Tuulten otteessa tuuditellen

                      

Eilinen avautui uudeksi päiväksi sateen sitä saatellessa. Se suukotti kaiken vihreän yltä tomut kuin siivoten viimeisetkin valheiden säikeet totuuden tieltä. Ukkonen tuuppi hereille , havahdutti aamuyön hiljaisuuden rikkoen. Kuuntelin pisaroiden rummutusta onnellinen raukeus olemuksessani. Annoin ajatusten kulkea sateen soittaman musiikin tahtiin vapaina, ajelehtia kuin vehnäpellon vihreät laineet tuulen niitä hurjaan tahtiin tuudittaessa. Ja ne ottivat suuntansa, uomansa vuolaassa puron virrassa, kuin ikkunaruudussa villinä vuotavat norot. Lomatuuli vei ajatukseni valssiinsa, kieputti kiehkuroiksi, kuin hiussuortuvat tyttösen kasvoilla ne kehystivät raamit uudelle ajalle, armon siivittämälle päivälle, eiliselle. Peitä minut, saattele uusiin uniin, pyysin, annoin unelle luvan hellin ottein vielä sulkea pehmeyteensä, tarttua ja kätkeä turvaansa. Nukahdin ajatukset vierelläni. Ne lämmittivät tyynyä siinä, mistä rakas hiljaa hiipi aloittamaan arjen rytmissä omaa päiväänsä. Hymy jäi leikkimään suupieliin. Se kertoi kiitollisuudesta, varmuudesta ,että rakkaus on suuri ja armollinen huolenpito läsnä tänäänkin. 

Ajattomuuden tuntu on tehnyt pesän päiviini. Katson taaksepäin ja löydän myrskyilleni uuden otsakkeen. Et laskenut minua irti kuin lapsi leijaansa, et, vaan vaalien ja varoen osoitit oikeiden tuulien suunnan. Muistan ne lapsuuden kesät, jolloin, kompastuin rantakiveen polveni kolhien tai tuuli kuljetti kaarnavenheen ulottumattomiini. Sen tunteen, kun hetkessä murtuu , kun sattuu ja tuska kiilaa ilon rinnalle ja sinitaivas peittyy tuokioksi tummaan verhoon. Kun hyvä hyppää piiloon, ilo kätkeytyy ja huoli piirtää uudet uurteet otsan kaareen. Vaan kaiken aikaa askelsit niin liki, etten osannut heti nähdä. Niin liki, etten enää vain minä, vaan sinä minussa! Ja nyt olen jälleen lettipäätyttö sinikellojen keskellä, rantahietikon pehmeyteen upotetuin varpain, taivaankannen kepein tuuli kasvojani kutittelemassa. Niin hyvä on opastajamme, niin suuri rakkautensa.

Kaiken uuden edessä olen ihmeissäni. Juhlapäivän muisto neitosen valkolakista, saavutetusta etapista elämän polulla, satamasta, jossa nyt on lupa hetken levähtää. Ajatuksissani pyyhin yhä poskelleen vierähtäneen kyyneleen, kun irottamatta katsettani sinisilmistään puhuin Isän sydämelleni laskemin sanojen säkein. Vieläkin tunnen muistona ihon alle piirtyneenä, miten ilo pirskautteli hentoja hippuja ympäriinsä,  poutapilvien saattue rantautui siniseen saareen, ja taivas jakoi kaiken valonsa juhlahetkeemme. Ja miten Hän oli jaksanut kuunnella, väsymättä, yön tunteina, jolloin uni pakeni. Vahvat käsivarret kantaneet uupunutta matkaajaa, kaiken yllä rukousten ketjussa monta kaunista silmukkaa. Ja pikkuisin, joka katselee ensimmäistä kertaa ympärilleen luotua maailmaa. Häntä siunaan ja hyräilen hyvää. Tyttösen syli on lämmin. Sinun sylissäsi paikka jokaisella.

Lasikannun pohjalle unohtuneet viipaleet keinuvat hiljaa, valo käväisee, kurkistaa. Luokseni jätit valon ja veit varjoihin sen, mille en jaksanut enää etsiä suuntaa, en pesää. Ajatuksiin liian tiukkaan solmitut säikeet. Uuden edessä aina jokin vanha väistyy, väsyy, nukahtaa, unohtuu. Avaa sylisi kesä, hihkaisen ja annan tuulen avata portit hyvään huomiseen. Nostan katseen kohtaamaan pilvilampaan takana hymyävää hyvyyden jakajaa. Kun olet kanssani, ei kukaan voi satuttaa, ei enää, ei kääntää selkäänsä. En pelkää enää. On astuttava luottaen halki niittyjen, joiden vihreästä hennot nuput nostavat päitään, mekoissaan kesän suloiset sävyt. Katoan tähän hetkeen ja hymyilen. Omanasi. "Kiitos kun annoit meille elämän", piirrän eteeni pienen oppijatyttösen sanat päivältä, jolloin ulkona satoi uutta lunta ja kesä lepäsi valmiina kasvamaan kohti enenevän valon väylää. Tänään kaikki on hyvin.