En saa mielestäni iltaa, jona luonnon järjestyksen julmuus pysäytti. Jouduimme todistamaan hurjaa näytelmää. Takapihan männyssä on tyttösen aikanaan valmistama pönttö pesäksi siivekkäille pikkuisille. Emo ahkeroi ja ruokkii omiaan väsymättä, jotta vahvistuisivat ja saisivat jonain päivänä lennähtää huomaamaan siipiensä kantavan. Enää ei soi sirkutus kotipesän uumenissa. Enää ei kukaan odota ravintoa emon nokasta. Sammui elämä ennen kuin ehti kunnolla alkuunsa. VAroittamatta saapui palokärki koreissa sulissaan ja kaappasi kolon suulta poikasen toisensa jälkeen. Kovin ristiriitainen näytelmä. Kertoo siitä, miten luonnon oma kiertokulku ylläpitää elämää. Mutta miten? Lopettamalla toisen, heikomman. Niin sen silti kuuluu olla. Ihmisen puuttumattomissa. Surusilmin seurattavissa. Viisaasti viritettynä. Silti kun katson vaienneeseen pesäpuuhun, tunnen pientä pohjatonta ikävää. Säälin sulka sipaisee poskelta kostean polun.

Eilisen kesä pysytteli piilossaan. Sateenropinassa oli hyvä tuulettaa ajatuksiaan. Tyttösen sade pisaroi runorivejä paperille. Liikutus läikäytteli sisintäni lukiessani suloisia sanarytmejä, joiden lopussa sain olla läsnä. Runotyttö juoksi äidin syliin. Lämmöksi sylissäni pitelinkin riimittelijääni, kun kannustusjoukkoina seurasimme poikasen jalkapallopeliä viilenneessä illassa. Lapselle syli on turvasatama, josta saa tankata askeliinsa rakkautta ja varmuutta. Isomman tytön suukotin tänään matkaan ystävänsä perheen kanssa. Lähtöjä ja luopumista. Saapumista ja sallimista. Äiti minussa seurailee ja vilkuttavan käden heilautuksissa viipyy palanen haikeutta.

Hengitän itseeni raikasta kesäilmaa. Kuuntelen oksistoissa tanssivaa tuulta. Hymyilen sateen lehdiltään ravistaneille kukinnoille, jotka ponnekkaasti nostavat itsensä tervehtimään poutataivaan poskia. Nappaan ajatusvanasta muutaman iloisen säikeen ja seuraan niitä. Lähden kävelemään kesäpäivään ja poimin iloksemme kimpun pientä kaunista.