Tämän aamun kokoinen onni

Kerään aamuun mahtuneet ajatukseni. Uni haihtui jo varhain. Aamuvalo laveerasi sateen pesemää maisemaa. Olen huolista hiljaa huuhtoutuneena kuin kesäsateen kastelemat koivujen oksistot. Raukea hyvänolon tunne tekee pesää kehoon ja mieleen. Havahdun huomaamaan, että vaikea väistyy, jättää jälkeensä enää utuisen muistovanan, pienen säikeen, josta tiedän, ettei mikään ollut vain unta. Eilinen ukkonen, joka jylläsi yllämme nostattaa ymmärryksen hymyä poskilleni. Pimeydestä piirtyy esiin valo, raskaan jäljiltä löytyy keveys, kivusta hioutuu uuden jaksamisen helmi. Sateen jälkeinen paiste on tänään uuden alun sateenkaari, lupaus.

En etsinyt mitään, silti löysin enemmän kuin mistä osasin haaveilla. Haikeus silitti olkapäätä, kun vilkutin taakseni, suljin oven ja huokaisin kiitokseni kuljetusta. Hengitän kesäilman puhtautta, jossa viileys viipyy yhä. Huolenpitosi on kesälämpönä päivissäni. Elokuun ehtiessä vierelle, levitän siipeni ja annan tuulen kuljettaa osalleni suunniteltuun, varalleni valmistamaasi. Tarvittava voima ja viisaus on pala rakkauttasi, jonka päästän päiviini.

Mummolapäiviin on lapsille mahtunut hemmottelua ja huoletonta hyvää. Itse muistan lapsuuden kesistä isovanhempien luona vietettyjen tuokioiden tärkeyden. Erityisyys piirtyy pieniin hetkiin. Joutilaisuus tekee juhlan, jossa huolettomuus heilahtaa helmoissa. Tavallisuus on parasta rakkautta. Tänään ajelen hakemaan tyttösen ja neitosen. Poikanen palasi jo. Vaikka kesäkuu etsii lämpöään, löysin omani tähän aamuun mahtuneesta onnesta. Poimulehden pieneen mutkaan tekee sadepisara lammen, sen lähteestä minua katsovat tänään kiitolliset kasvot.

Loman tuulissa tyyneys

Vaikka ulkosalla tänäänkin tervehtii koivujen oksia tuulettava viileys, on lomatuulosten otteissa viipynyt lempeys ja lämpö. Ovat keinutelleet lomailijoita aamujen rantamilla kuin äiti sylilastaan, hyräilleet rauhaisat säkeet, muistuttaneet pysähtymään, jotta ehtii nähdä. Vuoroin kuljetelleet kalenterin lehdille sovittuun, väliin  kutitelleet joutenolosta raukeina lepääviä kämmenkuoppia. Käsissäni on uutta. Löydän itsestäni kumman levollisuuden pesän. Eteeni osoitettiin uusi horisontti, johon tähyän. Harmaana sadepäivän yllä kaartuva taivas seurasi eilisen askeliani. Sain viettää tuokion minulle tärkeän lähellä. Rupattelumme sai siivet ja aika riensi huomaamatta. Silta sydämeltä toiseen oli taas avoin, mutkaton. Hiljaa kiitin. Polkumme kulkevat arjen tullen toisistamme etäämmäs, mutta tärkein säilyy. Ystävyys. Runokirjan lehdeltä nousevat ajatuksiini rivit, jotka muistuttavat lahjasta, jonka arvoa ei voi mitata rahassa. Raskaan taakan alla tarjottu olkapää. Unelmien, ilojen jakamiseen avatut silmät , korvat ja ammentava sydän. Ja vielä uskollisuus. Ystävyyden lahja.

 

 Vehreyteen pukeutuneen  metsän uumenissa, aitan suojassa ovat pikkuiset päästäneet suviunen lähelleen. "Äiti, toi meiän metsä on vähän kuin sademetsä, jos vaan ei havupuita olis ollenkaan. Sateen jäljiltä kaikki on tosi rehevää." Yösateen ropistessa rumputahtejaan aitan kattoon, ovat yhdessä kuunnelleet sen rytmiä peittojensa alla. Aamutuimaan juoksevat polkua uuteen alkavaan aamuun, huikkaavat huomenensa ja keittävät kahvin. Oli aamu, jossa hihkuivat ihmetystä. Sinitiainen suunnitteli vierailua koristeena oksalla riippuvaan pikkupönttöön. Ahnaasti nakutti reiän reunamaa kunnes pääsi pujahtamaan visiitille uteliaisuuttaan sammuttamaan. Antoi lasten seurata puuhiaan vain askeleen päässä. Tavallisuuden keskelle on päiviin piirtynyt pieniä ihmeitä. Yhdessä istutetut mansikantaimet. Keinussa vastakkain istuen syöty jäätelö. Siivekkäiden seurailu. Hyväntuulen hymyin nautittu kesäkeitto. Ja iltapäivissä hihkaistu huomio:isi tulee! Itse iloitsen myös. Elämässä on uusi raikas vihreys. Vaikean maaperään satoi siunaava sade, nostatti esiin kesän kauneimmat kukinnot. Tyttösen laulusta nappaan säkeen ja kiitän sen sanoin kaiken antajaa kesästä! Huolenpitonsa on ehtymätön.

Helmoissani hulmahtaa hiven haikeaakin. Kun katse käännetään uuteen, jää aina jotakin taa. Luottamukseni on luja. Kun saa olla mukana Jumalan suunnitelmassa, ei pelolle löydy liialti sijaa. Se, mitä tarvitaan, annetaan. Toisinaan on tarpeen myrskyn nostattaa ulappaan asti kurkottavat tyrskeet, jotta sen jälkeinen tyyneys saa huokaisemaan  koskettavan kauneutensa äärellä. Kompastuessa huomaa näkevänsä sen, minkä yli niin usein on kiirehtinyt varmoin askelin. Pysähdyn nyt tähän hetkeen. Hengitän kesäkodin hiljaisuutta. Rakas ja tyttönen touhuavat jo pihamaalla, poikanen pakkasi reppunsa ja loikkasi bussiin, joka kuljettaa palloilun pariin toiseen kaupunkiin. Neitonen mökkeilee. Esikko omillaan, rakkaasti ajatuksissani. Elän kesän, jonka laiturista näen monta pehmeää aamu-usvaa, monta mailleen painuvaa ilta-auringon kajoa. Hetket ja retket, jotka iloksemme jaetaan. Sydämelläni asuu kiitos uudesta.

Tyttösen vatsan pohjalla leikkivät perhoset. Pala unelmaa kasvoi todeksi. Ensi viikolla suuntaamme etäälle ja liikutumme oman laululintusen liverryksestä ensi kertaa hurjan suurelle yleisölle. Nostan peukut onnistumiselleen ja kuiskaan ties monennenko kerran, että kävi, miten kävi, on jo yltänyt meidän silmissämme voittajaksi saakka! Katselen omiani. Lujasti luottakaa kantaviin käsivarsiin. Tähytkää taivaanrannan taakse saakka, unelmilla on pienet, mutta vahvat siivet. Joskus lento on loppumattoman tuntuinen, mutta juuri silloin on lähimpänä se hetki, jossa asuu suurin onni. Iloitkaa vähästä, sen alle kätkeytyy aarteista arvokkain, kiitollisuuden siemen. Sen rinnalle pyydän kasvua siemenistä hennoimmalle, sinapinsiemenen kokoiselle. Ja kiitän. Tämän päivän tuuliin tarttuu paljon hyvää. Tarjoan kasvot sadekuuron suukoteltaviksi ja kietaisen ylle lämmintä. Puutarha kutsuu ja mullassa tuoksuu uuden kasvu.

♥Lahjoja lähellämme♥

Lauantain kesähalaukset jättivät lähelle kaipuun. Kesälaitumille lähettämisessä oli tällä kertaa mukana hiven haikeaa. Uudet tuulet kuljettavat eteenpäin. Avaavat oven, johon osasin tarttua vasta kun sen edestä itseni löysin. Täällä on iloittu onnistumisista, ahkeroinnin saavutuksista. Todistukset kertovat erinomaisuudesta, hyvyydestä ja stipendit kumpaisellekin pikkuisimmalle esimerkillisyydestä. Rasteista ja numeroista riippumatta ovat arvossaan mittaamattomia. Oppijoiden kevätkirjeeseenkin kirjasin rivin kertomaan, että jokaisessa lomapäivässään muistaisivat olevansa arvokkaita ja tärkeitä, ainutkertaisia. Uniikki ihme on joka kesä myös ympärillemme levittyvä huikea kauneus, joka saa huokaisemaan ja hymyilemään sanatonna. Omenapuista toinen luovutti jo kukkansa. Puuvanhuksen oksiston alla lepää pieniä valkohameisia enkeleitä, uinumassa tuokion. Itse suljen silmäni niiden vierellä ja lausun hiljaisen kiitokseni. Nostan itseni näkemään sinisen taivasaavan, huolenpidon lupauksen. Kesäkuu hyräilee kanssani. Astun lempein askelin lomaan. On tullut lupa olla vain. Nauttia , ottaa vastaan uusi päivä anteineen.

Taivas raotti eilisessä pilviverhoaan, antoi auringon säteille luvan kurkistaa puuhiamme. Pihapiirissä soi lintujen kesälaulu. Ilmassa vaelsi vastaleikatun nurmen tuoksu. Serkkuni käväisi. Halatessa tunsin liikutuksen kyynelhelmen silmieni ikkunoissa. Muutettuaan toiselle paikkakunnalle on kaipuu ollut läsnä. Tuntui hyvältä saada puhua pulputtaa, jakaa ilot ja ihmetykset, antaa naurun kiiriä kutittamaan kesätaivaan pilvilampaitten leukaa! Ystävyys on versonnut välillemme. Vaikka ikäeromme on pienen mäennyppylän kokoinen, on luottamus kuin vuori, jonka rinteellä kiemurtelevat yhteisten kokemusten polut. Osa kivikkoisia, joita kulkiessa toinen on ojentanut toiselle kätensä tukemaan. Osa kukkaloistolla reunustettuja, joilta niitä on kilvan kimpuiksi, iloksi elämään noukittu. On lahjaa saada pitää elämässään monta ystävää. Kesävalo maalautui maisemaan pimeän jälkeen. Ystävyyskin kestää hetkittäisen harmauden, sumun hälvettyä, tallessa se on yhä ja jakaa paisteensa päiviimme.

Muistan vuoden takaa pienen oppijapojan sanat metsäretkeltä palatessa. Rupattelin jonossa kulkijoille kasvun totuuksista, voikukan siemenistä, vastailin kysymyksiin. Tuo yksi opettajan sydämelleni paikkansa piirtänyt hihkaisi valkoiseksi asti kasvaneen voikukan olevan kuin Jeesus! Ihmetellessäni moista, osasi taiten vastailla, että kun sekin kuoli, muttei sitten kuollutkaan ja voikukkasestakin ennen kuolemaa lentää kaikkialle siemeniä ja sitten ensi vuonna tulee uusia keltaisia kukkasia. Miten viisaita lapset joskus ovatkaan! Eilen testailin rakkaan hankkimaa voikukkarautaa. Nypin perennapenkin reunukselta sitkeiden keltaisten aurinkojen vanaa irti juurineen. Muistoista nousi pintaan oppijapoika ajatuksineen. Luonto on lahja, jonka avaaminen ei koskaan lopu. Rauhaisa tuuli tanssittaa pihakoivujen vihreää. Pysähdyn löytämään leppäkertun hennon lennon. Näkemään kielojen valkoiset lammet pihapiirin reunamilla. Ja sadat vihreän sävyt!

Tänään aion astella hitain askelin. Tuoksuttelen, koskettelen, ihmettelen. Tutustun kesään, jonka sylissä on tullut aika levähtää, virkistyä ja voimaantua. Rakas polkaisi lintujen viritellessä aamuaariaansa töihin. Itselleni annoin luvan olla unipesässä tuokion, kunnes poikasen keittämän kahvin tuoksu kutsui tähän päivään. Tyttösen kanssa yhdessä hakivat tien varren postilaatikosta lehden. Ottivat koiran kaverikseen. Nyt jakavat tehtäviä neitosen kanssa. Ruohonleikkuri soittaa jo musiikkiaan. Lapion varteen tarttuu pian poikanen. Sulkapallokenttä pääsee eroon rikkakasveistaan. Riihipirtin pihapiirissä työt tehdään kiitosta laulellen! On kesä! Avaan lomalahjan♥ josta riittää riemua päiviin, uusiin ja ihmeellisiin.

Aikaa olla aloillaan♥ja aistia

Tänä aamuna olen pieni yhdessä kesävaloon kurkottavien nuppujen kanssa. Viikonloppuun asettui tila levolle, seisahtumisen suloisuudelle. Rakas ja lapset ahkeroivat uutta kyllästettä terassilaudoille, mutta minun tuli aika vain olla. Polvi äityi niin, että pysähtyminen kätteli kutsumatta. "Tänään asiasi ovat hyvin: sinulla on juuri oikeat vaikeudet ja vastoinkäymiset. Joku on ne sinulle rakkaudella räätälöinyt."(Tommy Hellsten) Maistelin Tommyn ajatuksia illan pehmeydessä, annoin välillä silmille luvan  painua kiinni ja hiljennyin aistimaan sanojen jakamaa.  Avasin itseni näkemään, poimimaan peipon lennon, koivunlehden herkän piruetin ja ympärilleni levittyvän vehreyden. Vahvuudeksi, lujuudeksi ja luottamukseksi olemukseeni ne asettuivat. Iholle piirtyi kesälämmön kosketus. Korviin kantautui lintujen aaria. Kuin olisin ravinnut itseäni kaikin aistein, viipynyt  Suvivirren tunnussa.

Poikanen täyttää tänään kolmetoista. Olen kiitollinen lapsenkaltaisuudestaan. Silmiensä ruskeista lähteistä löydän paljon itseäni. Sitä herkkyyttä, jonka soisin viipyvän pitkään. Toisinaan se kuljettaa mielipahaan, mutta mieluummin pyyhkäisen silmistään kyyneleet kuin tuntisin sen, että kovuus ne alati kuivattaisi. Jalkapalloilee vapaa-ajastaan valtaosan tuo tarmokas ja jaksavainen. Huolettomuuttaan voisin ammentaa itseenikin. Tuolla aikaisesta aamusta hioi isän apuna  vanhaa maalia laudoista, kunnes nappasi lenkkarit ja vesipullon ja hihkaisi oviaukosta: äiti, me mennään treenaamaan metsään! Jokaisessa illassaan ristii kanssani sormet sormien lomaan, antaa unelle luvan kuljettaa uuteen aamuun. Aamuvirkku, illantorkku ja hurjan kiltti. Salaisuutensa kuiskii äidin korvaan. Meillä on hieno poika, kuiskasin minä rakkaan korvaan. Huolta vailla olemme saaneet  seurata askeliaan elämänpolulla. Nikkaroi ja vasaroi. Pohtii ja puntaroi. Putsaa ja puunaa pyöräänsä. Hakkaa puita. Väsymättä viskoo palloa Karvakaverille noudettavaksi. Onnellinen lapsi, vähään tyytyväinen ajattelen ja hymyilen tyytyväistä äidinrakkautta.

Äiti soitti poikasta onnitellakseen. Ajauduimme yhdessä kiittämään elämän jakamasta pienestä ihmeellisyydestä, joka jokaisessa päivässämme peittää alleen kivun ja vastoinkäymisen. Neljäkymmentä vuotta on tänään siitä, kun äiti saatteli ikilepoon omansa, minä tuolloin lettipää tyttönen mummani. Laske omenapuunoksa ja kuiskaa terveiseni, kun haudalle kuljet, huomasin toivovani. Lapsuuskesien lahja säilyy , muistot, joiden arvo vuosien kulussa kasvaa ja kirkastuu! Olet rakas, kuulen hiljaiset sanat , niin sinäkin , lausun omani. Poikanen soittaa, kun palaa, lupaan. "Jos keskityt vain siihen, mitä sinulla ei ole, kadotat kykysi tuntea kiitollisuutta siitä, mitä sinulla on."(Tommy Hellsten)

Keskellä viikkoa oppijoiden kanssa vielä retkeiltiin. "Sun pitää mennä lääkäriin!" "Miksi sinä kävelet noin hankalasti?" ja sitten kaksi sirkeäsilmäistä ,vilkasta oppijatyttöä hihkaisevat:"Pyydetään Jeesus parantamaan sun polvi." Samaiset pikkuneitoset ovat olleet tohkeissaan uskontotuntien kertomuksista. Koin jo kiusallisia tuokioitakin, kun koulun pihalla keinuessaan kaiuttivat suureen ääneen , miten rakastavat Luojamme ainoaa poikaa. Pienen sinapinsiemenen verran uskoa kerrotaan olevan riittävästi. Lapsenkaltaisuuden sanotaan olevan tavoiteltavaa. Enkö siis uskalla riemuita katsellessani näiden vilpittömien silmien tuiketta. Niistä sädehtii pienen siemenen kasvuvalo!Kaikkialla taivaan alla sataa vihreää, uuden kasvun ihme, rakkautensa sinetti.

Hiljaisuus puhuu

Tuuli hyväili eilispäivää kiireettä, ehti silitellä, tyynnytteli. Kuuntelin iltapäivän hiljaisuutta kevään äänien takaa. Vierellä väreili onni. Annoin haaveilleni luvan nousta lentoon, ylös sineen, joka kevyen udun takana levittyi kaarevana kattona päiväni ylle. Joen solina soitti vaimeaa lauluaan. Taisin huomaamattani hyräillä halki hiljaisuuden. Hetkeen tarttui levollinen kepeys, rakentui silta yli kaiken vaikean.  Niin paljon rakastat! Monin tavoin sen osoitat.

Toisinaan se piirtyy tarkasti kuin kaunein maalaus eteemme. Pienuus, jossa kylpee kaikki. Tämä on se viikko, jossa kuiskitaan salaisuuksia, piilotellaan pieniä aarteita. Kaikellani toivon, että oppijoiden muovaamat savilinnut lennähtävät sunnuntaina onnellisuuden keskelle, äitien iloksi kertomaan, miten hurjan tärkeitä näiden pienten elämässä ovat! Miten rakkaita! Oma pienimpäni kertoi nähneensä koulumatkansa varrella töyhtöhyypän pellon keskellä, siellä missä ne ovat joka kevät. Kuuntelen peipon kevätlaulua pihapiirin puissa. Väsymättä laulelee halki sumusateen. Kevät nostatti kaihon oppia tuntemaan jokaisen siivekkään  ikioma laulu. Samalla huokaisen kiitoksen, sinä tunnet meistä jokaisen.

Lähitienoon vanhojen rakennusten, yksinäisinä maisemassa istuvien olemuksessa on syvää rauhaa. Jokaisella sisällään tuhat tarinaa. Eletyn elämän riemut ja murheet. Katsahdan taaksepäin ja löydän palan samaa harmoniaa, menneen henkäisyssä huokuu nyt rauha. Hiljaa hyväksyn kipeän, joka osalleni oli suunniteltu. Tarkoituksen polulta hämärä väistyy hiljalleen ja näen ajatuksiini piirtyvän uutta hyvää. Ajallaan kaikki asettuu maisemaansa lepäämään. Puuttuvat vastaukset saapuvat vielä.

Eilisen askeleet ohjasivat rakkaan kanssa jokivarteen, yli kasvuaan malttamattomana odottelevan viljapellon, läpi vapaaksi ja villiksi jääneen pian vihertyvän niityn. Kaikki ympärillä tuntui asettuneen paikoilleen, aloilleen, rauhoittuneen. Olin kosketettu. Niin kaunista kaikki. Kuuntelin kasvua, jokaisen pienen ihmeen avautumista. Tänään saapui sade. Sen jakama virkeys kutsuu esiin uutta vehreää, herättelee uinuvat nuput. Kevät valmistaa itseään jäähyväisiin, on hetken vaiti, ojentaa oksansa kesään, joka jo kuiskii vierellä. Näin nokkosperhosen lennon kotipolun pientareella. Hymyilin tyytyväisyyden tyvenestä, johon minut vaikean jälkeen on johdatettu. Näkemään ja kuulemaan saapuvan kesän kaikkinainen rikkaus.

Tutun laulun sanat väreilevät ajatusteni pinnassa. Syvyydestä minä huusin ja kuulit ääneni.  Oksistoissa kevätvalossa levittyvä vihreä kasvaa mittaansa. Saa voiman sateen ja paisteen vuorotahtisesta tanssista. Sisimpäni versoaa kiitostaimia armosi auringossa, rakkautesi ropinassa. Ikkunan pinnassa pisaroiden vana huuhtoo eilisen pölyt, hiekassa sateen hakkaama uoma kuin lasten puroleikki. Mullassa  lupaava raikkaus. Eilisen muisto pesty ja talletettu kuin talven jäljiltä rakas takki. Talteen tuuletettu. Siltä minusta tuntuu nyt. Ettei mikään voi estää omassa keväässäni kasvavaa. Tärkeä on tallessa, uusi työntyy esiin. Pian istahdan kesän syliin uittamaan varpaita virvoittavan veden laineisiin ja kuulen, miten niiden lauluun yhtyy koko luomakunta.

Valoon, valossa

jo ennen kirkkauden tulvaa

lentäkööt luoksesi unelmat,

toivon enteet ja enkelit

raskaiden öiden ovista.

Lukitut aamut auetkoot

vastoin tottumusta

ja lupaa kysymättä.

Leiskukoon ympärilläsi ilo!

(Pia Perkiö)

Minä sain tänään iloita ystävän tapaamisesta. Heti halatessa tiesin, miten siunattu olen. Yhdessä ihmettelimme Luojan taiten kutomaa peittoa, jossa jokaisella pienellä kudelmanpalasella on ikioma paikkansa. Se on kuin värien leikki, johon tarvittiin tummaa, jotta keväänvihreän hohde näkyy luoksemme asti. Tästä on hyvä pyrähtää siivilleen...

Huolenpidossa

Eilisillassa keinahtelin vanhan keinutuolini kyydissä. Jokin sen keinunnassa, puisten jalasten natinassa, rauhoittaa risteilevät ajatukset ja nostattaa pienen hymyn kutittamaan poskia. Hetken siinä viivyttyäni tartuin puhelimeen. Soitin isälleni, joka tänään aamulla kulki sairaalaan. Halusin kertoa, miten tyttönen on kanssani jokaisessa illassaan kantanut pappaa ja tämän isoa leikkausta lapsen luottavaisin rukouksin Isän huolenpitoon. Tuntui hyvältä kuunnella isän rauhallisena soivaa ääntä. Kuulla, miten hän sanoo huomanneensa, että se mitä tapahtuu, ei ole sattumaa, vaan kaikella on järjestyksensä. Niin, naurahdan ja lausun isän korvaan "Meistä pidetään huolta! Jumala pitää huolen, välittää ja viisaasti järjestää elämäämme." Niin se taitaa olla, kuiskaa isä ja minä huomaan Isän hymyn ikkunan takana vilkuttavan pihakoivun vihreässä. Kuin pieniä enkelsiipiä ovat avautumistaan jarruttavat lehdykät. Hiljaa keinahtelevat omissa kiikuissaan, antavat Luojansa tuutia.

Keväinen luonto ihmeineen on kuin aamuista iltojen syliin uinahtava alati jatkuva näytelmä, jonka käsikirjoittaja tahtoo kaikellaan kertoa rakastavansa. En lainkaan kylläänny , ahnaasti ammennan uudelleen ja yhä kaikkea kasvunsa aloittanutta. Kuljen ja pysähdyn. Istun ja kuuntelen. Hyräilen tutun virren kertomaa ja tunnen, miten totta se kaikki on. Kädelläsi asuessa on hyvä olla. Viime ajat ovat osoittaneet ,miten taiten punottu kaikkeus ympärillämme on ja mikä onni on opastuksessasi kulkea, Luojan oppijana, arvokkaana ja tärkeänä, vaikkakin keskeneräisenä. Tänään katselen vuokon ainutkertaisuutta. Heteillään, terälehdillään, kaikellaan se muistuttaa, että jos siitä, metsän reunan pienestä kukkijasta pidetään huoli vuosi toisensa jälkeen, miten paljon enemmän saa pieni ihminen osakseen! 

Tyttönen sai kurkkukivun ja odotettu lauluesitys piti jättää. Pettymys nostatti hiljaiset kyynelhelmet, oli opeteltava kurjan tunteen jakamaa. Huomisessa odottavat uudet laulut ja luottavaisin mielin odotamme, josko kipu hellittää ja viime vapun tapaan saan minä poimia liikutushelmet silmieni nurkista tyttösen laulaessa Tuomiokirkon portailla huolenpitäjämme suuruudesta. Kun uskaltaa jättää oman viisautensa ja luottaa suurempaan, saa hyppysellisen sijaan sylin täydeltä! Onnea ja iloa. Kaikella totisesti on tarkoituksensa ja vain yksi osaa parhaat mahdolliset suunnitelmat. Rakas toi multasäkit perennapenkin pieleen. Taidan hipsiä levittämään sitä kasvavaisten ympärille ja huikata kiitokseni utuverhon taakse pitsireunapilvien ylle. Onneni on olla lähelläsi. Huolenpidossasi. Malttaen odottaa osalleni suunniteltua.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Ps.23:1                       

Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin, ettekö huomaa.Jes. 43:19

Tämän päivän Herra on tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!Ps. 118:24

Onneni on olla, nähdä, kuulla♥

Aurinko on lämmitellyt poskipäiden lisäksi sisintä, valaissut ja avartanut ajatusten polut. Kevään leppoisa tuuli luutinut pois rikat ja roskat, puhdistanut  mielen nurkat. Pienten sinisten ja valkeiden valoon avautuvien kukintojen herkkyydessä heijastuu palanen kevätsineen pukeutunutta taivasta, hahtuva poutaista pilviuntuvaa. Lempeä keveys kantaa, painava väistyy, loittonee. Latvuksissa levähtävien siivekkäiden liverryksessä helähtää Luojan huolenpito. Ihmettelevä mieli asettuu lepoon, aika antaa luvan ehtiä huomaamaan. Poimimaan pienimmän peipon lennon. Kesään on enää hetki.

Uni riitti aamuun pitkästä aikaa, nyt on voimia uuden päivän ihmeisiin! Sen kulkuun mahtuu paljon, mutta siltikään hoppu ei huhuile kintereillä. Poikanen ja rakas läksivät lintujen aamulaulun aikaan jalkapalloiluunsa. Tyttönen päätti juosta lenkin. Neitonen kokkasi kanssani sosekeiton, lähti sitten avuksi lasteniltapäivään. Itselleni päätän antaa pienen ikioman sijan maisemaan maalatussa rauhallisessa kauneudessa. Istahdan nuuhkimaan kiireettömyyttä. Hengittämään huolettomuutta. Taidan hymyillä heränneille nupuille ,vilkuttaa aamu-udusta kurkistaville valon säikeille. Päästän kaiken pienen hyvän koskettamaan aivan liki. Annan opastajani taluttaa kuin lasta käsi kädessään kallion laelle, metsän uumeniin, multavan pellon laidalle.   Pihakeinu saa tuokion tuutia, kun suljen silmät ja huokaan ilokiitoksen. Kaadan termoskannusta kahvin. Kuiskaan, että minäkin rakastan.

Miten avautuvat valoisat väylät,

ymmärryksen ääret?

Miten katoaa näkymätön raja,

jonka takaa en näe

tämän hetkeni hohtoa,

eilistä hyvää ja huomista?

Jos vain odotan, luotan

kuin perhonen pysähtyneellä kämmenellä.

(Pia Perkiö)

Kaikkialle levittyneet vihreän sävyt saavat pakahtumaan. Uusi kasvaa niin, että sen kuulee, jos hetkeksi seisahtuu, tarjoaa kaikkensa aistimaan. Onnen voi löytää juuri tänään. Hyppään kiveltä kannolle. Kiipeän koskettamaan taivaan pehmeää kaarta. Laskeudun kasvavan taimen lähelle, olemaan kanssaan pieni, kohoamaan valoa kohti. Luotan ja odotan. Siipeni kantavat taas!