Olen niin pienoinen

Poikanen ja pienin matkasivat junalla mummolaan. Laittoivat viestin: olette ihania, kiitos, juna lähti nyt. Hujaus vain ja ovat perillä, mutta saivat toivomansa elämyksen:) Neitonen leireilee. Eilisen kävelyllä olin tietoisesti näkemättä metsää puilta. Katselin hentojen oksistojen kudelmia harmautta vasten. Jokin itsessä sitkeästi viipyvä jää yhtä lailla huomaamatta niiltä, joilla se viisaus ihmisen kehoon on. Herkässä , aivan hauraan pinnan alla ovat kyyneleet. Josko niille antaisikin luvan virrata ja puhdistaa, pohdin. Pihapuron pintaan oli yöpakkanen virkannut ohuen pitsin. Sen alla solisee metsärinteen kosteutta valuvan veden verkkainen kulku. Annan oman pintani alta pulputa matkaan nyt kaiken kipeän. Sinä ymmärrät parhaiten. Huomaan hyräileväni huolille purjeet.

Vakaasti ja viisaasti minua muistutat. Pihakoivu luovuttaa oksiltaan aamun kosketukseen sulaneen helmen. Se vierähtää poskelle, sulautuu kyynelten vanaan. Itken hiljaa. Kaiken keskelle kantautuu hiljainen laulu, haikea kaiho, hyvin hento sävel. Pienen siivekkään olemuksesta löydän sen ,mitä pyysin. On lupa levähtää, olla jaksamatta. Löytää sinussa oma oksa, joka aina kantaa, jolta näkee lähelle istahtaneen ilon. Annan ajatusten laulaa. Katse kadotti lintusen. Se viipyi lähellä hetken, josta riitti tarvittava lohtu ja luottamus. Siipiensä tarjoama untuvainen suoja.

Silmujen tiukoissa solmuissa kasvaa jo uusi vihreys. Piilossa, turvassa, ääneti, valmiina vilkuttamaan kevätkättä . Hiljaa talven lumettomassa tuulessa värähtää uuden kasvun voima. Odottaa sitä valoa, jonka tietää tulevaksi ajallaan. Malttaa nauttia, uinuu. Miksen siis minäkin.Tänäänkin kuljettivat askeleet tuulettamaan mietteistä turhat pölyt. Rakkaan ja koiran kanssa metsälenkistä piirtyi itselleni hyvin pienten riemujen pesäpuu, jonka oksalle kapusin. Jalan alla sammal pehmensi askelten tahdin. Houkutteli seisahtumaan suudelman verran. Siihen hetkeen taivas ripotteli kevyen lumipuuterin.

Ripustan huolet hetkeksi loitommas, omille oksilleen. Jospa iltatuuli tuudittaisi niitä uneen. Yötä liki kutsuva tummuus piilottaa ne, peittelee , eikä minun tarvitse nyt jaksaa niitä kantaa. Huomiseen tulee juuri se, minkä suunnitellut olet osakseni. Ja siihen tarvitsemani voima. Tänään sytytän takkaan tulen . Kaivan paikkani sylipesään ja olen hyvin pieni.