Hyvä harmaa

Sumuun pukeutunut sunnuntai kuiskii pehmein sanoin. Venyttelen raukeutta raajoistani, tyytyväisenä yönmittaisesta unipolusta rakkaan kainalossa. Tarjoan korvani maiseman kertomalle, kuuntelen pienen äänen. Harmaaksi pesty on koko utuinen tienoo, kanssani raukea.  Aamuaskelin hiivin  ikkunasta toiseen ja hymyilin sille harmaudelle, jossa kaikki tuntuu lepäävän kuin suurella kämmenellä. Taivas on laskeutunut lähelle maata, kuin ei olisi kumpaakaan tai olisivat yhtä. Menneiden päivien tapahtumissa sain säilyä syrjässä ikäviltä. Ymmärrän miten pysähtyneet kotoilupäivät , toipilasolo, olivatkin huolenpitoa ja hoivaa. Sain uinua turvassa. Nyt horisontissa häämöttää ajatusten tuulettelun viikko, loma, jonka päivien kulku on kohdallani avoin. Saakin olla. Tänään mietteeni tanssivat kuin pihakoivujen latvat pienessä tuulessa. Keinuvat ja nautiskelevat, turhia murehtimatta, ottavat varovaiset askeleensa. Verkkaiseen tahtiin kirjoittavat oksat runojaan harmaaseen taivaspaperiin. Annan katseen kulkea korkealle tavoittamaan muutaman rivin. Sanoittavat  luvan levähtää.

Kylmiön liitutauluovessa kymmenistä sanoista irtaantuneina huomaan muutaman sanan runopilven. Pysähdyn lukemaan. Neitosenko sormet niitä ovat siirrelleet? Suljen oven ja maistelen maidonhakumatkallani sanojen helmeilevää ajatelmaa. Pienet säikeet saavat minut kiittämään kivusta, siitä joka välillä viiltää kehoa, siitä, joka joskus haavoittaa sisintä. Jokin uusi niistä aina saa kasvulleen paikan. Aina niistä versoaa harmaan taakse piilotettu hyvä. Rohkea voi olla uskaltamatta. Edessäpäin siintää kaikki se, mitä mahdollisuudeksi sanotaan. Jokainen pieni omani uskaltaa olla oma itsensä. Se riittää. Sitä istutan oppijataimiinikin, luottamusta omiin kykyihin, ja niihin voimiin, jotka aina kantavat, jos omat ehtyvät hetkeksi.

Tämä päivä on ollut mukavasti vakaa. Rakas täytti vuosia, olen onnekas saadessani olla omansa. Poikanen palaili mummolan yökyläilyltä. Ovelta jo hihkaisi, miten maukasta oli luumupuuro. Metsän uumenissa kävellessä läpi harmaan huomasin hivenen kohmeaa valkoista tallessa, puiden suojissa. Askeltemme alla se suli ja sammalen vihreä pehmeys punoi omat runonsa polun pieliin. Latovanhuksen nurkalla, pellon pielessä, harmaan keskellä seisoi vitivalkea kissa. Tarkkaili kulkuamme. Sen olemuksessa oli eleetöntä kiireettömyyttä, viisautta, josta kudoin uuden runon.

Rakkaan tuomaan perjantaikimppuun piti leikitellä kamerasta valo. Aamusta asti sama sävyttömyys , yhä tallessa ikkunan takana. Sitä vasten oli hyvä piirtää päivälle valoisa kehys. Pienistä hämärän pisaroista tiivistyi valo , runoiksi asti riimittyvä. Ja vielä on jäljellä ilta.