseeni mäen päällä siintävän metsikön ryhdikkään varmoihin ääriviivoihin. Valo piti löytää pimeän takaa,  horisontti hahmottaa sadeudun piilosta. Jokin suli kuin  sateen suukottama jää askeleitteni alta. Saan iloita onnestani vailla syyllisyyttä. Se valo, joka tänään pysyi pilvitaivaan piilossa, loisti kohdallani tuossa hetkessä  runsaammin kuin kesätaivaan kirkkaus. Se nosti katseeni näkemään rosoisen kauneuden, totuuden, joka ei himmene, ei häviä. "Ikiajoiksi on armo rakennettu, sinä olet perustanut uskollisuutesi taivaisiin" Ps. 89:3                                                             
Uusi kasvaa kaiken aikaa, nousee esiin ajallaan. Kaikelle on tilansa, ikioma paikkansa, tarkoituksensa. Hiljainen malttamattomuus olemuksessani huokaisen pimenneen illan syvään rauhaan: Tässä ja nyt on kaikkein paras. Kanssasi. Sinun, joka olet luvannut kulkea vierelläni kaikissa päivissäni. 

perjantai 29. joulukuuta 2017

Joulun lapsen valo

"Tämä majatalo on viimeinen toivomme", lausui levollisesti roolissaan suloinen oppija-Joosef. Vierellään raskaasta matkasta väsynyt puoliso, pikkuisen epävarma, mutta niin tarmokkaasti osansa hoitanut oppija-Maria, joka ajoittain poimi flyygelin takaa katseeni ja antoi hymyni tarttua rohkaisuksi olemukseensa. Muistelen juhlan kauniita hetkiä ja kiitos sipaisee poskiperää, kutittaa lempeästi jättäen hennon hymyvanan mietteliäisyyteeni. Mikä lahja onkaan eteeni ojennettu! Miten ihmeellisesti omat askeleeni johdatettu. Saan askeltaa matkaani niin juhlassa kuin arjessa viisaimman opastajan valossa. Tietäen, että vaikeankin taipaleen päässä häämöttää aina oikea ovi. Se, jonka takaa löytyy toivo!
Pimennyt taivas saatteli eilisessä minua ja rakasta. Kuljimme taskulamppuinemme, koira seuranamme sateisen metsän sylissä. Ilta oli hiljainen, maisemassa tuivertanut tumma tuuli ei yltänyt luoksemme. Havupuvuissaan puut olivat suojanamme. Sammalpeitteiset kalliot jylhinä seininämme.  Pimeys kulki edellä, seurasi perässä, riitti kaikkialle. Hennot valovanat piirsivät metsäpolun jalkojemme alle. Viitoittivat turvallisen reitin, tutun, mutta tumman taivaan alla turvattoman maaston halki. Keskellä metsää seisahduimme ja sammutimme lamput, olimme vain, tuokion aivan vaiti. Rakkaan hengitys piirsi ilmaan pehmyitä suortuvia omieni lomaan, ympärillä oli vain hiljaisuus ja syvä pimeä. "Minä olen maailman valo", sanat nousivat sydämelleni tuossa ihmeellisessä hetkessä, aavistus jotakin pyhää kutsui silmiin vaimeat kyyneleet. Miten totta! Valo, jonka kajastuksessa mikään pimeä ei ikinä piilota viittansa uumeniin, vaan askelille löytyy avara tila. Valo, jonka turvin näkee kulkea eteenpäin, vaikka pimeys olisi miten liki. Sytytimme lamput jatkaaksemme kotiin. Ääneti kuljettujen askeltemme alla keikkuivat taskulamppujen kajot. Sydämissämme se rakkauden valo, josta hellästi muistutit. Sinä, jonka syntymää juuri juhlimme.  
Joulukuusen kynttilät tuikuttavat lämpöä ja rakkautta tämän illan pimeään. Iltaani, jossa nyt istun mietteineni. Rakkaat ovat tahoillaan, olen yksin enkä silti ikinä vain minä, vaan sinä minussa. Kuiskaan hiljaa tummenneen illan utuun kiitollisuuteni. Hymyillen saattelen vaatimattomat sanani matkaan. Sipaisen hiussuortuvan ohimolta. Ikkunan takana syvyys on mustaakin mustempi, mutta valo on sielläkin yhä.

   

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Huokaan ja huomaan


 Kun askeleeni ihmisvilinän läpi kuljettivat kohti ryhdissään yhä seisovaa, sykki sydän kuin korkeuksiin kohoava kantaatti, heräävän kevään ylistys! Ensimmäisten kyynelteni noro kasteli posken ennen kuin käsi ehti koskettaa rosoisen kiven iäkästä pintaa. Huokausten tulva, itkun taukoamaton virta, pauhuksi paisunut parku, miten monen vuoden elämänkulku ja sen keskellä minä! Äänten taukoamaton äärettömyys piirsi ympärilleni vahvat ääriviivat. Suuni sanoitti tutun rukouksen Raamattuni lehdiltä, Isä meidän vuoti huomaamatta hiljaisuudeksi vierelleni. Itkin, pyysin, kuuntelin, kannoin pulppuavan puron ehtymättömyys olemuksessani. Muistin maata jalkojeni alla. Vuodatin itsekkäätkin kyyneleet, katosin hetkeeni kadottaen kaiken muun. Huomaamatta ketään. 

 Eilisessäni askelsin tuttua jokivartta toisenlaista maisemaa. Ajatuksissa hiven hiljaista tyynen pinnan väreilyä ja hetkittäin pauhaavan kosken lailla ryntäävät pyynnöt. Kulkiessani annoin ajalle tilaa. Seisahtelin, jotta silmä ehti löytää kohtaloita, elämien kulkureittejä, karttoja tuntemattomiin sisimpiin. Hymysin ylpeyttä olemuksessaan kantavalle , jaoin ääneen aatoksen vanhukselle, ihmettelin nuoren rakkauden selkeää elekieltä, aavistelin ahnaan kiireen alta karkuun juoksevaa. Hätkähdin rumia suustaan sylkevää. Liikutuin lapsen riemusta kiven molskahtaessa joen pintaan. Poimin ja ammensin kuvitellen, mistä kukin juuri siinä hetkessään lausuisi kiitoksen tai parahtaisi pyynnön. Laitoin rakkaalle viestin, miten paljon välitän ja jatkoin reipas raukeus olemustani ravistellen. Jokin outo kosketti, hipaisi kuin poutapilvi kevättaivaan sineä. Väsymys päivän puhteista pyyhkiytyi pois ja onnelle jäi ikioma pesätila.

 Miten katson, siten näen. Liian herkästi annamme kiireen kuristaa. Suljemme itsemme hetkien ulkopuolelle. Eilisaamussani seisoin oppijoitteni edessä, pienin oppijanuppu rinnallani. Halusi kertoa muille kotona istuttamastaan pääsiäisruohosta. Hiljaisuus säesti sanojaan, kertoi sitten-ja sitten-sanoilla ketjuttaen kaikki vaiheet. Hymy soi kasvoillani. Sydämemme voisi olla kuin multa, johon Taivaan Isän sanansiemen saisi juurtua. Milläs sitä kastelemme, utelin. "Ystävällisyydellä, kauniilla sanoilla, välittämisellä, luottamisella, auttamisella" viisaus pienten ihmistaimien vastauksissa kutsui kyynelhelmet silmieni nurkkiin ja muistutin, miten olenkaan heistä iloinen. Hiljainen huokaus kaikkea käsissään pitävän suuntaan ja varmuus, ettei mitään tärkeämpää voisi olla kuin se, että jää tila tarttua hetkiin. Huomata hyvyys. 
Saman taivaan alla meistä jokainen. Se, jonka sydämeltäni poimin päivittäin. Hän, jonka hetki sivuuttaa minut ihmisvirran vuotaessa vieritse. Lähellä, etäällä. Uskot tai et, on jossain joku sydän, jolta nousee huomaava huokaus puolestasi. Poutasini peittyi viileyden viittaan, jolle harmaa ojensi vaatteensa tänään. Silti se valo on yhä siellä, kätkettynä näyttääkseen juuri oikealla hetkellä sen, mikä voi reitittää elämällesi uudet ihmeelliset polut.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Askelissasi uusin silmin

Havahduin yön hetkiin, kun kuu piirsi tummaan taivaaseen kirkkaan aukon. Valo, joka aamussa laajeni kylvettämään koko maisemaa! Sydän itki tuokion. Pettymys jälleen saapuneesta ja voimat vieneestä taudista. Sade vaikeni varhain jakaen sijan hiljaisuuden kulkea luokseni. Tyydyin hyväksymään osalleni osuneen. Suruhämärän rinnalle kiipesi syvä rauha, kiitollisuus siitä, mitä joskus saa, kun malttaa olla pyytämättä, odottamatta ja vain luottaa polkujen kuljettavan oikeisiin mutkiin. Sydämelle nousi muisto vain hetken kulun  takaa: "Emme taida päästä järvelle", muistan ensimmäisenä ajatelleeni, kun sade rummutti maisemaa yllään harmaiden pilvien paksu verho. Yhdessä kannoimme ensin kiitoksen sateesta, jota tuo maa niin kaipasi pyytäen vielä, josko pilvet työntyisivät ja saisimme keinua niillä aalloilla, jotka kauan sitten sanallaan tyynnytti hän, jonka askelissa saimme viikon matkan taittaa. Askelissa, joiden perässä haluan päivissäni pysyä. Niiden suuntaan kulkien jokainen tumma pilvi työntyy ajallaan syrjään antaen valon maalata uusia teitä.
Aamupeilini vierellä keikkuu kyltti: joka aamu on armo uusi. Askelteni tahti Pyhän maan auringon lämmittämillä kivetyksillä rytmitti sydämelleni uutta ymmärrystä tutuille sanoille. Yksikään silmukka ei kutoudu päiviini sattumanvaraisesti,  kaiken olet edeltäkäsin suunnitellut vain , jotta saisin sen, mitä tarvitsen. Kun omat silmäni löytävät pelkkää pimeää, valon vahvat käsivarret kantavat, eivät salli upota tummiin uumeniin. Ja kun itse ahmin valon yltäkylläisyyttä, se ei ehdy, ei haalene, enenee vain pesten puhtaammaksi kuvaasi kaikessa, minkä katse kiitollisuutta laulaen poimii. Sain kohdata vanhuksen, sokean ,yksinäisen, omiensa hylkäämän. Lapsesta asti nähnyt ympärillään ilottoman pimeyden, kunnes kohtasi sen valon, joka täytti sydämen. "Vaikka silmilläsi et näe mitään, sydämesi silmin näet enemmän kuin minä  tai kukaan ympärilläsi", kuiskasin ja siunasin ihmistä, jolla inhimillisin silmin nähden ei ollut mitään, mutta jonka elämän täytti vilpitön ilo uudesta armosta jokaisessa aamussaan. Jokin pieni ymmärryksen taimi juurtui siinä hetkessä minuun, kun astelin loitommas ankean peltiasuntonsa kulmalta. Taivutin hattuni liertä , kätkien silmäni paisteelta, jonka tuo kohtaamani tuntee vain lämpönä karheilla tummilla poskillaan. Toisinaan siinä, ettei ole mitään, voikin olla aivan kaikki. 
Annan katseeni sukeltaa ikkunan takana viipyvään valomereen. Pellon pintaan piirtyy muurien sävy. Tutussa maisemassa, mieleni muurien suojissa lepäävät muistot useilta keväiltä. Kun valo alkoi voittaa pimeää. Juuri nyt tunnen, ettei mikään voisi olla paremmin, ei toisin. Suljen silmäni ja annan sydämen kuunnella, kuinka pihakoivun oksistoissa visertävät siivekkäät. Muistelen toisenlaista puuta ja sinne kiivennyttä. "Tule alas", saat kaiken vain ottamalla vastaan. Yhdeksän vuotta sitten minäkin kiipesin, kuuntelin kutsua ja laskeuduin tarttumaan ojennettuun käteen. Elämänmittaiseen valoon. Ja matka jatkuu...

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rakkautta harmaassa

Utu ja harmaus tuudittavat tunteja eteenpäin. Tasainen tikitys mittaa ajan askeleita, kiireettä nyt, kun ajalla ei ole väliä. Olo on aivastusten vavisuttamana voimaton ja väsynyt. Piiloudun peiton reunan alle ja hymyilen puhelimen näyttöön pompanneille kuville. Oppijajoukko vilkuttaa ja vaivuttaa minut onnelliseen väsymykseen. Uni saa ottaa tilaa tahtomansa tarpeen verran. Edessäoleva viikko jakaa vapaata. Ajalle tuntuu kasvaneen siivet. Uuden kasvun ja unelmoinnin aika! Valo piirtää hiljaisia kaariaan, nauttien ja varoen kuin pelkäisi rikkovansa pinnan, jolta huolenpito heijastuu. Tänään sen pehmyen kosketuksen  jäljiltä harmaaseen jää värehtimään läikkiä, kuin vesilätäköitä lapsuudesta. Niitä hyppimällä valloittamisen ja riemun räiskyviä pieniä lampia kura-aavan keskellä! Jos jaksaisin, hyppelisin lapsen lailla, kiljuisin tuokion kiitollisuutta, rakkaudenpunaiset saappaat varpaiden suojana! Yhden unelman päähän on matkaa enää viikko. Voi miten odotus kutkuttaa sisimmän eteisessä, vastaa kaiun lailla sydämen lauluun. Malttamaton kuin lapsen riemu. Suuremman kosketuksen alla on suunniteltu, siihen luotan. Saan astua samalle kamaralle kuin kauan sitten hän, joka nyt päivissäni kantaa silloin ,kun itse ei jaksa. 
Arjen pitsi kutoutuu vähästä. "Olet super" lukivat sanat kortissa, jonka arkea jakava ihanuus antoi. Pussin uumenista sujahti esiin heijastin, jossa teksti "Sankariainesta". Itkisikö vai antaisi naurulle riittävästi tilaa?! Olen onnellinen, kun viereltäni löytyy ihmisiä, joiden ajatteleminenkin kutittaa poskiperiin hymyviivaston iloisimpien sävelten tahdeille! Oppijoiden joukko, joka kanssani saa työn tuntumaan tanssilta, jonka askelilla on riittävä tila. "Mulle tuli sanaton olo", lausahti yksi alkuviikon aamussa kuunneltuaan, kun olin muistuttanut, miten samoin kuin maalaamansa omakuvat, ovat he itsekin jokainen omanlaisiaan, ainutkertaisia ja mittaamattoman arvokkaita, kalliimpia kuin suurinkaan timantti! Luojansa siveltimen piirtojen jäljiltä juuri sellaisiksi tarkoitettuja. Huipputyyppejä!Rakkaita! Kotona hän, joka muistaa sanoa, että rakastaa. Katselen pihakoivujen oksien taivaan tasaisuuteen piirtelemiä viivoja ja näen niissä ihmeellisen onnen. Siinä ne ovat tyynellä ja myrkysäällä, kasvattamassa uuden vihreän vuosi toisensa jälkeen, jakamassa hehkuvat värit syyskylmenevään iltaan ja kantamassa valkean taakan talven pakkasilla. Samoin on hän, jonka rinnalla matkaani taitan, hän, jolle jaksan yhä uudelleen kuiskata: niin minäkin sinua. Ja nuo omat, isoksi kasvaneet, kotona ja kotoa lähteneet.  Kun tänään käyn ajatustyötä ja aikaa on, ehdin vuodattaa muutaman kyyneleen piirtämään poskelle pienen lammikon, onnen loiskahtaa! Rakkaus asuu luonani.
Et huolta vailla luvannutkaan kaiken olevan. Mutta kannat, kun lasti omilla oksilla on liian raskas. Rakkauttakin voi paikata, uskon niin. On hän, jonka viereltä vieraannuin. Tänään on hyvä päivä pyytää voimaa ja viisautta uudenlaisen alun kohtaamiseen. Repäisen itseni irti enkä anna pelon hämmentää. Nyppään kiinni jääneen syysmuiston, puhallan sen kieppumaan, etsimään paikan, sillä aikaa on! "Se on sitä, että Taivaan Isä ei koskaan hylkää", muistuvat lapsen sanat , hänen, joka kerta toisensa jälkeen viittaa ja hymyillen toistaa asiansa, kerta toisensa jälkeen kuin muistuttaen minuakin. Ei hylkää lastaan.
Punainen nenä ja vuotavat silmät. Vartaloa vavahduttavat aivastukset. Kupin uumenista esiin työntyvä mentholin tuoksu. Hihansuuhun sujautettu nenäliina. Tautimokoma. Harmittaakohan sitä, että tänään päätin olla tästä flunssasta kiitollinen. Kaiken olet lähellemme laskenut, kaikki on käsissäsi viisaasti mitattu. Päivää jäljellä. Vaimea varjoon vajonnut valo löytää ojennetun kämmeneni. Annan sen tarttua ja saatella piiloon, hetkeksi lepäämään , kunnes kotiinsaapuvien äänet täyttävät hiljaisuuteni ja rakkauden lammikko roiskii reunojensa yli. Niin paljon hyvää riittää työntämään pois palan tummaa.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Uusia alkuja

Pysähtyneen päivän turvallinen hiljaisuus ympärilläni huomaan tapailevani ajatusteni haikuja. Muistelen. Kuuntelen, miten menneisyys ja tämä hetki ojentavat kättä toisilleen. Varoen, vaiti, vaalien, ettei mikään enää saisi särkyä. Kutsua esiin kyyneleitä, joiden lohduttomuus satutti sisimmän syrjää.
Äänetön hetki.
Sisimmän syvä rauha.
Harmaan takana.

Jokin pieni hauras pyrkii nousta esiin, tilaa etsien, luokseni löytäen, lähelle. Seisoin tuokion ääneti hämärtyvässä maisemassa. Katselin kauas , taakse puiden ryhdikkään rivistön. Pakkaseen polkuaan piirtävä hento pilvi kertoi, että hengitän. Olin tuokion kuin en olisi, antauduin utuun, joka pyyhki pois menneen murheen ojentaen eteeni uutta orastavaa. Hymyilen uusille unelmille, ihmisille, joista päiviini pulppuaa ilo. Pellosta esiin työntyvät viljan korret näen selvemmin etäämpää. Elämääni istutetut uudet alutkin. Muistutan arjessani oppijoitani usein: joskus liian läheltä ei näe lainkaan. "Kahden vaaksan päästäkö taas", viisaasti muistavat peruutellessaan pöydän reunan taa sormet ojennettuina mittaamaan, pienet janoavat katseet suuntaani käännettyinä, luottaen. "Kahden", kuiskaan ja pohdin onnea , joka on juuri siinä. Se, jonka näkee astuessaan loitommas.
Tasaisen harmaaksi sanoitetaan arki usein. Ammennan ikkunan takana levittyvää aavaa, jonka värittömyydessä hehkuu satojen sävyjen syvä sinfonia. Ei onnea, ei sattumaa, vain armon alle asettuneena koettua johdatusta on päiviin piirtynyt. "Miksi", muistan huutaneeni puoleesi. Kunpa oppisi luottamaan, ettei järjen pääteltävissä, silmin havaittavissa ole aina se, minkä parhaaksi osallemme katsot. "Älä pelkää, usko ainoastaan" ovat sanasi soineet moniin korviin, omiani en enää  suostu ummistamaan. Janoan kuulla, kaipaan havaita. Oksistoissa uusien silmujen sisään piirrettynä on jo kaikki. Raskaan takana siinsivät parhaat alut. Mustaksi tummunut pehmyt ilta saattelee sanojani. Tiedän, että olet siinä, viisaissa käsissäsi kaikki, mitä tarvitsen ja enemmän. Uusien alkujen edessä saan olla pieni ja avuton. "Hyvin kaikessa käy", kuiskaat ja sydän vavahtaa sen rakkauden alla, joka voi ja kantaa, kykenee. Hiljalleen vahvistaa.
Oksiston uumenissa, kuuran kosketuksen alla on aina uusien silmujen joukko, kevättä kuulostellen, kohti valon avaamaa kauneutta kurkottaen. Jokainen vaikea, riisuttu, rikki revitty, riivitty ja pois heitetty hetki saa kasvattaa uutta. Lauantaivalon lempeä muisto leikkii kasvoillani nostattaen häivähdyksen hyvää siihenkin, missä kirvelee, kutittaa, punoittaa. En suostu enää pelkäämään, en epäröimään, etteikö jokaisen sallimasi vaikean takana siintäisi kirkkaimman iltataivaan rusko. Uusien alkujen kimppu kuin nippu rakkaan ojentamia tulppaaneja maljakossa. Jakamassa rakkautta. Ihmeellinen yksinäisyys illassani päättyy nyt. Rakas saapuu ja sanoo, miten paljon merkitsen. Sekin, mikä yhä on rikki, paikkautuu. Tiedän, sillä jokainen koettelemus on ratkaistu jo. Kynttilän vaimea valo leikkii vierelläni. Suljen silmäni ja painan pääni kiittämään. Niin vähässä on enemmän kuin osasin joskus aavistaa!
Tiedät sen kipeän, jota yhä kannan. Sen, joka vielä satuttaa. Polvistun eteesi ja hymyilen: onneni on olla tässä ja nyt. Odottaa ja luottaa, rakastaa.

Hymähdän hyvän tuulen hyväillessä. Kaipasitko oikeasti? Sanoillani kun osaan kertoa vain sen, mitä sydän tuntee! Sinä, joka jaksoit odottaa, olen sinusta iloinen! Jokaiseen päivään asettuu se, mikä on tarpeeksi.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Hyvyyden suojaan!♥

Hennosti jokin koputtaa huulteni oveen ,kuuntelen hetken vaiti ulospyrkivää. Hauras sanojen säie kutoo ajatelmien kaarta silmukoiksi , osaksi suurempaa kaunista kudelmaa. Viikkoni on ollut kuin nupustaan aukeava hyvä. Sydämen syvyyksistä pulpunnut kiitosmieli kuin kedollinen kukkaloistoa! Nipistän itseäni poskesta ja irvistän pienelle kivulle. Ei, ei tämä ole unen onni! Pehmyt sateen sävel soittaa sinfoniaansa, pientä ja vaatimatonta, silti vahvaa. Se nostattaa hymyn tanssimaan kiitosvalssin kaaria  poskiperiin. Tässäkin pehmyessä päivässä kaikki saa uuden pinnan. Kalliokuopan lätäkkö peilaa tuttujen koivujen vilkuttavat käsivarret. Näen niiden nousevan kohti harmaan esiripun taakse piiloutunutta horisonttia. Se on vaiti, hiljaa. Kuulee kuiskaamani: kiitos, että olet hyvyyden lähde, ehtymätön, väsymätön, kaiken kauniin antaja. Saan olla nuppu, valoon kurkottaen, sitä suukottaen. Läheisyydessäsi kaunein kastepisara! Oksistosi suojissa. Rakastettuna.
Halasin pientä ponnaripäätä, kummityttöstäni. Nimensä veroinen, Kukka! Kedon kaunein, herkin ja herttaisin. Jään pohtimaan lapsenkaltaisuuden arvoa, tavoiteltavaa, toisinaan niin kovin vaikeaa. Oman sydämenikin haavoissa arpeutunutta. Katkeroitumatta kuljetut askeleet viitoittavat kohti toisenlaista hyvää. Vilpitön tahto levittää ympärilleen hyvyyden siemeniä on joskus liian kapea, mutta valaistu polku, viitoittamasi. Ja miten onkaan kasvu ihmeellistä! Se, mitä kylvät, saat niittää! Viisaat sanat viikkoni varrelta muistuvat mieleeni ja ymmärrän syvemmin. Haluan avata ikkunoita Luojan maailmaan! Kohdata jokaisen pienen ja suuren sydämeni silmät kirkkautta tuikkien. Tahtosi minua kohtaan on hyvä, olet luvannut. Ja se on!
Tuuli tuivertaa vihreän äärettömyyden keskellä. Pienimmälläkin on paikkansa, vahvana vartensa vähyydestä huolimatta. Olet arvokas, ainutkertainen. Kuvakseni minut suunnittelit ja tienviittani valmistit parastani tahtoen. Kaiken minä voin, vähäisyydessäni riittävä ja vahva, kunhan jaksan luottaa. Sinä pidät huolta. Minun on helppo luottaa, olet niin hellinyt ja hyvän määrä osallani  ollut ylitsevuotavainen. Kuin lapsi hihkun ja ihmetellen katselen, kuinka punarinta pyrähtää kalliokuopan reunalle juomaan. Huomenna pyrähdän pilvien halki ja levähdän kaukana kotoa, rakkaat vierelläni. Kirkkaiden vesien äärellä. Ja sielläkin sinä olet!

torstai 9. kesäkuuta 2016

Tuulten otteessa tuuditellen

                      
Eilinen avautui uudeksi päiväksi sateen sitä saatellessa. Se suukotti kaiken vihreän yltä tomut kuin siivoten viimeisetkin valheiden säikeet totuuden tieltä. Ukkonen tuuppi hereille , havahdutti aamuyön hiljaisuuden rikkoen. Kuuntelin pisaroiden rummutusta onnellinen raukeus olemuksessani. Annoin ajatusten kulkea sateen soittaman musiikin tahtiin vapaina, ajelehtia kuin vehnäpellon vihreät laineet tuulen niitä hurjaan tahtiin tuudittaessa. Ja ne ottivat suuntansa, uomansa vuolaassa puron virrassa, kuin ikkunaruudussa villinä vuotavat norot. Lomatuuli vei ajatukseni valssiinsa, kieputti kiehkuroiksi, kuin hiussuortuvat tyttösen kasvoilla ne kehystivät raamit uudelle ajalle, armon siivittämälle päivälle, eiliselle. Peitä minut, saattele uusiin uniin, pyysin, annoin unelle luvan hellin ottein vielä sulkea pehmeyteensä, tarttua ja kätkeä turvaansa. Nukahdin ajatukset vierelläni. Ne lämmittivät tyynyä siinä, mistä rakas hiljaa hiipi aloittamaan arjen rytmissä omaa päiväänsä. Hymy jäi leikkimään suupieliin. Se kertoi kiitollisuudesta, varmuudesta ,että rakkaus on suuri ja armollinen huolenpito läsnä tänäänkin. 
Ajattomuuden tuntu on tehnyt pesän päiviini. Katson taaksepäin ja löydän myrskyilleni uuden otsakkeen. Et laskenut minua irti kuin lapsi leijaansa, et, vaan vaalien ja varoen osoitit oikeiden tuulien suunnan. Muistan ne lapsuuden kesät, jolloin, kompastuin rantakiveen polveni kolhien tai tuuli kuljetti kaarnavenheen ulottumattomiini. Sen tunteen, kun hetkessä murtuu , kun sattuu ja tuska kiilaa ilon rinnalle ja sinitaivas peittyy tuokioksi tummaan verhoon. Kun hyvä hyppää piiloon, ilo kätkeytyy ja huoli piirtää uudet uurteet otsan kaareen. Vaan kaiken aikaa askelsit niin liki, etten osannut heti nähdä. Niin liki, etten enää vain minä, vaan sinä minussa! Ja nyt olen jälleen lettipäätyttö sinikellojen keskellä, rantahietikon pehmeyteen upotetuin varpain, taivaankannen kepein tuuli kasvojani kutittelemassa. Niin hyvä on opastajamme, niin suuri rakkautensa.
Kaiken uuden edessä olen ihmeissäni. Juhlapäivän muisto neitosen valkolakista, saavutetusta etapista elämän polulla, satamasta, jossa nyt on lupa hetken levähtää. Ajatuksissani pyyhin yhä poskelleen vierähtäneen kyyneleen, kun irottamatta katsettani sinisilmistään puhuin Isän sydämelleni laskemin sanojen säkein. Vieläkin tunnen muistona ihon alle piirtyneenä, miten ilo pirskautteli hentoja hippuja ympäriinsä,  poutapilvien saattue rantautui siniseen saareen, ja taivas jakoi kaiken valonsa juhlahetkeemme. Ja miten Hän oli jaksanut kuunnella, väsymättä, yön tunteina, jolloin uni pakeni. Vahvat käsivarret kantaneet uupunutta matkaajaa, kaiken yllä rukousten ketjussa monta kaunista silmukkaa. Ja pikkuisin, joka katselee ensimmäistä kertaa ympärilleen luotua maailmaa. Häntä siunaan ja hyräilen hyvää. Tyttösen syli on lämmin. Sinun sylissäsi paikka jokaisella.
Lasikannun pohjalle unohtuneet viipaleet keinuvat hiljaa, valo käväisee, kurkistaa. Luokseni jätit valon ja veit varjoihin sen, mille en jaksanut enää etsiä suuntaa, en pesää. Ajatuksiin liian tiukkaan solmitut säikeet. Uuden edessä aina jokin vanha väistyy, väsyy, nukahtaa, unohtuu. Avaa sylisi kesä, hihkaisen ja annan tuulen avata portit hyvään huomiseen. Nostan katseen kohtaamaan pilvilampaan takana hymyävää hyvyyden jakajaa. Kun olet kanssani, ei kukaan voi satuttaa, ei enää, ei kääntää selkäänsä. En pelkää enää. On astuttava luottaen halki niittyjen, joiden vihreästä hennot nuput nostavat päitään, mekoissaan kesän suloiset sävyt. Katoan tähän hetkeen ja hymyilen. Omanasi. "Kiitos kun annoit meille elämän", piirrän eteeni pienen oppijatyttösen sanat päivältä, jolloin ulkona satoi uutta lunta ja kesä lepäsi valmiina kasvamaan kohti enenevän valon väylää. Tänään kaikki on hyvin.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Hämärään yltävä hohde, pimeän pois pyyhkivä valo♥

Marrashauraus ehti asettua vierelle. Minun kuukauteni, hymyän ja annan huulille luvan hyräillä säveltä tutuille sanoille siitä, miten valo saa voittaa. Tuuliin tarttuneet keltaiset lehdykät vaiti laskeutuneet lepoonsa, odottamaan, josko jonkun  askeleet hetkeksi pysähtyisivät kuulemaan sen, miten kahinan alla hiljaisuus helähtää syvää rauhaa. Paljaiksi riisutuissa pihapuissa malttamaton kuuran odotus. Luottamus siihen, että saapuneen hämärän  pintaan piirtyy pian valoisa pitsi. Silitän kiven poskea kuin lasta lepoon. Aina saapuu uusi aamu, aina leviää valo, pimeän poispyyhkivä. Pyytämättä yltää kajastus jokaisen sitä kaipaavan luo. Kerran oli aika, jossa hohti puhdas hyvä. Ja vielä tulee uusi, jolloin se jaksaa laajeta, levittää siipensä ja kantaa yli pimeän rajan. Eilisaamussa riisuin itsestäni kaiken turhan. Annoin sävelten ja puhutun soljua lävitse ja jättää viimeisten irtipäästettyjen lehtien tavoin lähelleni rauhan. Mursin leivän ja kohotin pikarin. Rakkaan käsi omassani oli lämmin. Kyynelten avaama polku valaisi poskilleni pientä kujaa. Huulille hiipi hiljainen kiitos tähtemme tehdystä, rakkaudesta, jonka syvyys yltää ymmärryksen yläpuolella siintäviin pilviin. "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh.8:12
Liekkien iltaleikin lähettämä lämpö saa yhä huokaamaan hyvän olon otteessa. Kyynelhelmi silmässäni heijastaa tulen turvallisen tuikkeen. Annan sille luvan kiiriä suupielen mutkaan jakamaan pienen suolaisen suudelmansa. Tässä olen, huomaan kuiskivani tänään, niinkuin monasti aiemmin. Iltaan laskeutuvan tumman verhon takana valvovan valon lailla olet läsnä, vaikken sinua nää. Kosketuksesi alla asetun lepoon ja ristin sormeni kiittämään tähän päivään mahtuneesta. Ympärilläni on arjessa suloisten oppijoiden joukko. Jokainen ainutkertainen , valoasi säteilevä, sinuun turvautuva ja itselleni niin tärkeäksi kasvanut. "Kiitos tästä koulupäivästä. Siunaa koko kouluviikkomme", lausui suljettujen silmien takaa pikkuisin heistä. Pieni suru painaa päänsä syliini. Liian monelta totuus kätketään uusien tuulien taa. 
Annan katseeni ahnaasti poimia haurasta kauneutta. Poikanen tässä lähelläni pyytää: äiti mennään katsomaan sitä kelopuuta, josta eilen kerroin. Juuri ennen pimeää kuljen kanssaan metsän pehmeyteen. Toinen kirkkoni huomaan tuumaavani. Vanha kaatunut puu levossa havuvihreän siimeksessä, ihonsa harmaaksi haalistunut. Taivaan kannella puuterisävyt. Valo, joka riittää avaamaan metsän sydämen.
Kohotan katseeni tapaamaan taivaan valojuovaa pimenneen horisontin yllä. Pyydän: osoita poluilleni valosi. Kirkasta kasvosi. Ole minulle armollinen. Nyt menen ,jotta ehdin nähdä, miten hämärä laskeutuu ja jättää valolle pienen tilan olla, alati olla läsnä jokaisessa hetkessä, henkäyksessä, sydämellä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Syyspehmeää hyvää vailla jäähyväisiä

Jokin vanha haava, säröksi repeillyt kipu tai nurin sanottu sana, jonka taakse on ollut vaikea nähdä, on viipynyt mielessä ja kuljettanut kurkkimassa, josko jo uskaltaisi laskea omat ajatuksensa Riihipirtin riveille. Joko voisi antaa luvan sisimmän puheelle piirtyä piilostaan. Kuin pieni hellä haiku, Jumalan lapselleen kuiskima rohkaiseva kajastus, ohut säie sanasta toiseen, eteenpäin kantanut ajatus, kuljettu askel, jolle olen etsinyt sijaa. Haparoinut. Kasvanut pienemmäksi entisestäni, löytänyt sen, mikä oikeasti merkitsee ja kantaa. Yllättäen eteeni piirtyi tuokio, eilinen. Puhkaisi sumun läpi aukion, uudenlaisen ulottuvuuden, joka avasi lukkoja, tukkiintuneita teitä. Kohtaaminen, joka pysäytti tuokioksi kaiken muun, hiljensi luulemisen tuulet ja jakoi vain palan uudenlaista ystävyyttä. Syyssävyt ympärillä, lahjana sormieni lämpöönkin yltäneet. Ihminen , joka teki vain mieli sulkea syliin, pitää siinä vierellä ja ammentaa suloista voimaa, joka kertoo todeksi tulleena sen, miten hauraimmillamme olemme vahvoja, heikkoudessamme väkeviä ja murtumisen kynnyksellä kaikkeen riittäviä. Aamulla hymyilin eilisen hyvälle. "Se täti oli niin auttavainen ja lempeä", huokaisi yhä tyttökin. Nipistän itseäni, mutten ollut nähnyt unta. Pöydän reunalla Mustarastaan jouluiset laulut, villaiset ja pussukka, jonka kyljessä livertää pieni lintu. Syysenkeli ajattelen. Ja sitten kuljin metsän syliin rakkaan, koiran ja tyttösen kanssa. Vielä tuntuu huulilla pakkasyön jäljiltä huurteisen puolukan kirpeä maku.
Askeleeni ovat etsineet arkea, mutta olen kulkenut läpi juhlaa. Valo päivissäni on ollut alati kirkas, osoittanut uudenlaisen väylän. En tiedä tahdonko enää palata ?! Tässä olen, on huokaukseni. Osoita paikkani, näytä tarkoitukseni! Uusin silmin ihmettelen kaikkea ympärilläni. Kuuntelen pienen oppijan lausumaa viisautta ja pyyhin kyyneleen, joka kerta toisensa jälkeen, tuokio toisensa perään pyrkii kiirimään posken kaarta. Elän Isän lapselleen ojentamaa lahjamatkaa! Muistan vuosien takaa pyynnön, joka nyt on täytetty ylivuotavin mitoin, runsain ja riemukkain! Ymmärrän, että onni voi asua arjen jokaisessa mutkassa, ilo löytyä mäkien alta, kukkuloiden laelta, karikoiden takaa. Se jokin, jolle voi piirtää raamiksi rakkauden. Nyt ymmärrän, mikä on se valo, elämälleni suunnan osoittava valo! " Mua helpottaa kun ajattelen, että uskon", lausuu pieni poika, joka opettelee niin tarmokkaasti voittamaan esiin pyrkivän kiukun. Minä uskon. Se riittää, ajattelen ja silitän lapsen tukkaa.
Tänään askelten alla tuntui sammaleen pehmeys. Poskelle lennähtänyt syyslehti suukotti hiljaa. Pellon takana lintu, joka lähti. Lähti palatakseen taas, kun aika on. Sytytän kynttilän ja kuuntelen kodin ääntä. Hyräilevää tyttöä. Katselen rakasta ja vastaan: niin minäkin. Syyssineen auennut taivas on peittynyt tummaan iltaverhoon. Nukahtanut. Ja aamulla astun uuteen arjen juhlahetkeen. Uskoen ja luottaen.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Taivas laskeutui

Lomataivaan lehvästön läpi tähysin taannoin sen pehmeään sineen. Sydämelleni laskeutunut laulu läikkyi ajatusteni lomassa kuin lempeä tuuli vehreissä oksistoissa. Taivastuulten lähettämä viesti selkeni yhdessä aamutaivaan kanssa, kaikki esteet väistyivät, ajatukset lipuivat kuin pilvet polkujaan. Ja kun Luoja puhuu, on pienen ihmisen paikka istahtaa ja kuunnella, kuulla, totella. Kulje luottaen kuin lintu, pyrähdä reitille, jonka suuntaa sinun ei tarvitse tietää! Lennä ja luota! Annan enemmän kuin omassa ymmärryksessäsi osaat pyytää. Kuin lapsi uuden leikkikentän portin takana, huomasin hymyäväni ja paloin halusta astua sisään, sulkea tuokioksi salvan takanani. Kesäarjen sisään rajautui ihme, jonka syliin sain livahtaa. Pääsin elämään todeksi jotain, mistä unelmatkaan eivät olleet osanneet kuiskia! Taivas laskeutui liki.
Kotitammen vihreä kuin lukuisat kauniit siivet. Löydän ne ja ihmetellen hyräilen kiitollisuutta kohoamaan sisimmän syvyydestä kohti pilvilampaiden tarhaa! Omanikin  kantavat, kohottavat yli kukkuloiden, nostavat lempeään liitoon. Vaikka askelten kipu pitää yhä vankasti tammen varjossa, pääsin oman vuoreni laelle nähdäkseni etäällä siintävän maiseman taakse piirretyn horisontin. Tuuli pyyhki menneiden liat, virvoitti ja lennätti näkemään kauneimman vihreyden, joka alati muistuttaa kasvun ihmeestä, uusien mahdollisuuksien puutarhoista, jotka taivas kastelee sateellaan. 
Tänään ihmettelen ohitse lipuvien pilvien pehmyttä reunaa. Ne vilkuttavat alapuolellaan kasvaville puille. Oksistoissa kahahtaa onnen sointu! Miten paljon hyvää jaatkaan lapsellesi, joka uskaltaa nostaa kätensä pyytääkseen syliin. Käsivarret kuin vankat tammen oksat. Eivät väsy, eivät näänny. Tartun tuulen virettä kädestä ja kuiskaan: mennään, liidellään huolien yli, vastoinkäymisten ohi! Lasken itseni kuin lapsi leijan sen matkaan. Nautin ja ammennan, iloitsen. Vapaana. Sinisen taivaan kannen alla.


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Syliisi♥

Kesätuuli on puhaltanut vapauttaan laulaen. Itse en ole malttanut hellittää suvivirren sävelistä, vaan huomaan hyräileväni sen kaunista melodiaa ja ammennan sanomaa siitä, miten taiten Luojan siveltimen jäljiltä kaikki on maisemaani asettunut, paikalleen maalautunut juuri niin kuin hyvä on. On tullut öitä, joiden jälkeen taivas on tahtonut vetäytyä harmaan esirippunsa taa. Tuulen otteeseen tarttunut turhankin suuri tarmokkuus ja pihapiirin puut painaneet nöyrinä päänsä sen voiman edessä. Kuunnelleet hiljaa aistien kaiken sen, mitä tuulella on huulillaan. Sitten saapunut tyven, kuin rauhaisaa tuutulaulua keinuttava kehto. Lunastettu lupaus siitä, että myrskyn jälkeen tyyntyy. Tänään tuuli heilauttaa lempeästi omenapuuvanhuksen oksistoa. Se luopuu valkeista enkelmekkoisistaan. Hiljaa niiden joukko lepää nurmen vihreydessä, ääneti katsovat taivaan sinistä aavaa.  Suostuvat yksi toisensa jälkeen päästämään oksastaan irti. Luottamaan, että tuuli tietää!
Sunnuntain sana avaa syliään, viipyy ajatuksissa ja saa värähtämään lämpöä viilenneenkin tuulen hipaistessa posken kaarta. Rakastamaan kutsut. Kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä. Sydämeni kuin kevätvalon voimassa auennut nuppu, ammollaan ja hauraana sinun tuulesi otteessa. Sen, jonka kulkiessa lävitseni saan vahvistua rakastamaan kaikellani. Elämä jakaa sen, minkä tarvitsemme, lausuu puhelinlinjalla minulle tärkeä, jota niin usein kuljetan huokauksissani ihan lähellesi, jotta koskettaisit, jotta laittaisit matkaan tuulesi luokseen kuiskimaan, miten kauttasi saamme parhaat eväät elämäämme, oikeimmat kivut kantaaksemme, suurimman rakkauden siemenen kasvamaan sydänpeltomme uumeniin.  Avullasi sinuun turvaten. 
Koivunlehtien tanssi viivyttää katseeni kulkua. Lumoaa ja saa seuraamaan piruettejaan, kuuntelemaan heleää havinaa, vaipumaan raukeisiin aatoksiin. Hymy jättää sisimpään hennon piirtojäljen, sydämenmuotoisen. Kotipihan riippavanhus kutsuu alleen, oksistonsa tarjoamaan suojaan, pieneen ikiomaan kesäpesään. Katse etsii kaukana siintävän sinen ,läpi kaiken vihreän, polun kohti taivaan äärtä. Siellä lepää hiljaisuus. Hiljainen rakkaus, jonka suojiin kääriydyn ja ihmettelen, miten vähään mahtuukaan runsaus, elämänkokoinen, kunkin kohdalle taiten punottu.
Aamusella piipahdin laboratoriossa. Kotiin palatessa sain istahtaa aamupalalle nuotion ääreen. Lintujen laulu kiiri yllämme, metsä huokui syvää rauhaa. Nuotiopuuro, munakas ja kahvi, ei ihmeitä tarvittu tekemään maanantaista juhlaa. Rakkaudella paistettu, keitetty ja kokattu oli aamun maittava ateria. Ateria eilisessäni, jolle sain istahtaa itsenäni ja kallistaa hetkeksi pääni alas kiittämään, muistuttaa siitä rakkaudesta, jolla meitä ensin rakastit. Armo on uusi tänäänkin. Osaanko tässä kesäpäivässäni rakastaa ensin sinua? Kaikella ymmärryksellä, sisimpäni syvimmällä palolla. Taidanko katsoa rakkauden silmin ohitseni kulkevaa? Tahtoa samaa kohdalleen kuin itsellenikin heleimmän hyräilyni kantaessa korviisi. Ja vielä , että kertoisin: Hän rakastaa sinuakin, niin , että antoi ainokaisensa, jotta sinulla olisi edessäsi avaimet suurimman rakkauden syliin! Haluan uskaltaa.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Suloista sadetta

Yön tunteina sade rummutti kattoja. Pikkuisemme uinuivat aitan suojissa, metsän kehdossa. Loman alkamisen merkki, kun uni kuiskutellaan vierelle kynttilälyhdyn kajossa ja kellon kuljettamat tunnit saa unohtaa. Aamusateen keskeltä viipottivat aamupalaa haukkaamaan. "Me nukutaan siellä kaikki yöt!", hihkuivat. Rakas sulki kodin oven varhain ja kulki työaskeliinsa. Kipu jarruttaa toimiani, mutta tarmokkuutta lähelle huhuillen siivoilin sateen seurana. Pisarat pesivät polkujaan ikkunoihin. Minä annoin hennon hymyn pestä tien poskilleni.
Metsä kasvattaa mustikoitaan. Kaikkialle levittyvä vihreys saa huokaamaan. Luojan luoman äärellä olen nöyrin aatoksin, kiitos sydänalassa hyräillen. Tyttönen soittaa kaunista melodiaa kitaransa kanssa. Poikanen puhisee ilmaa jalkapalloonsa. Ihan pian saan istahtaa kahden ihanan kanssa joenvarren vanhaan miljööseen. Herkutellaan pikkuisen, halataan ja nauretaan . Jaamme huolet keveämmiksi! Ystävyyskin tuottaa sadon, kun sen kasvua vaalitaan!
Huolenpidossasi haluan kulkea. Läsnäolossasi hengittää. Muistan ajan ,jolloin pyysin: Tässä olen, käytä , miten viisaammaksi näet! Ja voi, miten olenkaan saanut ihmetellä. Jos pikkuiset siivekkäät löytävät merten yli samoihin pihoihin, miksi empisin omien polkujeni edessä! Sinä osoitat tien. Sinä kutsut kulkemaan. Tuuli keinuttaa pihakoivun oksia. Ojennan kasvoni kesäkuun tuulten kutitella, sinun tuulesi ja sateesi saatella.









lauantai 2. toukokuuta 2015

Tässä on hyvä

Lähellä virtaa vuolaana pieni joki. Sen laineiden kulussa kaikuu uusi voima. Kevään kohina talven levon jälkeen. Joenvarren rinteessä on käynnistetty purkutyöt. Perikunnan myymä tontti luopuu rakennusvanhuksistaan. Vanhan on tullut aika väistyä, jättää hiljaiset muistot ja ojentaa uudelle tilaa nousta esiin. "Nyt on pihakoivuissa pienet lehdet", hihkaisi poikanen aamupalalla. Minua hymyilyttää. Tyytyväisyys pujottautuu  poskiperiin ja hymynsäie kiertyy suupieliin ihan vain siitä, että 14-vuotias pallon perässä viipottaja ehtii nähdä pienen ihmeen, huomata kevään uutena kasvavan vihreän. Tänään tuulettelen ajatuksista pois turhaa, lakaisen ja luuttuan mielen sopukoita, aatosten eteisiä. Tulee uutta tilaa tärkeimmälle. Ikkunan raosta nuuhkaisen metsän kevättä, ihmettelen valkoisina lepääviä vuokkolammikoita, joiden tyyneydestä heijastuu pian saapuva kesä. Se, mikä yleensä on ohimennen, on tänään vaivoin. Astun pienet askeleet heränneen vehreyden  vierelle ja suljen silmät. Annan kiitollisuuden tuulen kutittaa kasvoja, joihin piirtynyt pieni huoli häipyy hiljalleen. Pilvet ovat lipuneet sinen ylle hennoksi verhoksi, jonka raoista aurinko jaksaa vilkuttaa. Ilmassa tunnen saapuvan sateen. Maisema on kanssani vaiti. Minussakin kasvaa uutta,  se nousee kivun kautta. Uusi onni, ihmeellinen ilo. 
 Uskontotunnilla oppijapoika hyssytteli tovereitaan, shhhh, haluun jo kuulla, mitä Paavalille tänään tapahtuu. Silmäparit kiinnittyivät hyppysissäni olevaan pieneen purjelaivaan ja sain jakamattoman huomion. Tässä ja nyt muistuu tuokio avaamaan minulle jotakin uutta. Syvää luottamusta siihen, että vaikean keskellä johdatus ei lopu, siunaus ei sammu. Oppijoiden karttoihin piirtyi reitti toisensa jälkeen, ylitetyt aallot saivat sinensä, saavutut rannat ruskeansa. Kuljetut paikat punaiset ympyränsä. Päiviemme kartta on taiten sävytetty, kulkureitit ennalta sovittu. Kun olen omaani tarttunut, tiedän pääseväni perille asti. Ojensit sen ja kutsuit kulkemaan reittiä, jonka olit rakkaudella ja  huolella suunnitellut. Silmiini osui lempikynäilijän uutukaisin kirja. Tässä päivässä sen kauniit kuvat ja koskettavat sanat hellivät hetkiäni, silittävät sisintä. Maistelen ajatuksen toisensa perään. Tein retken, uskalsin astua tuntemattomaan minäkin. Teenkö pesän, sitä en tiedä. Mutta viipyä saan vielä.
Se, mikä on mennyt, saa jäädä taa. Se, mikä edessäpäin odottaa, kulman takana kurkistaa, saa ottaa paikkansa, aikanaan. Tärkein on tässä. Kaikkineen. Kuulen yhä aamussa laulaneet linnut. Tunnen vuokkojen tuoksun. Maiseman takaa kantautuu tyttösen laulu. Kohta saapuvat poikanen ja rakas. Hetkeksi kodin täyttänyt hiljaisuus väistyy. Saapuvan illan hämärä syli on pehmyt ja turvallinen. Täynnä tavallisuuden ihmettä. Kipu väistyy hiljalleen. 

torstai 9. huhtikuuta 2015

Karsittuna onnellinen

Avaan tänään Riihipirttini salvan mietteliäänä, empien. Edes eilinen myrskytuuli ei pyyhi pois lohdullista yksinkertaisuutta, jonka varassa olen riippunut. Keinahdellut väliin kuin kevättuulen heiluttelema keinu mummolan pihakoivun vankassa oksassa. Vapaana vailla huolta seuraavasta hetkestä. Tähyten taivaankannessa ajelehtivia pilvilauttoja, jotka hiljaa vuorollaan rantautuvat jonnekin, mihin silmäni ei enää kanna, eikä tarvitsekaan. Toisinaan vauhti on huimannut,  yltyvä tuuli riipinyt ja raapinut. Mutta aina on tullut tyven, jonka läpi löytyy tuttu ääni, kuin aamulintujen lohdullinen liverrys täynnä lupausta kesälämmön lähestymisestä. "Olet erityinen, sillä minä valmistin sinut!" "Älä pelkää, usko vain! Se riittää!" "Erheesi, kipusi, puutteesi, kaikki on kannettu!" "Olet silmäteräni, huolenpitoni ei ehdy!" Pohdin, onko minulla enää sanoja , joilla täyttää tyhjät rivit pirtin pihamaalla? Kaikki turha tuntuu varisseen menneiden polkujen laitamille. Todellinen onni asuu pienten siementen riveissä, joista uuden kasvun ihme työntyy esiin hiljaisena, mutta kauniimpana kuin koskaan osasin odottaa. Yksi sana riittää kertomaan sen, millä on merkitystä: rakkaus. 
Vaalipuheet ja lupaukset täyttävät lehtien sivut ja teiden laidat. Kiirastorstaina kaupasta astuessa minut pysäytti yksi ehdolla oleva, eteenpäin pyrkivä. Jokin sai minut seisahtumaan, laskemaan kauppakassin ja kuuntelemaan. "Mikä sinulle oikeasti merkitsee jotakin?", kysyy nuori nainen silmissään rohkeaa rehellisyyttä. Huomaamatta jutustelin hänen kanssaan pitkän tovin. Aitous kosketti. Ei tarvittu korupuheita, riitti se, että oli aidosti itsensäkokoinen. Vaikutuin. Hän ei luvannut mitään ja silti hurjan paljon! Katselen mennyttä kohti ja oivallan jonkin olevan toisin nyt. Kun uskaltauduin kulkemaan minulle tarkoitetun reitin, sain unohtaa sen, mitä joku muu minulta odotti, vaati. Nyt riittää luottamus reitin piirtäjään. Oksa ei kaipaa koristeita, omissa silmuissa asuu paras ja kaunein kasvu. "Olen sopivasti onnellinen", laulaa alakerrassa juuri tyttönen. Hymyillen hyräilen mukaan ajatukseen. Karsittuna olen onnellinen.
Kun katson eteenpäin, en näe mihin matkani vie. Enää en sitä edes pohdi. Tiedän olevani oikealla polulla ja se riittää nyt. Eilen oppijoitten luota kotiin palatessa tieni tukki myrskyn kaatama kuusenrunko. Esteitä tulee eteen, mutta niiden kohdalla ei tarvitse murehtia, saati pelätä. Auttava käsivarsi ojentuu viereltä pyytämättä. Vaikea asettuu hetkeksi vierelle, mutta niinkuin pieni oppija tänään harmituksensa keskeltä kuiskasi: nyt on jo paljon parempi mieli, kuiskin itsekin: nyt ymmärrän, nyt hyväksyn. Yksi riittää ja se on rakkaus.