Muutaman ajatuksen verran

Astelen lähelle saakka vain arkeni illoissa ja vapaissa. Oman pihapiirin pienten ihmeiden luo. Ja se riittää nyt tuokion, kunnes voimaannun olemaan taas itseni, kunnes ehdin enemmän. Ajatukset saavat luvan virrata loitommas. Niissä helähtää yhä ihmetys siitä, minkä keskelle minut asetettiin. En malttaisi kulkea hetkestä toiseen, ettei mikään hauras särkyisi, ettei kaunis katoaisi, ettei usva peittäisi alleen sitä, minkä edessä sydän huokaa hiljaista kiitosta.

Syksyn sylikaipuu on täyttynyt.  Maisema hellii ja saa huokaisemaan. Oli myös ilta, johon sain tärkeitä lähelleni, tulen loimotuksen ääreen. Hiljaisuuteen syttyi syvä rauha. Piipusta nouseva savuvana kiipesi tummuvan taivaan korkeaan kaareen, laulumme lainehti hiljaisin rivein samaa polkua. Sydämiin asettui vaimea hyvä. Rukous sulki yhteisen illan kannen.

Oppijat ahmivat syyslehtien ihanuutta. Jokaisen vapaan tuokion jaksoivat tänään yhteistuumin kasata, kantaa, haravoida. Välillä mittailivat, tuumivat ja suunnittelivat. "Tää on monella lailla hyväksi, totesi tyttö, poskillaan syyspuuhan nostama puna, syli pullollaan keltaista. Tulee kuntoilua, tulee hyötyä ja tää on niin kivaa!" "Kun tää kasa on tosi iso, me hypätään siihen!!" Viisautta huokaisin minä ja huomasin, miten kaipaankaan haravan vartta heiluttamaan. Ensin pitää antaa aikaa kylkiluulle. Arjesta löytyvien aarteiden voima on valtava!

Hengitän keltaista. Viivyn itseään riisuvien puiden alla. Se hetki, joka kutsuu lähelle hämärän, koskettaa ja lumoaa. Kun keltainen painaa päänsä , nukahtaa, vetää hiljaa yöusvan ylleen. Vielä näen lehtien alas laskeutuvat tanssiaskeleet, pienten keltamekkojen lepattavat helmat, kunnes kaikki hiipuu, hiljenee.  

On aika luovuttaa. Ja luottaa.

 

Yllättäin saapunut äänettömyys

Kepeää on ollut kulku, ajatukset lennelleet myötätuulien matkassa. Yltäkylläisesti pidetty huolta ja hyvä työntänyt edeltään vaikean. Oppijoiden rytmikäs laulu  kaiutti kaiken olevan valmista. Ja sitten saapuikin hiljaisuus. Aamun eväässäni sanat: hiljennä sisimpäni ja kohtaa minut hiljaisuudessa. Puhalsi hiljainen syystuuli läpi pehmyen usvan. Kutsumatta asettui kehooni tautimokoma, joka nappasi äkkiarvaamatta ääneni, vei mennessään kertomatta mihin. Hymysin ja halusin etsiä äänettömyyden helmoista sylin. Löysin sen ja istahdin, levähdin. Repaleiseksi muiden käsissä luettu kirja, lempeä lohtumusiikki ja syyspäivään sytytetty kynttilä. Perjantai antoi enemmän kuin otti. Vaikken aiottuun lasteniltaan tyttösen kanssa päässytkään.  "Äiti, mä voin siivoilla, sanoi äänessään ihmeellinen viisaus."

 

Kävikö kanssani kilpasille se, mitä vastoinkäymiseksikin nimetään. Lepäilyn keskellä äänettömät kiitokset, sydämen syrjäisimmiltä kujilta esiin kiivenneet aatokset. Väsyneen varjon takaa kummunneet huokaukset. En päästänyt lähelle huolta, en harmia, vaan ammensin ja etsin, löysin ja iloitsin, aivan pienenä ja hiljaa, huomaamatta. Hörpin lämpöistä, kiedoin yllenikin. Poikanen sytytti tummuvaan iltaan tulen. Vierelläni tärkeät viittoilin ääneti. Syksyn syvät sävyt piirtyneinä ympärille. Väsymyksen vieno ote ehkä, vaiko vain huolimaton askel. Kompastuin ja kaaduin. Hengityksen tahti tuntuu , yskäisy riipaisee. Mutta mieli ei murtunut, vain kylkiluu. Päätän nähdä sen näinpäin. Lauantaikin lahjoitti paljon, vaikka mennessäänkin vei. Vaikken aiottuun gospeltanssituntiini päässytkään.  

  

 Sunnuntainkin suunnitelmiin tuli muutos. Yön lepo työnsi suurimman kivun jo syrjään. Aiottu piti perua. Tartun toiseenkin kirjaan. Nyt ehdin lukea, kun kehoa on pakko lepuuttaa. Mieli yhtyy tuuditukseen ja kuljettaa ohitseni jotakin kummallisen kepeää. Kivun keskellä uusi saa tilaa. Painavan alla on pakko pysähtyä. Kehoni säröt kuin kellervää syysmaisemaa vasten piirtyvät pihapuun oksat. Hauraana vahva ja kaunis. Se mikä tapahtuu, on sallimaasi. Ymmärtämisen polulla astun verkkaisen askeleen enkä kompuroi. Poikanen läksi aamusella pääkaupunkiseudulle pelaamaan. Neitonen yökyläili iltansa jälkeen. Hyräilee tullessaan ja kertoilee siitä hyvästä, mitä saa kokea. Siitä, mitä osalleen joskus rukoilin, on tullut tärkeä osa elämäänsä. Rakas perui menonsa ja päätti huristella katsomaan poikasen peliä, otti tyttösen mukaansa. Sunnuntai vasta venyttelee jäseniään, sillä on vielä jaettavanaan paljon. Kivun rinnalle isosti iloa.

Aamukasteen jäljiltä mullan tuoksussa on lupaus. Pian riisuutuvat pihakoivun oksat kantavat pieniä kyyneliään, itkevät kanssani onnesta. Havisuttavat vihreästä luopuvia lehdyköitään. Viimeiset keltaiset auringot kasvimaan laidalla vilkuttavat ympärilleen iloa. Enää hetki siihen, kun harmaaksi pestynä syksy avaa saapuvalle valkeudelle tilaa. Mutta nyt on yhä lämmön ja vahvojen sävyjen aika. Tuulessa humisee vielä hiven yösiipien suojaa. Päivään piirtyvää jään odottamaan , ajatuksissa ja kehossa lepo.

Pieniä ajatuksia

Aika on tainnut lipua ulottumattomiin. Vai onko sen onnistunut pysäyttämään niin, että se jakaakin lähelleen hiljaisuutta, joka peittelee jaksamattomuuden hyvyydellään. Syksyn seesteinen ja pehmeä vaihtui hetkessä muuksi. Tuli rajuilma, myrskytuuli, saapui viima ja puhuri. Sattui vesivahinko, joka työnsi minutkin oppijoineni ulos opinahjostamme. Nyt on tyyntä taas. Myrsky laantunut ja tavarat asettuneet uuteen. Taas saan aloittaa aamuni ajaen mielellä lepo läpi puitujen keltaisten merten.  Huokauksiin palannut pyyntöjen tilalle kiitos. Turhaan murehdin, kun olisi voinut luottaa.

Kerroin oppijoille kivestä. Erityinen on tuo aaltojen silittämä. Taisi sanoissani asua myös ikävä kiven antajan vierelle. Huominen minut sinne kuljettaa! Kaipuu ihan kutkuttaa! Aikaa on vierähtänyt siitä, kun kaksin kalliolla kuuntelimme aaltojen laulua ja napostelimme repuistamme evästä. Suljettujen silmien nurkissa ilon ja kiitollisuuden helmeily, yhteisten rukousten jakama luottamus. Kirkuvatkohan lokit huomenna, huomaavatko meidät! Vuorollaan sai jokainen pikkuoppija kertoa tuomastaan kivisestä aarteesta. Taisin hymyillä itseäni isompaa hymyä! Oli kissakiveä ja hohtavaa, melkein smaragdia ja ulkomailta kaukaa löydettyä. Oli tuoksuvaa, itse louhittua ja leiriltä saatua. Ja oli poika ,joka omansa esiteltyään huokaisi:"Ainiin ja mä tykkään kaikista kivistä, kun Jumala on ne luonut ja ne kaunistaa maailmaa!"

Niin paljon suuntaani puhut. Opin hiljalleen kuuntelemaan, asettumaan hetkeen, pyrkimättä toisaalle. En murehtien mitään kykene muuttamaan. Miksen siispä vain luottaisi? Sunnuntaissani olin kosketettu. Sanaasi puhuttiin ilman koruja, kiemuroita. Jotakin pysyi päivässäni ja kulkee matkassani yhä. TAisin osata kuunnella suuntaasi! Tuulet kuljettavat mihin haluavat, tänään avaan purjeeni ja luotan, että suunta on paras mahdollinen. Huomiseen tähyän hymyillen, siellä odottaa ystävän lämmin syli!

Olisiko voinut?

Aamun pehmeänä peltojen yllä viipynyt usva haihtuu hiljalleen. Viimeiset kesäsävyt jaksavat vielä hetken hohtaa sinisenä avautuneen aamutaivaan valossa. "Olisiko voinut olla mahdollista, että Eeva laittoi kauniin kukan hiuksiinsa?", hiippaili luokseni kuiskimaan uskontotunnilla tyttö, jonka vihkoon oli kuudennen luomispäivän lokeroon piirtynyt uskomattoman upea eläinjoukko. Adam seisoo rinnallaan Eeva, jonka hiukset lainehtivat kuin elokuinen vehnäpelto. Yhdessä kuvittelemme tuokion lumoavaa luotua kauneutta, jokaista ruusua, liljaa, orkideaa ja sinikelloa....ja hymyillen nyökkäilemme ajatukselle. Oppijatyttösen onni loisti kasvoiltaan kilvan hiuskiehkuraan ilmestyneen kukkasen kanssa:) Sadeviikon keskellä huikkasimme ruokarukouksen päätteeksi, että kuljeta pois sadepilvet välitunnin ajaksi. Nimeäni huhuillen ilmestyi pihalla vierelleni poika, joka innostukseltaan sai huokaistua: "T, sun rukoukseen vastattiin!!Enää ei sada!" Aurinko vilkutti väistyville harmaille hahtuville, joiden helmoista tipahtivat viimeiset kimmeltävät sadehelmet. Jokin hyvin syvä lämmin läikähtää sisälläni. Kanssani arkea jakaa oppijajoukko, joka luontevasti hiljenee pyytämään siunausta uudelle alkavalle päivälle, sen oppimisille ja leikeille. Jokaisessa päivässä muistutan, miten tärkeitä ja ainutkertaisia heistä kukin on. Etsin jokaisesta esiin hyvän ja kehujeni palkkana majailee vikkelimmänkin vipeltäjän katseessa ilo, kun kuulee, miten jaksoi tällä kertaa kirjoittaa jo melkein kaiken vaaditun.

 Syyskuu avaa syliään, pehmeänä ja turvallisena. Huomisessa se on jo läsnä, suukottamassa. Uusiin sävyihin pukeutuva maisema maalautuu mestarillisin vedoin, kiireettä, hiljaisten syystuulten  hyväilyssä. Eilisessä sytyttelin kynttilät tuikuttamaan omaa lämpöään pimenevään iltaan. Tunteiden tulva aaltoili sisimmän ajatuksissa ,kun sohvan mutkassa muistelin kuljettua päivää. Poikasen riemu uusista lenkkitossuista. "Nää on tosi kevyet, kokeile äiti!" Rakkaan sanojen hyväily. Koen todeksi itsekin sen lämpimän, jota kehu ja välittäminen nostaa pintaan. Tyttösen kiitosmieli. Sairastui juuri leirikouluun lähdön edellä, mutta rukouksen voima pyyhki pois kipua , sattumalta tuntuva sananpaikka jakoi luottamusta miltei vieraan suunnasta. Joskus ihme vain piirtyy lähelle.  Kiitos on kohdallaan liian pieni sana. Majakkavierailun muistossa on nyt erityinen sävy, huolenpidon ja rakkauden ripaus. "Ii, ii, iloa, viisi villakiloa" ,hypin ja lauloin oppijoiden kanssa viikossani. Taidan hypähtää riemusta yhä ja ojentaa katseeni tavoittamaan horisontin takaa esiin noussutta uutta päivää.

Olisiko voinut? En enää kysele, en pähkäile, vaan tiedän. Sydämessäni tunnen. Kun Sinä olet puolellamme, kuka voi olla vastaan?! Ehtymätön on anti, jota jaat. Ja me saamme ottaa vain vastaan!

Ihminen tuntee

suurinta kiitollisuutta,

kun ei pidä mitään

oikeutenaan.

Silloin kaikki on lahjaa.

(Tommy Hellsten)

Hyvää ja kaunista♥

 Kesän lämpö on yhä läsnä, kiertyy iholle, hyväilee. Vain varhaisen aamun vilakkuus ja nurmen nukassa kimmeltävä kaste kertoo syksyn saapuneen liki. Elotuulessa tuoksuu syyspehmeys,  hiljalleen hämäriksi piirtyvät illat saavat ajatukset laskeutumaan arjen rantaan. Maisema riisuu raukeana itseään kesävärien kirjosta, verhoutuu hentoon okraan, malttaa odottaa luokseen pian saapuvaa ruskaa. Viikonmittainen arki on astuttuna ja huomaan lomaoloon tottuneessa kehossa hivenen vaimeaa voimattomuutta. Tapailen sanoja sisimmän tunteille, joissa loppumaton hyvä lepää päivästä toiseen. Pidäthän huolta, huokailin keväässäni ja mitä sain! Arkeni pino on nyt kestävä ja kaunis. "Häiritseekö, jos olen vielä vähän aikaa tässä sun kanssa?", kysyy pieni oppija perjantaissa, kun luokkahuone on hiljennyt. "Onko ikuisuus niin pitkä, että siihen jo pitkästyy", pohtii pieni taimi. Keskustelemme hetken ja yhdessä askellamme sitten viikonloppuun reput selässä jättäen taaksemme omenatarhan ja tyhjenneen koulupihan. Tunnen takaani vilkutuksen ja hymyillen kiitän kaikesta saamastani.

Sunnuntai suukotti hereille, kutsui huomaamaan , mikä voima on hyvin nukutuissa öissä. Annan raukeuden viipyä vierelläni vielä tuokion. Rakas jo reippailee kolmen oman ja neljän vieraamman kanssa aamuauringon kuivattamalla nurmella. Kuulen hihkaisut, kannustushuudot ja huhuillut ohjeet. Pyrähtävät juoksuun, hyppivät yli esteiden, jaksavat ja nauttivat. Takanaan lainehtii ääneti vehnämeri, kypsäksi ehtinyt. Sato, jolle kesän kynnyksellä pyydettiin siunaus on valmis korjattavaksi talteen. Tänään kuuntelen sanaasi kaikessa siinä, minkä ympärilleni olet antanut. Tänään laulan  suuruudestasi, hyvyydestäsi hiljaa ja hymyillen. Tänään luonto saa olla kirkkoni. Taivaalla laiduntavat poutalampaat muistuttavat paimenesta, joka ei hylkää.

San.3: 5-6 "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne Hänet kaikilla teilläsi, niin Hän sinun polkusi tasoittaa."Syysaskelteni alle tasoiteltiin polku, jota kulkiessa hyräilen hiljaa ja tyytyväisin mielin. Aamuvainioiden halki ajellessani huokaan kiitokseni, pyyntöni, aatokseni. Arjen laiturista kuulen meren aaltojen vaimean laulun, näen korkean kallion laelle laskeutuneen rauhan. Uusien oppijoiden joukko hymyilee kanssani. Yhdessä pyydämme siunaavia tuulia puhaltamaan kasvumme ja päiviemme yllä. Onni pukeutuu arjen kauneuteen. Tärkeä voikin olla toisenlainen, arvokas uudensävyinen. Luokan takana purjehtivat oppijoiden laivat, omani purjeet ovat pullollaan nyt myötäisen tuulen voimaa!

Hippuja♥

Kesä on jaksanut keimailla, liihotellut kuin kepeä perhonen lähellä, malttanut mielensä ja jakanut aikaansa ,antanut nauttia siitä, että ainut aika on ollut ajattomuus. Viikonlopun mittaisen kesäkeitaan ajan levähdimme kaikin aistein ja aatoksin virvoittavien vetten äärellä. Poimin palasia, hippusia lohtuhyvää ja luottamusta evääksi arjen koittoon. Siihen on vielä matkaa eikä arjen päästäminen sisimpään ahdista, ei siirrä sinitaivaan eteen edes poutapilven piirtämää lammasta! Se halaa lempeästi ja hymyilee, kehrää. Odottaa ja toivottaa minut rantaansa tähyämään toiveikkaana kohti uutta ulappaa.

Suurin siunaus kätkeytyy joskus särkymiseen. Pää oli jo painunut vaikean edessä, olemukseen hiipinyt hauraus kutistanut pikkuruiseksi, avuttomaksi kuin rantakaislikkoon juuttuneen untuvikon. Juuri silloin nousi taivaanrannasta kepein kesätuuli, maalasi pintaan tyyneyden, joka heijasti hetkiini taivaan. Usko parhaaseen huolenpitoon olikin  vahvimmillaan juuri silloin, kun usko omiin voimiin ehtyi tykkänään . Oli tilaa Isän asettua lapsensa lähelle. Kuiskata: Souda , heitä verkkosi veteen! Vaikka perusta elämässäni olisi kuinka vankka, ei se estä myrskyä nousemasta, mutta sen tukemana vellova meri tyyntyy, myrsky laantuu ja sisimpään ajelehtii rauha.

Istuin ja kuuntelin. Kertomus aikojen takaa avautui eteeni yhtä kauniina kuin aamussa hiljaa väreilevä järven pinta. Onhan niitä oman elämän Mooabilaisia tai Ammonilaisia vuosiini mahtunut. Väliin painanut huoli , ilon hetkistä vienyt vaikea tai ilmeeseen surua uurtanut sairaus. Joskus sisintä kaihertanut omien tekojen tai ajatusten sysimusta sävy. Tärkeintä näissä tuokioissa on etsiä Sinua, huhuilla puoleesi, ojentua kaikellaan suuntaasi, sillä tumman keskellä me teemme minkä voimme, osaamme taikka jaksamme, Sinä sen, mitä tahdot. Ja se on aina parhaaksemme! Synkimmän syysmyräkän keskellä juuri, kun tuntuu, ettei rahtustakaan valoa enää näy, käännän itseni pohtimaan suuria tekojasi, ehtymättömän apusi osoituksia. Asetan itseni sanasi varaan. Poimin lupauksiasi kuin makeimpia mustikoita. (Nyt hymyilen, sillä mustikasta sinisin sormin tässä istun:) Ketäpä niistäkin kiitän?!Sinua, kaiken hyvän antajaa.

♥     s.51:19    ♥    5.Moos. 33:25   ♥     Matt.28:20    ♥    Heb. 13:5    ♥    Joh.6:37    ♥

Riisuttuna turhasta asetun eteesi. Levitän katseeni löytämään luomistyösi pienimmät ihmeet. Polvistun jalkojesi juurelle nöyrin ja kiitollisuutta kantavin mielin. Viikonlopustamme poimin aarteikseni muutaman kiven, jotka vilkuttivat minulle rantahiekassa kirkkaana yllemme levittyneen aamutaivaan katsellessa puuhiamme. Tyttönen, poikanen ja rakas työnsivät kanootin peilityynen järven pintaa halkomaan. Minä uitin varpaita rantaveden viileydessä ja makustelin sanojen ja sävelten sekä monien ystävien minuun kaivertamia jälkiä, joissa kaikissa asui rakkaus. Tänään maalasimme kiviin kuvia. Nyt minulla on rasiassa tarinakivet, jotka saavat pian virittää uusien oppijoitteni mielikuvitussiivet kantamaan opin oksilta lentoon......taidan itsekin pyrähtää sadun siivin lentoon. Luotan, että siipeni kantavat.

Aamuvalossa onnen pesä

 Kasteen vaalentamaan nurmeen on aamuaurinko piirtänyt itselleen polun. Valo saapui. Pienet valkoiset apilalammet kuin helmiäishohdetta vihreän pinnassa. Avaavat uniset silmänsä nuo pienet ja vaatimattomuudessaan suloiset kukkijat, heräävät uuteen päivään. Varhaisaamun tyyneys saa huokaamaan hiljaa, ettei mikään särkyisi, ei menisi ohi eikä jäisi huomaamatta. Kodin huoneissa viipyy hiljaisuuden ääni nukkuvien lasten hengittäessä vielä tuokion unen maassa. Ikkunan takana pihakoivujen ryhmä katselee kohti ja hymyilee. Oksillaan vihreys on pysähtynyt nauttimaan poutataivaan alle mahtuvasta kirkkaudesta. Tuuli on sammuttanut vauhtinsa, sade sulkenut hanansa. Koira katselee aamua kanssani. Kuulee lupaavat heräämisen äänet ja tietää neitosen kohta saapuvan kanssaan nuuhkimaan hetkeksi aamuun mahtuvaa raikkautta. Tästä on hyvä aloittaa uusi päivä, johon mahtuu juuri se, mikä tarpeen on. Eilisen ilo pulpahtaa sisimmässä, huojentuneena sain riemuita esikon opiskelemaan pääsystä. Kiitos äitirakas, sanoi, kun kerroin kantaneeni lukuisin rukouksin. Juuri nyt tuntuu, että elämä hemmottelee.

Minua naurattaa. Nyt se tapahtui, koti heräsi. Keittiön puurokulhoissa kilahtavat lusikat. Poikasen nilkka saa hetkeksi huomion, sai kolhun eilisen peleissä. Tämä viikko kulkee osaltaan palloiluturnauksen tiimellyksessä. Tyttönen antaa koiralle ruuan, rapsuttaa ja rakastaa. Kohta vilahtaa heittämään kärrynpyöriä nurmen pehmeyteen. Tänään pakataan. Kesäleiri kutsuu ensin tyttöstä, heti perään joukkoon liittyy myös neitonen, joka saa tarjota auttavat kätensä. Kesän tuntu ja vapauden huuma, hemmottelulle ei tunnu tulevan loppua! Poskella tuntuu rakkaan aamusuudelma. 

 Lasken valon ajatuksiini ja annan sen muovata sinne pesän.