Kiitosta ja syyskauneutta♥

Keltamekkoenkelten kepeää tanssahtelua päivä täynnänsä! Tänään haalin niistä haravalla kekoja neitosen kärryteltäväksi. Hetkeksi otin ajan , jossa vain olin ja hymyillen ihmettelin pienten siipien sävyjä syysvaloa vasten. Syyssyli on ollut pehmeä. Horisontti piirtää näyttämöä uskomattoman kauniille tarinalle, jossa sävyt sulautuvat herkäksi tanssiksi, jota tuulen väreet hetkittäin voimistavat. Syksy ravistelee aisteja kunnes hiljenee, riisuutuu, asettuu odottamaan hiljaista valkeutta. Katselen iltaansa painuvaa ruskamaisemaa, joka itsessään on kuin herkin rukous. Iloitsen , että omani sujauttavat sormet sormien lomaan iltasella. Nukahtavat vierellään ikioma keltamekkoinen siivekäs.

Pimeä ehti jo sulkea viittansa alle lokakuisen loiston. Kuu kumottaa tumman taivaan kannessa. Kuin kuulisin sen hiljaisen hyräilyn, tuutulaulun. Tyttönen laulellut soitellessaan viikolla saamaansa kitaraläksyä, vanhaa kaunista sävelmää, jossa lapsuuden uskon voi löytää uudelleen. Toivon niin omillani säilyvän suojanaan, turvanaan, sylinä syksynkin mentyä.

Aamu-usvan aikaan kaupunkiin ajellessa huokaisi poikanen: katso, äiti joelle päin! Ja mitä näinkään?! Pehmyt sumuhuntu tyynen veden yllä. Ahmin aamun kauneutta ja kiitollinen olin siitä, miten lapsi poimi kaiken keskeltä tuon näkymän. Poikanen viiletti pallon perään, rakas pyörälenkilleen. Tyttöjen kanssa jaksoimme etsiä syysuutta ylle. 84 vuoden ikään ehtineen ystävän kahvipöydän äärellä hymyilimme yhdessä elämän kulun kauneudelle. Pienimmän laulu läikäytti vanhaa sydänalaa kyynelsilmiksi saakka.

RAkas käväisi vierellä juuri, sipaisi suukon olkapäälle. Sen tuntu nostattaa hymyn keinahtelemaan suupieliin, sydämelle. Kohta suukotan lapset uinumaan yli yön ja iloitsen päivästä ,joka vähässään jakoi paljon. Kiitollisuuden siemenistä versoaa uudelle päivälle kehykset.

Ruskaa ja rakkautta!♥

 

Syysaamujen viilenevä usva levittelee peltojen yli pehmyttä kaarta. Peittelee alleen kasvualustan, joka pian uinuu valkean lumivaipan suojassa. Ensimmäinen pakkasyö piirsi pienten timanttien joukon auton ikkunaan. Arkirakkauden ele nosti hymyn aamukiireeseeni, kun huomasin rakkaan raaputtaneen itselleni esiin kirkkautta jäähuurun keskeltä ennen lähtöään. Päiviin nousee vielä valo, jossa on ripaus kesää. Sen säikeiden alla ruskaloisto raamittuu uskomattoman kauniiksi maalaukseksi. Ahnehdin värien hehkuvaa leikkiä oksistoissa! Annan itselleni ajan ja luvan nauttia jokaisesta pienestä tuokiosta, joiden ketju kulkee omaa pysähtymätöntä tahtiaan. Erityinen oppija puhui metsäretkemme jälkeen ja iloinen ihmetys pulpahti sisimmässäni. Poika, joka ei puhu, lausahti retkestämme siirtolohkareiden luo:"Sitä ajattelen, että se olisi voinut kestää pitempään." Kasvoillakin jo melkein hymy, vaikka silmät eivät omiani tavoita. Huoli himmeni hetkeksi ja kiitollisuus kaivoi itselleen pesää sydänalaan.Ensi kertaa yhteisessä syksyssämme sanoitti tuntemuksiaan. Vaatetan sanoiksi omiani ja kerron ne sinne, mistä ilo ja murhe kumpuaa, mistä kaikki annetaan ajallaan.

 

Ystävä kutsui naisteniltaan. Oli naposteltavaa, oli puheensorinaa. Kosketinsoittimen heleä sointi säesti nuoren naisen lauluja, säveliä, joissa ansiottoman rakkauden ihme solmiutui koskettaviksi sanoiksi. Kuuntelin. Olin kaikeltani kosketettu, herkistynyt vastaanottamaan. Nyt omien sanojeni piirtymistä riveiksi säestävät levyltä samat laulut. Pariskunta, jonka koko yhteinen olemus säteili keskinäistä välittämistä ja yhteyttä toinen toisiinsa sekä Sinuun jakoi ajatuksiaan siitä, miten elämän ainuttakaan hetkeä ei kannattaisi hukata. Yhdenkään päivän anti ei ole turhaa. Ainutkaan jo ohitetun ajan värähdys ei palaa. Menneessä säilyvät muistot, tätä hetkeä varten olemme juuri tässä. Tulevasta emme tiedä. Havahdun jälleen , ravistelen ajatusteni kaaosta, selvittelen vyyhtiä, jonka kiire niin herkästi solmii umpeen. Kaikki tärkein on käsissämme NYT. Hymähdän. Ajatuksesta on päässyt kasvamaan klisee, joka muuraa ytimen sisälleen, koittaa piilottaa. Sama tunne, jonka koin jakaessani nuorelle isälle ymmärrystä rakkauden rajojen tarpeesta. Selvyys, joka pitää paljon sisällään:rajat ovat rakkautta. Miksi kasvatamme myrskyn selkeän keskelle? Vastako sen tyynnyttyä ehdimme huomata sateenkaaren pään?! Tänään taivas on harmaa, pehmeä ja tyyni. Mieleni tasainen. Päätän nähdä tärkeimmän.

Sain ystävän vierelleni kotatulen ääreen. Aika sai siivet. Ilta tummui huomaamatta. Tulen kajastama lempeä valo heitteli seinämiin kuviaan. Tuntui hyvältä jakaa koettujen päivien tuntoja, joiden ääriin mahtui ilon virettä , mutta myös huolten kaivamaa kuoppaa. Yhdessä huokaisimme sanoiksi pyynnöt, toiveet, kiitokset. Tartuimme käteen, joka ei hellitä otettaan, vaan avaa sylinsä , johon saamme kiivetä keskeneräisyydessämme. Tulitunnelmassa vietin eilistäkin omieni kanssa. Terassin ulkokamina hohkasi lämpöä syyskuun viimeiseen viikonloppuun. Kääräisin itseni äidin kutoman viltin ruskeaan suojaan. Rakkaan käsivarsi harteillani kertoi, miten paljon olen saanut. Joskus oli aika, jolloin ihmettelin itkuni keskeltä, mitä on rakkaus!? Nyt tiedän.Lasten nauru oli illan parasta musiikkia. Vain neitonen puuttui, sillä kulki kaverinsa kanssa tapahtumaan, jonka nimi kertoo olennaisimman:Hope.

Nyt hengitän syksyn tuoksua, johon jo talven aromi tekee tilaa kesävalon keskelle. Ihan kohta avautuu kodin ovi. Saan lähelleni  rakkaat. Taidan halata tiukasti, kertoa, miten rakastankaan!

Viisi vuorokautta viisautta!

Astelin viisaita polkuja viikkoni vuorokausissa. Ajelin kotomaan toiselle reunalle asti ammentamaan viideksi päiväksi runsasta hyvää. Meitä oli siellä kymmenen naista, äänellään työtään tekevää. Arjelle sai vilkuttaa, työntää tuokioksi tyystin syrjään. Tunsin miten vähä vähältä kuoriuduin kiireestä, livahdin piiloon levottomuudelta, pakenin pakkoa ja riisuuduin liiasta riittämättömyydestäkin .Nyt mieleni sinnittelee muistaakseen kaiken saamansa hyvän. Hengittelen sitä levollisuutta, joka paistoi päiviimme, vaikka pilvipumpuli peittikin syystaivaan. Elän tätä hetkeä tässä tiedostaen omat ajatukseni, joissa vilkkuu ilo ja kiitosmieli kaikesta koetusta. En unohdu menneisiin päiviin, vaikka niissä piileskeli löydettäväkseni runsas anti arjen voimaksi ja sisimmän suolaksi ja sokeriksi. Asettelen muistini lehdille olennaisen. Pysähdyn näkemään polkuni varteen putoilleet pienet ihmeet.

Ikiomien hetkien verran annoin jalkojen kuljettaa tyyneyden äärelle. Tarjosin kasvoni tuulelle, kutsuin luo puhaltamaan pois turhaa ja piirtämään hymylle paikkaa. Ojensin kättä kärsivällisyydelle. Herkän heinän lailla tiesin heilahtelevani arjen aallokon ehtiessä jälleen lähelleni. En seissyt siinä rannallani yksin. Oli aikaa tuntea syystuulen iltavireessä läsnäolosi, kuin olisit tuokioksi tullut siihen ja kuiskannut hiljaisen lupauksesi: et vain vilkaise kiireen keskeltä, vaan käännät kasvosi puoleeni ja näet minut, juuri minut, sen mitä olen kättesi jäljiltä. Ja se on riittävästi, tarpeeksi ja ainutkertaistakin vielä! Pieni palanen jotakin pyhää ja syvää asettui ottamaan paikkansa varressani. Huolien huomiseen oli tuokion ajan hurjan pitkä matka!

Tavoite on taakoittava sana, jos sen edessä on turhan totinen. Asettelin omani itselleni , palvelukseeni pyysin ja paikan annoin. Että olen läsnä itsessäni ja hetkissäni annetuissa, jotta näen , jotta kuulen, jotta tunnen. Kuin varkain myhäilen muilta salaa puoleesi. Sinua ilman en kulje määränpäätäni kohti. Tartun vaivihkaa käteesi ja pyydän, pidä tiukasti kiinni, pidäthän! Hengitys painautuu kylkiin pehmeän verkkaisesti, jakaa rauhan, jota lupaan kuljettaa matkassani. Kiltteyden kipuun nielen rohdoksi armollisuutta itseäni kohtaan. Sanoitan valmiiksi vaikeaa, jonka tiedän siintävän arjen taivaanrannassa. Vielä se vaikein, että itsestään löytäisi rakkautensa kohteen, kun murhe ja vaiva raapii viivojaan, piirtää uriaan naiseuden aavaan. Vanha haava avautuu, pienet surun sirpaleet kimmeltävät kämmenellä jakaen kivun, joka hiljaa nostattaa kyynelten kastehelmet eletyn elämän aamuun. Taisin löytää oikean risteyksen. Levähdän hetken ja jatkan sitten.

Jokaisessa poissa kotoa painuneessa illassa pieni aurinko laskeutui lähelle. Vikkelävauhtisten päivien lomaan lähetetyissä viesteissä asui rakkaus. Pikkuisimman äänessä surusointi: "Äiti mun on sua ikävä sanoi" ja itku teki pienen pesän olemukseensa. "Olet maailman paras, on onni, että olet minun äitini", kirjoitti ja sain puolestani pestä silmieni ikkunoita kyynelveteen kastetuin pisaroin. "En", "Olen" nieleskeli poikanen kysymysteni tulvaan ja hiljaa tavallaan kaipasi. Tyttösen ääneen asettui reippaus, kertoi tehneensä ruokaa ja siivonneensa. Arkirakkautta. Ja rakas sanoi rakastavansa. Hassua, miten viisi päivää vie huomaamaan, miten paljon merkitsee se, että kertoo, miten tuntee.Ja miten ehtiikään kaipaamaan vierelleen kaikkea sitä, mikä siinä aina on. Paikallaan.

Nyt tyynnytän arkituulien tuiverrusta ajatusteni kalliolla viivähtäen. Kaikki se vakaa ja varma saa olla kynnyksenä arkeenpaluulleni. Ilma keuhkoissani on sama, reitti uusi ja rauhoittava. Ääni tuttu omani, puolen vuosisadan takaa , elämän virrassa muovautunut, säröille saakka sortunut. Annan sen saada uuden kaikupohjan keuhkoissani. Tiedostan, tunnen, muistan ja muodostan. Itsessäni, pienuudestani voimaa puhkuen, syystuuleksi yltyen. Itselleni ensin tärkeäksi kasvaen, jotta vierelle riittäisi se, mikä tarpeen on. Arjen laiturilla seisoo tuttu minuus. Yksikään tuulahdus ei puhalla turhaan! Tyyni pinta jaksaa kannattaa.

Maaliviiva on vain askeleen mitan päässä. Tässä ja nyt on kaikki. Onni on mittaamaton. Elämään ehtii kiireettäkin.

Pienten ihmeiden päivä

Takanani on pikkuruisin askelin kuljettu viikko, joka lopulta pitikin runsaasti hyvää hyppysissään. Usva-aamuissa huulillani hauraat sanat. Kuin  kesäperhosen siiven hipaisu, viimeinen lento, syksyn sylistä lähtö. En pyydellyt suuria, en taivaita tavoitellut, vain sen, että jaksaisi, pystyisi ja selviäisi aina päivän mitan eteenpäin. Ja pian huomasinkin ilohippujen ihmeen, innostuksen, jonka kanssa tanssin viikossani hempeän valssin. Piti kompastua kuopan uumeniin ennen kuin löysi sen hetken, joka kesti vain tuon tuokion, jossa pienuuteni mitalta olin. "Älä odota ihmettä", sanoi vanha nainen, joka tarjosi kipuuni oljenkortta. Tässä ja nyt on tarpeeksi tartuttavaa!

Aamu kaartui ylle sinisenä, kirpeän kuulaana , täynnä valon säikeitä. Rakas ja poikanen vilkuttivat anivarhain ja läksivät pääkaupunkiseudulle jalkapalloilevien turnaukseen. Koko perheen voimin ensin piti, mutta syysnuha innostui viipymään vierelläni sitkein ottein osan voimista imien. Pikkuisimman kanssa on naurettu, nautittu, herkuteltu, pelattu, hupsuteltu ja kerrottu, kuinka paljon rakastaa. Hyvän yön viestissä tyttönen kirjoitti: Hyvää yötä maailman paras isi. Rakas soitti ja äänessä oli iloa poikasen pelionnesta sekä se ikävä, jossa asuu rakkaus. Viereltä puuttuu tuttu unituhina, valvon itseni väsyneeksi asti ja nukahdan sydän tyytyväisyyttä täynnä.

Niin paljon löytyy ihmeteltävää, kun osaa seisahtaa. Etsivä löytää, sanotaan, vaan tänään aarteet avautuivat eteeni etsimättä. Hanhien äänekäs lento kellervän peltosängen yllä. Kehäkukan siementen keko kämmenellä. Tyttösen kärrynpyörä silhuettina syyssineen taittuvassa iltataivaassa. Lempeä valo, pehmyt piirto kuivien kasvustojen kauneudessa. Tuulen kutitus poskella, jolta kyyneleet kuivuneet hetkeksi ainakin. Päiväkahvi ja tyttösen jätski, puoliksi taitettu korvapuusti. Ystävän posti. Poikasen onni ja rakas, jota jo nyt niin ikävä. Levollisuus , joka kiipesi esiin piilostaan.

Pihan hiekalle satoi pieniä enkeleitä! 

Tämä päivä♥

 12 vuotta sitten auringon syyslämpö helli ja heitteli säteitään onnemme ylle. Tänään syystuuli puhaltelee tujakammin, mutta sama lämpö piirtää sydämiä sisimmän seiniin. Havahduin aamu-unen satamasta rakkaan sanoihin. Kiitos yhdessäkuljetuista vuosista suukotti pehmeästi hereille. Ruusujen puna maljakossa, onnen puna väsyneillä poskilla. Vaikealla polulla askellan yhä, mutta tänään kiitän rakkaasta rinnallani. Aarteenani aamussa kirje, jonka sanat sädehtivät jotakin hyvin syvää. Kiitos, rakas! Kun joutuu ahtaalle, kulkee helposti etäämmäs, eksyy. Hymy häviää ja herkkyys kääntyy epätoivoksi. Tänään rakkaat rinnallani  käänsin kyynelkasvojani kohti luottamusta suurimpaan, korkeimpaan rakkauteen. Sinä taistelet kanssani. Sitä on siunauksesi. Mitä enempää voisin pyytää?! Kun ikiomin aistein saa todistaa sitä, että mahdoton on mahdollista, ei luottamusta tarvitse kutsua lähemmäs, se kietoutuu ihoksi ympäri. Polun pää löytyy ja omatkin askeleet saavat uuden mahdollisuuden. Tunnelin päässä on aina valo.

 Syksyn syli tuuditti meitä eilisillassa. Poimin silmiini kotimaiseman pientä kaunista ja tunsin, miten hiipivä ilo nosti hiljaa itseään näkyviin. Kaiken kestämättömyydenkin keskeltä löytyy elävä tuli, joka kajastaa pehmeyttä pimeään. Elokuu ojensi kättään syyskuun tulolle, viitoitti lempein liekein iltaamme. Äidin palmikkovillaisissa varpaat, sormet sormiin kietoutuneina kuiskasin pienet huokaukseni tummuvan iltataivaan kaareen. Pikkuisilla oli täystyö jaksaa valvoa pimeäntuloon asti. Kun peittelin , uinahtivat hyvänmielen unikuviin hujauksessa. Jossakin loitompana muinaistulet, pihapiirissä ikiomat ihanat rakkaat ja liekkien loimotus lyhtyseinien sisällä, uunitakan uumenissa. Syksyn tuuli soitti säveliään, lohdutti. Hyräilin syyshyvää ja ymmärsin, nyt on pysähdyttävä, jotta näkee lähelle asti.

 

 Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun

kanssasi,

kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,

kun astut tulen lävitse, sinä et pala

eikä liekki sinua polta.

(Jes.43:2)

 Tusina aviovuosia takanamme. Kanssasi, rakas. Emmekä kulje yksin. Oman rakkautemme yllä se suurin. Istun tuokion verran vain ja levähdän kiittäen. Huomiseen kuljettaa tämä ilta tänään, johon mahtuu kaikki se, mitä tarvitaan.

Yhäkö? Vieläkö?

 Kaiken jos laittaisin sanoiksi nyt, tekisi liian kipeää. Eiliseen juuri kun tuntui, että kuorma kuluttaa viimeisetkin ilovoimat, peruutin tyhjästä ilmestynyttä autoa päin. Enää siihen eivät edes kyyneleet riittäneet, vaan itkin kuivin silmin ihmetystäni. Pienin on tarvinnut viikossaan paljon rakkautta, pelkoa pois pyyhkiviä lauseita. Kun lapsi joutuu silmätysten oikean uhan kanssa, on itse jaksettava olla urhea, vaikka syvin huutaa yhä kasvavaa taakkaa. Ystävän muistuttamana tartuin muistamaan: "Älä pelkää, usko ainoastaan." Eilisestä retkitaivaasta oppijoiden kanssa on riittänyt pouta tähän aamuun. Levitän sen sinestä sävyt viikonloppuni ylle. Jokainen myrsky laantuu joskus.

Ulkosalle on levittynyt syystuntu. Aamun usvaverho leikkinyt pellon yllä, kutonut seittiään ja pehmittänyt maisemaa. Aamukasteen raikkaus pesee väsyneiltä kasvoilta yön jälkiä. Siellä se kaikki hyvä on olemassa. Tänään etsin ja löydän, kolkutan ja avaan, anon ja saan. Rakas suukotti ja poikanen vilkutti. Sinne tänne kuljettaa tässä syksyssä jalkapallo heitä. Tyttönen yökyläilee ja pian odotan saapuvaksi kertomaan, mitä mahtui eiliseensä, kolmen ystävän juhlapäivään, jossa juhlahumu syntyy levollisuudessa ja riemussa, jota ei ravita kuin sydämen ilolla ja Isän lempeällä läsnäololla. Osoitus opastajan huolenpidosta on tuo tulisielu tyttöseni! Pikkuisin pulputtaa seinän takana , jatkaa neljättä vuotta kestänyttä koululeikkiään. Lukemisen alkeita opastaa näkymättömille oppijoilleen. Kuulen hänessä itseni ja hymyilen. Vahvasti Isän tyttö hänkin. Ja vielä tuo ensimmäinen istahtaa ajatuksiini, nostattaa ihon alla kiirivän ikävän, joksi rakkaus välillä itsensä pukee. Muutti eilen uuteen omaan pesäänsä kaverinsa kanssa. Muutoksen tuulia opettelee ja elämää ottaa vastaan sellaisena, joksi se häntä varten on suunniteltu. Oppijoiden kanssa kuljimme sateenkaaren päätä etsivän yksinäisen jäniksen matkassa. Löysi uudesta ystävästä itselleen aarteen. Muistutin jokaista: olet ainutlaatuinen, hurjan tärkeä, aarre aivan! Omani säihkyvät tänään ajatusteni arkussa, aarteina, joiden arvo häivyttää osan kivuista, työntää hetkeksi huolten verhon, kuin uusi päivä aamu-usvan edeltään. Pehmein ottein. Tärkeimmän osoittaen.

Jokivarren autioitunut pihapiiri menetti latovanhuksensa loppukesän vilkuttaessa hyvästejään. Harmaat pitkät letit hatun alta heilahdellen hymyili nainen, jonka ikä oli piirtänyt katseeseen monia polkuja. Usein olin minä tai rakas vaihtanut sanoja kanssaan ohi kulkiessamme. Kuin kansien välissä kiinnostavana tarinana oli edennyt kaikki kertomansa. Aamuna, jolloin lato ei enää jaksanut yön jäljiltä pysyä ryhdissään, oli hän jälleen siinä. Voi tulkaa ja hakekaa, jos jokin kiinnostaa! oli huokaissut. Rakas ajelutti peräkärryssä Riihipirtille ovia, ikkunoita, rappuja, ruosteen kuorruttamia työvälineitä, lipastonkin, joka puuvajan uumenissa odottaa lopullista kohtaloaan. Tänäänkin odotan myös minä omaani. Nostan silmät tavoittamaan poutapilven reunan ja lupaan luottaa. Kaikelle löytyy uusi alku, kivun jälkeen kiitokselle on aikansa. Nyt odotan ja tunnen ,miten turvassa kuitenkin olemme.

Hetkeksi hiljentyen

Elo-oven takana odottivat uudenlaiset tuulet. Niiden huminaan totuttelen nyt. Tyyntymistä toivoen.

Oma keho myrskyn kourissa.Tapahtuu enkä ymmärrä miksi. Pieni ja hento on voimien määrä. Katseessa kimmeltävät kyynelkasteen timantit. Oppijat nimesin poutapilviksi, kastepisaroiksi. Nyt odottelen ylleni poutaa, jalkojeni alle pehmeän kasteen kosketusta. Et anna yli voimien, olet luvannut. Tänään jaksan kysyä vain: yhäkö jaksan ja selviydyn? Riihipirtin hiljaisuudessa etsin uusia ovia.