Pieniä häivähdyksiä hyvästä

Marrasharmaan  keskelle olen saanut hyvän pientä helmeilyä. Postipojan matkaan suloinen ystäväni täältä blogimaailmasta oli paketoinut tuomisia, joista oitis säteili iltaa kohti kurkottavaan kiireiseen päivääni ilovaloa ja läsnäolon lämpöä! Täsmäiloa. Kiitollisena käännän uuden lehden aamuissani ja tunnen, miten juuri siihen hetkeen säteilee jotakin käsinkosketeltavan hyvää. Huolenpitäjämme lupaukset jakavat kiireiseen arkeen levollisuuden hunnun. Ajattelen sinua juuri nyt ja sydämellä läikähtää siunaava kiitos olemassaolostasi.

 Ensimmäiset , vaikkakin vielä lämmöstä vettyneet, lumihahtuvaiset leijasivat maahan. Oppijoiden riemu kiiri kutittamaan marrastaivaan kaarta. "Katso, tein minilumiukon!" hihkuivat ja litimärkien kintaidensa suojissa palelevat sormet unohtuivat ilomeren aaltoihin. Itse kohotin hymyn korkealle ja kuiskasin: annatko sittenkin minulle lumipolun, jota pitkin saan tärkeimmät lähelleni pian?! Lapsen malttamattomuudella odotan erityistä päivääni. Ja jokaista vierelleni saapuvaa, aarteita joka ikinen, lahjoja, joiden olemassaolosta pysähdyn pujottamaan sormet sormien lomaan.

 Meitä ehti yhteiseen iltaan viisi naista. Reittimme kulkeneet lähelle toisiamme ,mutta ennen kaikkea lähelle Sinua, jonka siipien suojissa taaskin saimme levähtää. "Murehtimisen paras vastalääke on kohtuullisuus". Tätä ajatusta pureskelimme pienin palasin. Viisaat sanat oli ystäväni poiminut kesäisellä matkallaan Askel-lehden artikkelista. Niin. Kunpa aina malttaisi tyytyä kaikessa omaan kohtaansa. Tämä tässä ja nyt on riittävän paljon jakamaan sen, mitä tarvitsen iloitakseni itseni hyvillä mielin kohti uuden aamun kajastusta. Uusien ilojen luo. Miksi ajatusten sisäinen surina ja luvaton lentely edes takaisin täyttää niin helposti koko tilan?! Päätän jälleen yrittää, ehkäpä opinkin, tyytymään vähempään, siihen,minkä pysähtyessään äkkiä huomaakin kasvavan olemaan enemmän kuin osasi odottaa! Voi, miten Sinä meitä rakastatkaan!

 Tyttönen lauloi viikkoni huoliuurteet kasvoiltani. Liikutus pesi pölyt poskien nukasta. Voi, miten rakas oletkaan, sinä kymmenvuotias pikkuinen, jonka sydän on puhtainta kultaa! Ajelin kanssaan ystävän luo. Matkalla vastaan ajoi ambulanssi. "Äiti, aina kun näen hälytysajoneuvon, rukoilen, että kävisi hyvin sille, jonka takia se on liikkeellä" On löytänyt syliisi. Pidäthän kiinni pienestä kädestään. Ja tiedän, ettet irroita, et silloinkaan kun tuuli puhaltaa kumoon tai tummuus levittyy maisemaan. Sinä totisesti kuuntelet, kuulet, johdatat ja opastat. Eilisessäni astuin tauonneen sateen syleilemässä illassa ystävän kanssa. Reippailimme hurjan määrän askelia. Niin paljon oli pitkästä aikaa puheltavaa. Kuin pieni lapsi hihkuin riemua puolestaan. Kaikelle on aikansa, paikkansa, määränpäänsä. Huokauksiin vastattiin!

Oppijoille sanoin viikon viimeisenä tuokiona, että ihan ovat maailman parhaat. Säteilivät kuin luokan ikkunalle jo laittamani adventtikynttelikkö. Tyytyväistä valoa. Saisinhan minä sanoiksi listan vaikeasta, mielen syvyyksissä valuvista kyynelistä. Päätän jättää ne ja työntää syrjään. Kivut ja kysymykset, joihin vastausten löytäminen on vuorten yli kulkemista. Piilotan pois. Ummistan silmäni niiltä. Kohotan kämmenelle pienet kultajyvät. Sytytän tuikkeen kajastamaan kasvavaa valoa. Kaiken tummankin keskeltä löytyy ylenpalttisesti hyvää. Helmeilköön hetkissäni ja helliköön sisintäni! Sinunkin!

- ♥ -

Joskus pimeä piirtää valon. Perjantain tummuneessa illassa astelin lähikaupungin jokivartta. Tuokio aiemmin olin vilkuttanut tyttöselle. Karatetuntinsa ajan oli minun askeleilleni tila ja ajatuksilleni sija tummana läikehtivän joen rantamilla. Vastarannalta kaikuivat heleät poikkihuilun sävelet. Kuuntelin ohikulkevien askelten tahteja. Monenlaista kulkijaa, monta päämäärää. Haikeana ilmassa väreilevät  huilun tahdit itkivät yksinäisyyttään, kaipuutaan. Suuntiinsa kiirehtiviä ihmistarinoita. Hymyilin johonkin korkealle, harmaastaan sadetta tihkuvien pilvien taa. Olet siellä näkemässä kaiken.

Pihapiiri on asettunut kaamoslepoon. Odottaa ensihiutaleiden peitettä ylleen. Talvivaloa omaan pimeäänsä. Lähimetsä kutsui tänään syliinsä isien juhlapäivään erityisen joukon. Kolme isää, seitsemän lasta ja yksi koira. Reippailivat punan poskilleen. Minä sytyttelin ruokapöytään kynttilät. Tyttösen laulu kimmelsi pieninä helminä rakkaan silmissä. Omaan vointiin hiipi hauraus. Tänään vähässä on ollut riittävästi. Marrasharmaassa tuikahtaa valo pienissä ihmeissä. Keittiössä vastaleivottujen sämpylöiden herkullinen tuoksu. Neitosen käsissä saivat pyöreytensä. Poikasen popcornien poksahtelu kuin pieni ilotulitus iltataivaalla. Rakas jännittää ,miten käy kotomaan kiekkoilijoiden. Minä kuuntelen miten hiljaisuus soi kaiken yllä. Saan olla omistani onnellinen.

 Olet paras isä, virkkoivat aamusella pienet suut. Neitonen sanoittaa haikeuttaan. Omilleen lennähtäneen vaikea päivä tämä aina. Elämä jättää juovia, joiden sävyihin ei valo yllä. Puhelimessa omani äänessä ilo soitostani. Tiedän, että odotti. Pieni huoli painoi poskensa omaani vasten. Pidä isästä huolta, pyydän. Lettipäätyttönä olin niin isin oma. Yhä on paikkani vierellään erityinen. Niin paljon samaa on meihin punottuna. Ja kaiken yllä yksi yhteinen. Isä, jonka huolenpitoon luotan silloinkin kun valo piiloutuu.

Annan pimeälle luvan laskeutua , jotta valo riittää osoittamaan  arjen enkelten lennon. Muistutan itseäni, ettei tärkein aina edes näy. Hymyilen muistolle viikkoni varrelta. Oppijapoika kertoi, miksi vihkoon piirtyi niin vähän. Ilon ja kiitoksen aiheita oli ollut määrä piirtää tai sanoittaa. "Minulla meni niin paljon aikaa, kun oli monta muistoa ja yksi haave", virkkoi hiljaa tuo yleensä varsin puhumaton. Sain kuulla koskettavan tarinan sisiliskosta, jolle yhä haaveilee pääsevänsä tekemään pesän joskus sinne missä kesällä olivat matkanneet. Kaikki ei aina ole sitä, mitä silmin poimimme. Toisinaan sydän näkee enemmän ,syvemmin.

Yöllä rummuttanut sade vei unitunneistani omansa. Väsymys tekee pesää haurauden vierelle. Tyttönen soittaa kitarallaan pehmeyttä ajatuksiini. Takkatulen lämpö ja rakkaan kainalo. Niihin sukellan ja haukkaan uunituoreen sämpylän. Vähässä on enemmän!

Kiitos istahti olkapäälle, lennähti enkelsiivin lähelle♥

Kiitollisuuden siemeniä lennähti sisimmän peltoon, kylväytyivät huomaamatta jakaen tunteen  kasvavasta valosta. Marraspellon tummuuteen piirtyy säikeitä, joista pieni kirkkaus heijastuu kuin aamuvalo kastepisaran kyljestä. Minuun tarttuu tuo pieni ja hento, mutta vahvaksi kasvava. Pitkästä aikaa kantoivat askeleet tutulle kävelyreitille. Ohikiitävän hetken tuntui kuin varpaat eivät olisi maata tavoittaneetkaan, vaikka tossunpohja painui polun pohjaan painavammin kuin ohi hölkkäävillä. Jokainen astuttu askel nostatti kiitosmielen kutittamaan harsopilven harmaantuneita reunamia.   Lähellemme ojennetaan kaiken aikaa suloisia muruja, ilonhippuja, ihmeitä. Joskus arkisin asia voi saada siivet selkäänsä ja lennähtää enkeliksi olkapäälle istumaan. Minä kävelen, reippailen ja olen vihdoin ulkosalla- ajattelin matkaa taittaessani ja kerroin kaiken sydämeltäni Hänelle, joka itkee ja iloitsee kanssani elämän jokaisessa hetkessä. Hänelle, jonka kuuleva korva ei väsy vähäisimmänkään huokauksen edessä. Syliinsä nostin ystävän läheltä ja kaukaa. Silittelin suojiinsa omieni, tärkeitteni  päivien kulun. Kiitin ja hymysin hyvää mieltä viikkooni mahtuneesta. Jätin oman huolikiven hiertämästä. Ja kuuntelin kuinka hiekan sointi tossujen alla muuttui musiikiksi korvissani. Katselin talvea luokseen kutsuvaa maisemaa ja koin olevani erityisen onnekas. Kiitos, kun olen löytänyt lähellesi, kuiskasin. Jaksoin kotiin asti.

"Tämä on kivaa!", hihkaisi eilisessä oppijapoika, kun esittivät aapisen pieniä esityksiä . Luokan eteen käännetty lipasto riitti olemaan näyttämönä, jonka takaa aapishahmoja oli helppo heilutella vuorosanojen tahtiin. Hetkeen toi tunnelmansa himmennetty valaistus ja tärkeys, jolla puuhaan paneuduttiin. Minä iloitsin jokaisesta oppijasta, mutta tuon yhden hihkaisu teki kiitospesän lähelleni. Niin monesti olin kasvoiltaan poiminut vallan muuta kuin oppimisen riemua. Päivän päätteeksi kehuin vielä ja sain pyöreiden poskien välistä ilosilmien tuikkeen palkakseni puristaessani nihkeää kättä viikonlopun toivotukseksi. Arjen risukkoon paistaa valo jokaisen oksan mutkasta. Synkimmällekin päivälle riittää omat säteensä. Joskus ne jäävät näkemättä, kätkeytyvät . Tänään en tarvitse poutataivasta, auringonkultaamaa sineä. Tänään riittävät ne juovat, jotka löydän seistessäni suuren puun suojassa. Ne hennot, jotka säteillään koskettavat poskea riisuttujen oksien välistä.

"MAry, did you know", laulaa pikkuisin huoneessaan. Kuin kirkas tähti loistaa tuo lapsi valoa  lähelleen. Miten rakastankaan tapaa, jolla luottaa kaiken hyvyyteen. Lapsenkaltaisuudessaan tartuttaa pehmeyttä vierellään oleviin. Odottelee illan tummuvaa taivasta, jonka peitellessä tienoon saa kyykistyä sytyttämään kynttilän tuikkimaan kauniita muistoja. Löydän itsestäni hipun odotusta minäkin. Palan taikataivaan tähtikaarta. Joskus on kuljettava sysipimeään saakka nähdäkseen. Annettava huolimuurin reunustaa ympärille luja seinä. Ja kuitenkin aina löytyy se oviaukko, josta valo pääsee lähelle. Odotus palkitaan, sanotaan. Siispä jatkan tähyämistä marrasharmauden taa.

Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa,

 kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, 

niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat 

tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? 

Ja kuitenkin sinä teit hänestä melkein jumalolennon, 

sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella. 

PAnit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle. 

Ps.8: 4-7

Annan ilon kasvaa. Se saakoon lujittua kipujen kalliolla. Se raikukoon kiitollisuuden kasvumailla. Kaikki, mikä osaksemme annetaan, on tarkasti harkittu. Ei ymmärrykseni yllä, miksi siis murehtisin! Katson viimeisten lintujen lähteviä parvia ja muistelen kilometrejä, joita siipensä taittavat yli merten ja äärien, perille tänäkin talveen taittuvana syksynä. Ja se varmuus, jolla palaavat valon vallatessa alaa, se piirtää lohdun kasvoilleni. Vaikkeivat väisty vaikeuksien vuoret käskemällä, uskomalla, siirtyvät ne aikanaan sille paikalle, jonka edessä huomaan taas jaksaneeni juuri sen, mitä pitikin.

Valoksi ♥ toisillemme

Ajatukset piirtävät kehää, laajenevat jo. Ikkunan takana valot vaihtavat paikkaa, sävyt syvenevät. Yön tunteina herättänyt sateen rummutus on laantunut, tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkeensä hiljaisuuden. Pala harmaata taivasta leikkii kalliolammen aamu-unisella pinnalla. Heijastuu uusia kuvia, uusia alkuja. Oksistoissa viimeisten jäähyväisten herkkyys. "Katso, äiti, ihan kuin ulkona sataisi, vaikka ei sada!", hihkaisi illan syvetessä  pienin ja nakkasi otsalampun ylleen, kutsui koiran ja hävisi pihapiirin tummaan hämyyn, sukelsi sumuun ja lauloi. Usvahunnun läpi riisuttujen puiden silhuetit lauloivat kanssaan. Jaksaisin kuunnella tuon laulavaisen ääntä loppumattomiin. Laulaa valoa ympärilleen sanoina, joiden jäljiltä sisimmässä sykkii hyvä. Pala taivaallista rakkautta.

Aika on laulaa

vihreällä oksalla,

aika on antaa

lehtien punertua,

varista maahan hiljaa.

- Anna-Mari Kaskinen -

Pysähtymisen keskeltä kuulen sen, mikä herkästi katoaa arjen ääniin. Tässä olen, haluan lausua. Ja tarjota omat väsyneet käteni käyttöön. Tässä kuihtunut ääneni, himmenneet sanani. Kaikki, mitä minussa on. Voisiko siitä riittää valoksi ohi laahustavalle, toiselle väsyneelle. Kajahtaisiko pieni valonjuova siellä, mihin pimeys on kaivanut itselleen pesän. Niin kuin oma äidinsydän värähtää lapsen sävelten äärellä, voisiko jossain sana tai ajatuksen alku työntää pois harmaan reunan ja avata valolle tilan. Voisiko? Yksi pieni hauras ja hento liekki ja niin paljon valoa.

Uupunut

 On vierähtänyt viikko. Viereeni juuttunut voimani ja ääneni vienyt tauti viipyy yhä tiukasti kiinni, ihoni alle kaivautuneena. Haaveilen hiljaisuudessani syystuulen viileästä hyväilystä. Ikkunat ovat ovi maailmaan päivissäni. Jaksan katsahtaa ja kerätä ajatuksiini sen, miten rivakkaotteinen sadetuuli pesi maisemasta värejä, himmensi kaikkialle loppusyksyn valot. Viimeisten lehdyköiden ote heltiää ja vaimein tanssiaskelin ne pudottavat itsensä tuulen tuuditeltaviksi matkalla mullan tuoksuun. Jättävät jälkeensä tärkeän. Silmut valmiiksi uutta kevättä varten. Luopuessa aina jotain jää , saadaan tilalle tyhjään. Huomiseksi luotu on jo minuunkin silmu, versoamaan se, mitä siihen hetkeen tarvitsen.

Kun on pakko pysähtyä ja hyväksyä, ettei se, mitä piti, ikinä löydä perille, huomaa vähemmässä olevan kyllin. Murhe oppijoista raivaa pienen polun minuun, kunnes tarvitsen kaiken voimani siihen, että jaksan tämän hetken. Oman polkuni. Eiliseen sain valonsäikeitä, pieniä tuikahduksia, joista syttyi sydämen lyhty! Rakas toi töistä tullessaan kirjan verran uusia Anna-Mari Kaskisen rivejä. Annoin itselleni luvan lukaista yhden kerrallaan, jokaiselle tilan hyväillä ja helliä hetken. Ystävän viestistä poimin auringonsäteen, joka kimmeltää yli kipupimeän, jonka sisällä istun. Iltarukouksessaan pyytää kaikkein pikkuisin, että äiti jo paranisi, ettei muut sairastuisi. Osaa jututtaa Kuuntelijaa lapsen lailla.

En saanut syyslomaa. En päässyt metsän pehmeisiin sammalhuoneisiin kuuntelemaan puiden puhetta. En kyennyt mihinkään , mitä suunnitelmiini ehdin piirtää. Eivät riitä voimat askeliin pihapiirin turvassakaan, eivät kahlaamaan viimeisten lehtien lammikoissa. Mutta tämä, että olen ja ajattelen, kiitän ja kummastelen, se riittää nyt. Kipu hellittää ja kasvan pienuudesta kohti arjen juhlaa. Nyt on lupa olla uupunut.

Rikas elämä.

Erilaiset yhdessä,

vieri vieressä,

juurissa mullan tuoksu,

oksilla tuulen laulu.

-Anna-Mari Kaskinen-

Ikkunan takaa lähelleni

 Yön tunneissa oli loputon tuntu. Unen turvaisa utu karkasi kauas. Kuuntelin yön hiljaista pimeää.  Kuutamo valvoi kanssani, valaisi väsyneet ajatukseni, joissa arjenkaipuu asusti. Lomapäivät lipuivat ohitseni enkä päässyt niiden syliin. Syyspöpö pitelee tiukin ottein kiinni väsyneisyydestäni, kiipeää takaisin oitis, kun hetkeksikään herpaantuu. Kupin sisin höyryää avaten tukkoisuuden tilalle hengitykselle tietä. Hengitykselle, jonka tahtiin tuli uusi rytmi. Arkeen asti vielä jaksamaton.

 Rakas vilkutti aamun vihdoin kurotellessa kohti uutta päivää. Lepää, sanoi ja sulki oven. Villasukkien lämpö tuntui hyvältä ja eilisen illan pikkuisten puhelu, jossa sanoivat leiponeensa pullaa äitini kanssa. Ja saunoneensa pihasaunan lämmössä pimenevän illan perällä , missä metsän syys ylti kuvittamaan mielenmaailmaan tarinoita. Juuri sellaisia ainutkertaisia, joista mummolan yökylä muistetaan pitkään. Itse kiersin maisemaa lähelleni linssin ja ikkunan läpi, jotta tuntisin ja näkisin sen pysähtyneen kauniin, joka aamutuntien ajan säilöi kuuraviittansa alle kaiken. Kuin Sinä minut.

 Tänään olen pysähtynyt ikkunamaisemani kanssa. Kuunnellut väsymättömän palokärjen naputusta. Ihmetellyt viimeisten lehtien jäähyväisiä. Miettinyt, miten kaikelle on tarkka suunnitelma ja tarkoitus. Voipunut väsymys viipyy ja kaivautuu ytimiin. Sytytin kynttilät . Pimeä peittelee päiväni mailleen. Neitonen tankkaa itseensä englannin kieliopin kiemuroita ja kertoo rukoilleensa, että saisi ymmärrykseen ja muistiin riittävän määrän vieraalta ja vaikealta tuntuvaa. Huomaan hymyileväni ajatukselle, jossa värähtää hiven hullunkurisuutta ja heti päälle rakkaasti ajatellen pyydän onnistumistaan itsekin. Rakas vei poikasen palloilemaan ja tyttösen laulamaan. Kohta avaavat kotioven ja täyttävät tyhjää äänin, joissa pulppuaa ilo ja huoleton huominen.

Tuuli kävi ylitseni. 

Jätti jälkeensä tyhjän, johon täyttyy hiljalleen pientä hyvää.

Yhden päivän kokoista kerrallaan.

Voimat takaisintuovaa.

Syysseisahduksen verran

Eilisessä, juuri ennen arjesta pieneen vapaaseen  vilkuttavaa hetkeä, avasin metsän oven. Astuin sammalkynnyksen yli pehmeään iloon. Aamun kirpeys kutitteli  poskipäitä. Oppijoiden metsäriemua riitti, vaikka viileys nipisteli sormenpäitä ja saapasvarpaita. Kallioiden korkeissa saleissa, lähipeltojen yllä, kuulaan kannen alla tuoksui vapaus ja tuntui rauha. Lasten äänet mahtuivat tuulen huminaan. Kukin ehti löytää omat pienet ihmeensä. Minäkin sain omani, kuin pikkupalasen taivasta vastauksena pyyntöön, jossa etsin väylää vaikean yli pääsyyn, ihmisen lähelle löytämiseen. Uusiin sävyihin puet , vaatetat ympärillä viipyvää. Myös sydämen ajatuksiini sävytit jotakin eteenpäin vievää hellin siveltimen vedoin. Ehdin nähdä ja ymmärsin. Oman ruskani.

Loma-aamu aukesikin aivastellen, kipeän käheän kurkun kosketus ensimmäisenä ajatuksiin terävästi työntyen. Nyt on levolle tilaa muutaman hetken verran. Ehdin asetella ajatusten syyslentoa, napata kiinni tärkeintä. Tasainen värejään etsivä tyhjyys pysähtyi maisemaan. Ikkunan takana tiaisen lento. Tottuneesti istahtaa vanhan kehyspuun turvalliseen suojaan, levähtää. Ja sitten häviää, jättää hennon säikeen, kypsyttää ajatuksen tartuttavakseni. On aika harmaan, on aika väriloiston. On aika pyrähtää, yltää korkeimman oksan haaraan. Ja aika asettua paikoilleen, jaksaa vain se, mikä vähimmässäänkin on riittävää. Hengityksessä eukalyptuksen aromi, ympärillä tyhjän kodin hiljaisuus. Kohta saapuilevat omani, joilla tänään vasta päättyy tuokioksi arkinen aherrrus. Taidetaan pitää yhteinen villasukkailta. Sytytellään kynttilät ja tehdään arjesta pieni juhla. Kutsutaan hyvä kylään, lähellemme, liki.

Tämä hetki, ajan säie, rajapinta, siirtymä

siitä, mikä äsken oli siihen mikä on kohta,

pysyy ja katoaa,

murtuu minuun kuin aalto rantaan,

jättää vastuulleni kivet ja simpukat,

löytämisen ilon.

-Pia Perkiö-