Hiljaisuus puhuu

Tuuli hyväili eilispäivää kiireettä, ehti silitellä, tyynnytteli. Kuuntelin iltapäivän hiljaisuutta kevään äänien takaa. Vierellä väreili onni. Annoin haaveilleni luvan nousta lentoon, ylös sineen, joka kevyen udun takana levittyi kaarevana kattona päiväni ylle. Joen solina soitti vaimeaa lauluaan. Taisin huomaamattani hyräillä halki hiljaisuuden. Hetkeen tarttui levollinen kepeys, rakentui silta yli kaiken vaikean.  Niin paljon rakastat! Monin tavoin sen osoitat.

Toisinaan se piirtyy tarkasti kuin kaunein maalaus eteemme. Pienuus, jossa kylpee kaikki. Tämä on se viikko, jossa kuiskitaan salaisuuksia, piilotellaan pieniä aarteita. Kaikellani toivon, että oppijoiden muovaamat savilinnut lennähtävät sunnuntaina onnellisuuden keskelle, äitien iloksi kertomaan, miten hurjan tärkeitä näiden pienten elämässä ovat! Miten rakkaita! Oma pienimpäni kertoi nähneensä koulumatkansa varrella töyhtöhyypän pellon keskellä, siellä missä ne ovat joka kevät. Kuuntelen peipon kevätlaulua pihapiirin puissa. Väsymättä laulelee halki sumusateen. Kevät nostatti kaihon oppia tuntemaan jokaisen siivekkään  ikioma laulu. Samalla huokaisen kiitoksen, sinä tunnet meistä jokaisen.

Lähitienoon vanhojen rakennusten, yksinäisinä maisemassa istuvien olemuksessa on syvää rauhaa. Jokaisella sisällään tuhat tarinaa. Eletyn elämän riemut ja murheet. Katsahdan taaksepäin ja löydän palan samaa harmoniaa, menneen henkäisyssä huokuu nyt rauha. Hiljaa hyväksyn kipeän, joka osalleni oli suunniteltu. Tarkoituksen polulta hämärä väistyy hiljalleen ja näen ajatuksiini piirtyvän uutta hyvää. Ajallaan kaikki asettuu maisemaansa lepäämään. Puuttuvat vastaukset saapuvat vielä.

Eilisen askeleet ohjasivat rakkaan kanssa jokivarteen, yli kasvuaan malttamattomana odottelevan viljapellon, läpi vapaaksi ja villiksi jääneen pian vihertyvän niityn. Kaikki ympärillä tuntui asettuneen paikoilleen, aloilleen, rauhoittuneen. Olin kosketettu. Niin kaunista kaikki. Kuuntelin kasvua, jokaisen pienen ihmeen avautumista. Tänään saapui sade. Sen jakama virkeys kutsuu esiin uutta vehreää, herättelee uinuvat nuput. Kevät valmistaa itseään jäähyväisiin, on hetken vaiti, ojentaa oksansa kesään, joka jo kuiskii vierellä. Näin nokkosperhosen lennon kotipolun pientareella. Hymyilin tyytyväisyyden tyvenestä, johon minut vaikean jälkeen on johdatettu. Näkemään ja kuulemaan saapuvan kesän kaikkinainen rikkaus.

Tutun laulun sanat väreilevät ajatusteni pinnassa. Syvyydestä minä huusin ja kuulit ääneni.  Oksistoissa kevätvalossa levittyvä vihreä kasvaa mittaansa. Saa voiman sateen ja paisteen vuorotahtisesta tanssista. Sisimpäni versoaa kiitostaimia armosi auringossa, rakkautesi ropinassa. Ikkunan pinnassa pisaroiden vana huuhtoo eilisen pölyt, hiekassa sateen hakkaama uoma kuin lasten puroleikki. Mullassa  lupaava raikkaus. Eilisen muisto pesty ja talletettu kuin talven jäljiltä rakas takki. Talteen tuuletettu. Siltä minusta tuntuu nyt. Ettei mikään voi estää omassa keväässäni kasvavaa. Tärkeä on tallessa, uusi työntyy esiin. Pian istahdan kesän syliin uittamaan varpaita virvoittavan veden laineisiin ja kuulen, miten niiden lauluun yhtyy koko luomakunta.

Valoon, valossa

jo ennen kirkkauden tulvaa

lentäkööt luoksesi unelmat,

toivon enteet ja enkelit

raskaiden öiden ovista.

Lukitut aamut auetkoot

vastoin tottumusta

ja lupaa kysymättä.

Leiskukoon ympärilläsi ilo!

(Pia Perkiö)

Minä sain tänään iloita ystävän tapaamisesta. Heti halatessa tiesin, miten siunattu olen. Yhdessä ihmettelimme Luojan taiten kutomaa peittoa, jossa jokaisella pienellä kudelmanpalasella on ikioma paikkansa. Se on kuin värien leikki, johon tarvittiin tummaa, jotta keväänvihreän hohde näkyy luoksemme asti. Tästä on hyvä pyrähtää siivilleen...