Auringon pilkkuja!

Eilen löytyi ensimmäinen leskenlehti. Hihkuin ilosta. Jälleennäkemisen riemusta. Se törrötti joen varressa kuivuneiden lehtien peittämän töyrään keskellä. Pieni keltainen aurinko! Aurinkoja olen saanut kotona maljakkoonkin. Keltainen on kevään voimavärini. Tänään olen istunut itse nuutuneena, talven jäljilta kuivuneen lehdykän tavoin. Hiljaa. Varjossa. Kevätflunssa kaappasi syliinsä äkkiä arvaamatta. Taisin tanssittaa sunnuntaitahdein haravaani liian vähin vaattein. Kamppailu itseni kanssa on nyt kiivas. En millään tahtoisi astua syrjään oppijoitteni luota. Vaan niiskuttava ja aivasteleva opastaja ei ehkä ole kellekään hyväksi!

Keittiössä häärää ja puuhaa isompi tyttönen. Valmistelee pikkusiskolleen suklaista juustokakkua huomiseen synttäripäivään. Lempeämmät tuulet ovat puhallelleet ylleen. Huojentuneena hetkeksi huokaisten olen taittanut äitiyttä osaltaan. Taas ainakin askeleen verran. Auringonpaistetta ja myrskytuulta mahtuu elämäänsä. Omillaan olevainen poikanen saapuu huomenna siskoa onnittelemaan. Eilen sain hetken istua luonaan. Niin kultainen on tuo siivilleen pyrähtänyt. Vaikka vielä siipirikko. Aamulla työtä kohti ajellessa soi saviruukku. Tuo tuttu ja niin suuren viisauden jakava laulu. Poikanen palasi sydämelle kuunnellessa ja hyräillessä. On yksi elämäni auringoista!

Tartun kädestä tämän päivän iloja. Yksi oppijapoika jätti reissuvihkonsa pöydälleni. Tärkeänä toimitti, että siinä on uusi viesti. Olihan siellä. Itsensä minulle kirjoittama: Olet maailman paras ope. NAppasin säteen sydämelleni. Kuvataiteen tunnilla maalattiin. Ihmetys oli iso, kun puuttuvat värit ilmaantuivat tuttuja sekoittamalla! Jokaisen oppijan ilme jakoi paistetta päivääni. Mukava rupattelutuokio työtoverin kanssa hiipi hyväksi oloksi osaltaan. Tuo uusi, hieman vielä itselle vieraampi läheni ison askeleen. Hymyilen ja iloitsen. Tuttu ystäväksi ehtinyt työtoveri tarjosi auttavaa ja niin taitavaa kätöstään. Taisin tanssahdella ihan kiitollisuuden tahdein! Kun tavallisen työpäivänsä kulusta löytyy pieniä aurinkoja, läikähtää mielihyvä kevätttuulen kosketusta! Poikasella mietittävänä tulevaisuutensa. Kunpa se toisi osalleen yhtä lempeitä tuulia.

Nyt oikaisen itseni takaisin sängyn syleilyyn. Odottelen rakasta pyörälenkiltä palaavaksi. Matkalla nappaa pikkupoikasen ja kaikkein pienimmän jalkapallokentältä pyörineen. Keittiössä tuoksuu yhdeksänvuotiaan toivomus. Leipojaneito pukee pian ylleen juoksuasua ja viilettää omiin harjoituksiinsa. Ulkonakin paistaa. Oma harmaus ei erotu. Niistän ja tuhisen tässä, mutta onnellinen olen. Elämän täydeltä auringonpilkkuja!

Laajenee valo, matka jatkuu

 Aika soljuu eteenpäin ja sen vauhti on kuin keinuisi taivaita kohti. Alkuviikon lumo oli kotiinpaluussa kun keltainen autoni sai huristaa kuivan asfaltin rataa. Ensin tervehdin auringon lumipeltoon sulattamia multapilviä. Hetkessä kaikki oli toisin päin. Pellon mullassa enää muutama lumilaine. Eilen sen aavassa jo joutsenkolmikko. Kevään tulossa on puhtia! Huomenna siirtyy aikakin askeleen eteenpäin. Kesää kohti on hyvä askeltaa. Neljän vuodenajan lahjassa riittää avattavaa. Luojan maalaamaa ja paikalleen asettamaa kauneutta.

 Aamuissa on soinut lintujen liverrys. Keittiön ikkunan takana sulaa viimeinen talven kosketus. VAlo avaa aamuja, minä niissä Isän sanaa kansien välissä. Jos en ehdi, jää aamuuni pieni haikea kaipaus. Hetki lähelläsi, edessäsi, sanojesi ääressä, sitä tarvitsen. Yhtälailla suojakseni kuin vitamiiniporetta, jonka kirpakka maku kuuluu jokaiseen arkeni aloitukseen. Tässä viikossa on ollut ehdittävää. Oppijoiden vanhempien kanssa juttutuokioita. Erään äidin sanat tallentuivat ihoni alle. Kertoi, että olen lapsellensa juuri sopiva ope. Tuntuu hyvältä saada olla sellainen. Tänään tyttösen jalkapallo ja poikasen jääkiekko ovat jakaneet tahdin päivään. Nyt pimenneen taivaan alla koti rauhoittunut.

 Vielä haluan sytyttää tummuviin iltoihin pienen tulen. Elävä liekki on lempeä. NAutin siitä, miten liekin leikkiä seuratessa mieli asettuu lepoon. Moni turha riisutaan ajatusten aallokosta. Tyyni ja tyven kutittaa leuan alta. Saa hymyn nousemaan poskipäihin. Pieni määrä synkeää kulkee kansssani kevääseen kurkotellen, mutta hyväksyn sen. En ole yksin.

Lähikaupassa nappasin pikkuiset narsissit ostoskärryyn. Kurottavat varsiaan valoon. Niin teen itsekin. Kevään alati laajeneva valo kantaa. Heräävä maisema kutsuu luokseen, lähelleen. Odottelen jo haravavalssin tahteja!Valoisaksi , tahrattomaksi suunnittelit elämämme. Vaan ihmisen oma ajatus oli toisenlainen. Kummun puisella ristillä sovitit vielä kaiken. Annoit osaksemme uuden alun mahdollisuuden. Sen valon alla tahdon taivaltani taittaa! Pääsiäisen riemua kohti kulkiessa voin vain kiittää.

Rakkaus

 Väsymys otti kädestä kesken päivän. Vaati ja tivasi vierellä. Vaan en halua ottaa vastaan. Siksipä kotiin saapuillessa oikaisin itseni sängyn syliin. Suljin silmät ja unelmoin. Annoin kesätuulen pyöritellä aatoksissani hiuskiehkuroita. "Mikä sulla on äiti", kysyy pienin, jolla riittää tuntosarvia suuntaani. Väsy, hymyilen. Lepään vain, jotta jaksan taas. Tänään peruin lähtemiset. Tarvitsin kotoiluillan. Joskus voimattomuus on olemisessa niin vahvasti läsnä. Mittailin kuumetta, ei onnekseni. Saattaahan tuo lähellä kierrellyt tauti ohittaa pikkuisen huomaamattakin. Niin toivon nyt. Koko päivääni on asettunut kummallinen kosketus. Kuin tunne hauraana olemisesta. Tai heräämisestä vielä, kun jokin unen maissa vetää puoleensa. Pieni hento kuiskaus. Jokin pieni , mutta voimakas.

 Sunnuntaiaamun kävelyltä tuomisina kannoin maljakkoon pajunkissoja. Ne muistuttavat lähestyvästä. Ajasta, joka ei ohita koskettamatta. Tänään kerroin oppijoille hetkestä, jolloin pienen aasin askeleet kulkivat suuruus selässään kohti riemuhuutoja. Jokainen istui ääneti ja kuunteli. Silmissään jokin erityinen lumo. Samaa lumovoimaa tunnen sydämelläni. Saavuit pienin askelin ja muutit elämäni. Sen totuuden edessä voin vain avata itseni kiittämään. Ehkä tämä voimattomuus ja väsymys, jonka tuntu täyttää yhä sisintä, ehkä se onkin voima, joka tarttui tiukemmin kiinni ojentamaani käteen. Muistutti, olen tässä.

Se tunne, kun ei osaa kertoa, kuinka hurjasti rakastaa! Se riemu, jota sydän laulaa, kun hyvyys viipyy olemuksessa! Se ja vielä enemmän! Siitä tunteesta sain kiinni. Se ei hellitä. Se säilyy. Tänään ajatuksiin hiipi kiitos. Tarttui niin väkevästi, että vei voimat. Sitä se, rakkaus. Sitä se on.

Valoa harmaassa

Aurinkopäivinä valo asettuu kiinni kivien kylkiin, puiden runkoihin. Pihapiirin valkeuteen avautuu joka päivä uusia aukkoja. Kevät kurkistaa jo! VAlo laajenee ja jakaa uuden puhdin moneen puuhaan. Aamuaan saa aloittaa kirkkauden keskellä ja vielä kotiin ehtiessä valojuova  kulkee rinnalla. Päivän sinitaivas värittyy hiljaa iltapuuteriseen pukuunsa. Jos rakastin talven valkeutta, tartun kevättä lähelle kuljettavaa valoa vieläkin hanakammin kädestä. Valo ottaa paikkansa ajatuksistakin. Hetkittäin pilvi kulkee sen eteen. Vähän raskasta täytyy kulkea mukana, luulen.Tänään aamuharmaa tyyneys istuu maisemassa. Kutsun sitä sisimpäänikin!

Eiliseen valoaan jakoivat oppijoiden innokkaat kasvot, kun tutkimme vettä. Hörpimme ja nuuskimme. Tiirailimme ja tutkailimme. Ihmettelimme kummallisesti vaakasuoraan asettuvaa vedenpintaa nurinkurin kääntyvässä pullossa. Kuuntelimme virtaavan veden solinaa. Kuulosti keväältä, virkkoi tyttö. Illansuussa piipahdimme tyttösen kanssa ystävän luona. Aika oli juossut liian vikkelästi. Viime tapaamisesta vierähtänyt liian kauan! Suloinen kummityttö saa minut aina hyvälle tuulelle. On nimensä mukaisesti Kukka! KAsvaa valoa kohti ja jakaa ilon silmillään, joiden tuikkeeseen sulan kuin lumi kevään lämpimässä sylissä. Nurinpäin kääntyy elämänpullokin toisinaan. Oman elämisen perusta, kalliopohja kaiken alla löytää itsensä vakaaseen vaaka-asentoon. Kaiken myllerryksen ja virtaavien vesien alla. Luja, liukastumaton ja vakaa. KAllion kolosta pulppuava lähdevesi, josta saa hörppiä virkistystä on ehtymätön!

Kolhut hiovat ja kutsuvat kovasta esiin pehmeyttä, herkkyyttä. Hyökyjä ja tuiverruksia tarvitaan. Äidin sydämessä tuulee nyt. Kun ikävuosia on viisitoista, ei oikein taida tietää onko iso vai pieni! On vaikea valita rooliinsa sopivaa tuntua, kovuus ja pehmeys ovat törmäyskurssissa. Voin vain lohduttautua ajatuksella, että aikanaan asettuu. Omilleen haluaa parasta. Omiaan tahtoo säästää virheiltä. HAluaisi itse olla kevätlämpönä sulattamassa jäätä. Vaan aina ei voi. Joskus pitää tyytyä seuraamaan sivusta. Se sattuu nyt. LAusun lukemattomia huokauksia osalleen!

Suojele, varjele. Tänäänkin. VAlo taittaa harmaan. Ethän loukkaa siipiäsi, ethän!

 Tähän päivään osalleni jaettiin Taivaan Isän timantteja! Eilinen harmaus oli kuljetettu yön tunteina syrjään. Se oli väistynyt ja sinitaivaalle aamutuimaan kiivennyt aurinko heitti kirkkaita säikeitä sulattamaan talven selkää. Ulos astuessa tuoksui kevät! Tyttösen flunssakin oli saateltu teilleen. Luulenpa, että saamme kumpainenkin, minä sekä tyttö, vinkata toisillemme lempeästi silmää. Tässä sunnuntaissa oli yhteistä tärkeää. Kuuntelijamme taisi vastata tervehtymisen tarpeeseen. Kiitollisuus kimalteli silmissämme. Äidin sydämen syke napsutti jännityksen nostattamaa vauhtia. Saimme osaltamme tehdä Isän työtä. Tyttönen lauloi taivaan tuokioksi lähemmäs. Minä kuljetin aamua eteenpäin. Sanat apunani. Ja Sinun rakkautesi lähteenäni. Osa autuas on....

 Kotiin palattuamme kiiruhdimme aurinkotaivaan alle tarttumaan valonsäikeisiin! Terassille katolta pudonnut lumi sai lapiokyytiä. Itse rehkin sydän iloa laulaen! Kiitollisuus kapusi tikapuita pitkin taivaaseen! Voiko yksi sunnuntai jakaa niin paljon. Voiko yksi päivä avata kevään? TAlvi talletti taskuuni ajatuksen, jonka kannan kanssani lämpenevään kevääseen. HAnki kantoi kuin Sinä kannat! Voimasi ei sula keväthankien kulkiessa puroiksi multavaan maahan.

 Puhelimessa pojan äänessä jotakin, joka sai huokaisemaan hymyn poskille. Kaikella aikansa, paikkansa, tarkoituksensa. Uusi ehtimässä esiin hänenkin lähellään. Valon valta on vahva! Pihapiirin puissa oksien kyljissä hentojen silmujen tiukat helminauhat. Pian puhkaisee uusi vihreä itsensä esiin. Luojan kuiskauksessa lupaus huolenpidosta. Ottaa pian värinsä ja maalaa maahan sateenkaaren sävyt. Samat, joiden edessä häkellyn joka kerta uudelleen, isommin. VAlkeus antaa tilaa niiden asettua iloksemme.

 Eivät varjot häviä, mutta tänään väistyivät ilovalon alta. KAjastus rakensi sillan yli kaiken tumman. Huomiseen vien mukanani hipun tätä päivää. Hymyilen hyvälle, jota sain ammentaa. TArtun kädestä kaiken antajaa. Sipaisen tuoksukseni  rakkaan antaman Angelin. Laitan kevään kynsiin. Arjessakin saa olla ripaus juhlaa.

Seitsemän Isän sylilasta

Meitä oli seitsemän. Naiseuden erimittaisiin vaiheisiin yltänyttä. Saman Isän lapsia jokainen. Iloinen puheensorina reunusti pöytää, jonka antimiksi ystävä oli loihtinut hyvää syötävää. Laulun hoitavilla laineillakin levähdimme ja istahdimme jakamaan tunteita, kokemuksia, ajatuksia, naiseutemme haavoja ja laastareita. Kuin vuoripuron vesi virtasivat sanat vuorollaan meistä, vuolaina, jotakin tärkeää mukanaan kuljettaen. Monella oli tuomisinaan runo tai muutama. Rivit antoivat niin paljon. Liikutus ja lämpö, läheisyys ja hyvän läsnäolo lepäsi huopana harteillamme. Siunaus soitti säveltään.

Luopumisen tuska äidin rinnassa, kun pesästä lennähtävät lapset omille siivilleen. Aikuisiksi jo ehtineiden elämän seuraaminen, kaipuu. Ensimmäinen Luojan lahjaksi antama pieni ihme, avuton ja täysin riippuvainen kahdesta ihmisestä, joille tulollaan ojensi vanhemmuuden haastavan tehtävän. Uudenlaisen rakkauden. Työelämän pitkän taipaleen taittuminen loppuunsa. Ikäjuovat sisimmässä ja oman kehon kuoressa. Ja  toisella kaikki tämä vielä edessäpäin. Elämänmittainen matka, jonka aikana ehtii olla toisinaan  niin pieni. Suuren keskellä. Nainen vain. Välillä hukassakin olennainen. Olen nainen, hauras, hento.  Siipisulalla omalla lähelläolevaa hellästi lohduttaen.

 

 Viisas on valolämpömme lähde. Ehtymätön. Antaa isommin, jotta voisimme rinnalla kulkevaa kädestä tarttuen kuljettaa. Jakaa haurauden, jotta nöyrä sydän ymmärtäisi, vähässä on voimani. Ylenpalttisesti lahjoittaa rakkauttaan. Astuu sisimpäämme, kun sen portailla viitomme:tulethan! Hiljaa asettuivat sormet toistensa lomaan. Pienten kyynelhelmien vana posken nukassa muistoksi kotimatkalle, voimaksi arkeen. Kiitos. Ystävät ovat enemmän kuin aarteita. Ne ovat käsi, jonka saa tuntea omassaan juuri silloin, kun sitä tarvitsee. Kaiken yllä suuruus, jossa meillä on lupa olla kovin pieniä.

Lohduta minua

nosta minut Isän käteesi

kuin lumeen pudonnut lintu.

Sivele minut lämpimäksi

paina minut sydämellesi.

Hengitä minuun.

Niin aukaisen taas silmäni

ja viserrän ylistystäsi Lumen maassa

siivet pakkasesta kimaltaen

niin kauan kuin minulle

päiviä annat.

(Raakel Liehu)

"Riittää jos kasvaa omaan mittaansa"(Maija Paavilainen)

Peilistä kohtaan tänään  katseen, josta riittämättömyys on riisunut hymyjuovia. Sisimmän suloinen totuus on hetkeksi joutunut hukkaan, kadonnut. Katsoin kauan sitten Sinuun ja valosi tarttui poskieni punaksi. Sinun silmissäsi kauneuteni ei ole katoavaista. Se ei uurru ikävuosien tuomiin juonteisiin. Sen paiste ei himmene väsymyksen nostattaman usvaverhon taa. Syvältä jostain kuulen äänen, joka kertoo: olet hyvä juuri näin. Sinä kyllä riität, kelpaat. Olet arvokas! Poimin samaisia sanoja rakkaankin huulilta. Ne saavuttavat minut huoneen halki. Joskus ilahduttavat kesken työpäivän kännykän näytössä:) Vaivihkaa kurkistan peilikuvaa. Mutta siellä se yhä on. Riittämättömyys. Ikävä vieras. Sisältäni löysi tiensä lähelleni. MAhtoiko kiivetä lähelleni huolien portaita!?

Miten monesti olen kuullut totuuden lohdun nousevan  luotani. Sitä tarvitsevalle. Niin. ".....joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat." 2.Kor.1:4 Hymähdän nyt hyväntahtoisemmin itselleni. Huomenna heti kastelen minuuteni kukkamaata armollisuuden sateella. Tänään olo on vielä pintaviallinen. Ruosteessa rakkaus itseä kohtaan. Ajan patinan kauneuden huomaaminen omilla kasvoilla, omassa kehossa onkin hankalampaa. Ruosteinen astia huoneen pöydällä hivelee silmääni. Kynttilän kajo sen sisällä on täydellinen. Naiseksi kasvamisen kiemuroita kai!

Muistuu ajatuksiin ystävän tunturin kivisestä taskusta tuoma pikkuruinen oksa. Mitätön suuren uljaan puun rinnalla, mutta pienuudessaan jotakin koskettavan kaunista. Minulle tarkoin varjeltu aarre! Mitäpä minä pohdin peilini edessä?! Saan olla hauras. Saan antaa kyyneleille luvan virrata. Aina ei jaksa nostattaa hymyä poskien halki, joskus lämpöisin hymy yltää hädin tuskin ihon pintaan. Kauneutta on kaikkialla. Jokainen meistä on Luojan luoma taideteos. Uniikki, ainutkertainen. Itkettyjen itkujen lohtu löytyy kuivuneiden kyynelpurojen uomista. Hellästi sipaisen poskeani ja kuiskaan, kiitos. Joskus pitää pysähtyä löytääkseen itsensä.

 Tänä aamuna astelin aurinkomaisemassa oppijoitteni kanssa. Ystävä mukana omiensa kera. Peltopolun reunamilla koivujen oksissa lumikuura suli kimmeltäviksi lasihelmiksi. Perässä vedettyjen pulkkien rahinaan sekoittui lintujen sirkutus. Perillä ilo nousi puolipoutaisen taivaan pilven reunamille asti! Lasten riemu pulkkamäessä muistutti kiittämään työstä, jota saan tehdä. Tänään annoin itselleni läksyn: opi muistamaan, että olet jotakin, mitä et voi mistään muualta löytää! Etsi itsestäsi se kauneus, joka sinulle on annettu. Siitä riittää moneksi.

 

 Kirsikalta sain jo tovi taaempana tunnustuksen, jonka myötä piti kertoa itsestään 7 asiaa. Kiitos. 

♥Iloitsen isosti, suruitsen suuresti, huolestun herkästi

♥Sulla on kauniit silmät, sanoo rakas tuossa juuri:), ne on ruskeat

♥ tykkään tyttären leipomista sämpylöistä

♥ olen keräillyt enkeleitä monta vuotta

♥haaveilen Lappilomasta ruska-aikaan

♥tarvitsisin uudet silmälasit

♥olen hameihminen

Mariakin jakoi tunnustuksen osalleni. Kiitos! Tuntui hyvältä lukea rivinsä Mamman uunilla. Sydänlämpö läikähti♥ sanoissansa.