Joulun lapsen valo

"Tämä majatalo on viimeinen toivomme", lausui levollisesti roolissaan suloinen oppija-Joosef. Vierellään raskaasta matkasta väsynyt puoliso, pikkuisen epävarma, mutta niin tarmokkaasti osansa hoitanut oppija-Maria, joka ajoittain poimi flyygelin takaa katseeni ja antoi hymyni tarttua rohkaisuksi olemukseensa. Muistelen juhlan kauniita hetkiä ja kiitos sipaisee poskiperää, kutittaa lempeästi jättäen hennon hymyvanan mietteliäisyyteeni. Mikä lahja onkaan eteeni ojennettu! Miten ihmeellisesti omat askeleeni johdatettu. Saan askeltaa matkaani niin juhlassa kuin arjessa viisaimman opastajan valossa. Tietäen, että vaikeankin taipaleen päässä häämöttää aina oikea ovi. Se, jonka takaa löytyy toivo!

Pimennyt taivas saatteli eilisessä minua ja rakasta. Kuljimme taskulamppuinemme, koira seuranamme sateisen metsän sylissä. Ilta oli hiljainen, maisemassa tuivertanut tumma tuuli ei yltänyt luoksemme. Havupuvuissaan puut olivat suojanamme. Sammalpeitteiset kalliot jylhinä seininämme.  Pimeys kulki edellä, seurasi perässä, riitti kaikkialle. Hennot valovanat piirsivät metsäpolun jalkojemme alle. Viitoittivat turvallisen reitin, tutun, mutta tumman taivaan alla turvattoman maaston halki. Keskellä metsää seisahduimme ja sammutimme lamput, olimme vain, tuokion aivan vaiti. Rakkaan hengitys piirsi ilmaan pehmyitä suortuvia omieni lomaan, ympärillä oli vain hiljaisuus ja syvä pimeä. "Minä olen maailman valo", sanat nousivat sydämelleni tuossa ihmeellisessä hetkessä, aavistus jotakin pyhää kutsui silmiin vaimeat kyyneleet. Miten totta! Valo, jonka kajastuksessa mikään pimeä ei ikinä piilota viittansa uumeniin, vaan askelille löytyy avara tila. Valo, jonka turvin näkee kulkea eteenpäin, vaikka pimeys olisi miten liki. Sytytimme lamput jatkaaksemme kotiin. Ääneti kuljettujen askeltemme alla keikkuivat taskulamppujen kajot. Sydämissämme se rakkauden valo, josta hellästi muistutit. Sinä, jonka syntymää juuri juhlimme.  

Joulukuusen kynttilät tuikuttavat lämpöä ja rakkautta tämän illan pimeään. Iltaani, jossa nyt istun mietteineni. Rakkaat ovat tahoillaan, olen yksin enkä silti ikinä vain minä, vaan sinä minussa. Kuiskaan hiljaa tummenneen illan utuun kiitollisuuteni. Hymyillen saattelen vaatimattomat sanani matkaan. Sipaisen hiussuortuvan ohimolta. Ikkunan takana syvyys on mustaakin mustempi, mutta valo on sielläkin yhä.