Syyspehmeää hyvää vailla jäähyväisiä

Jokin vanha haava, säröksi repeillyt kipu tai nurin sanottu sana, jonka taakse on ollut vaikea nähdä, on viipynyt mielessä ja kuljettanut kurkkimassa, josko jo uskaltaisi laskea omat ajatuksensa Riihipirtin riveille. Joko voisi antaa luvan sisimmän puheelle piirtyä piilostaan. Kuin pieni hellä haiku, Jumalan lapselleen kuiskima rohkaiseva kajastus, ohut säie sanasta toiseen, eteenpäin kantanut ajatus, kuljettu askel, jolle olen etsinyt sijaa. Haparoinut. Kasvanut pienemmäksi entisestäni, löytänyt sen, mikä oikeasti merkitsee ja kantaa. Yllättäen eteeni piirtyi tuokio, eilinen. Puhkaisi sumun läpi aukion, uudenlaisen ulottuvuuden, joka avasi lukkoja, tukkiintuneita teitä. Kohtaaminen, joka pysäytti tuokioksi kaiken muun, hiljensi luulemisen tuulet ja jakoi vain palan uudenlaista ystävyyttä. Syyssävyt ympärillä, lahjana sormieni lämpöönkin yltäneet. Ihminen , joka teki vain mieli sulkea syliin, pitää siinä vierellä ja ammentaa suloista voimaa, joka kertoo todeksi tulleena sen, miten hauraimmillamme olemme vahvoja, heikkoudessamme väkeviä ja murtumisen kynnyksellä kaikkeen riittäviä. Aamulla hymyilin eilisen hyvälle. "Se täti oli niin auttavainen ja lempeä", huokaisi yhä tyttökin. Nipistän itseäni, mutten ollut nähnyt unta. Pöydän reunalla Mustarastaan jouluiset laulut, villaiset ja pussukka, jonka kyljessä livertää pieni lintu. Syysenkeli ajattelen. Ja sitten kuljin metsän syliin rakkaan, koiran ja tyttösen kanssa. Vielä tuntuu huulilla pakkasyön jäljiltä huurteisen puolukan kirpeä maku.

Askeleeni ovat etsineet arkea, mutta olen kulkenut läpi juhlaa. Valo päivissäni on ollut alati kirkas, osoittanut uudenlaisen väylän. En tiedä tahdonko enää palata ?! Tässä olen, on huokaukseni. Osoita paikkani, näytä tarkoitukseni! Uusin silmin ihmettelen kaikkea ympärilläni. Kuuntelen pienen oppijan lausumaa viisautta ja pyyhin kyyneleen, joka kerta toisensa jälkeen, tuokio toisensa perään pyrkii kiirimään posken kaarta. Elän Isän lapselleen ojentamaa lahjamatkaa! Muistan vuosien takaa pyynnön, joka nyt on täytetty ylivuotavin mitoin, runsain ja riemukkain! Ymmärrän, että onni voi asua arjen jokaisessa mutkassa, ilo löytyä mäkien alta, kukkuloiden laelta, karikoiden takaa. Se jokin, jolle voi piirtää raamiksi rakkauden. Nyt ymmärrän, mikä on se valo, elämälleni suunnan osoittava valo! " Mua helpottaa kun ajattelen, että uskon", lausuu pieni poika, joka opettelee niin tarmokkaasti voittamaan esiin pyrkivän kiukun. Minä uskon. Se riittää, ajattelen ja silitän lapsen tukkaa.

Tänään askelten alla tuntui sammaleen pehmeys. Poskelle lennähtänyt syyslehti suukotti hiljaa. Pellon takana lintu, joka lähti. Lähti palatakseen taas, kun aika on. Sytytän kynttilän ja kuuntelen kodin ääntä. Hyräilevää tyttöä. Katselen rakasta ja vastaan: niin minäkin. Syyssineen auennut taivas on peittynyt tummaan iltaverhoon. Nukahtanut. Ja aamulla astun uuteen arjen juhlahetkeen. Uskoen ja luottaen.