Sumu hälvenee ,kaipuu kasvaa

 

 

 Hiljalleen. Hyvin haurain askelin arkemme kulkee kohti tuttuja raiteitaan. Ennätimme huokaista, tässä se tauti oli, onneksi vihdoin lähti. Tuli silloin ja kaatoi vielä viimeisenkin , poikapolo kuiskaa huh huh ja koittaa jaksaa hörpätä vesitilkan. Kuin usvan läpi olisimme eläneet päivien ketjua. Jokainen vuorollaan jaksanut hiukan toista paremmin ja tarjonnut auttavaa kättään. KAikki aiottu, suunniteltu taikka mietitty jäi. Me kun emme ole oman elämämme käsikirjoittajia. SUunnitelmien sulkakynä ei ole omissa käsissämme.

Kuin viima, ravisteli tauti. Imi voimat ja asetti ajatukset kauemmas sydämen syvyyksistä. Säröille sai minut. KAipuu läsnäoloosi istuu nyt isosti minussa. Heikko ja hento sisin janoaa puhettasi. Sydän huutaa puoleesi. Sinä olet läsnä, vaikka kuljen pyykkikoneen ja narun väliä. VAikka asettelen astioita paikoilleen. Kun kannan vettä janoavalle. Asettelen tyynyä heiveröisen pään alle. Kiiruhdan kaupasta toivotut viinirypäleet ja käännyn takaisin noutaakseni kassalle unohtuneet lehdet. Kaiken keskellä. Pieni kaaos arjessani ei aja sinua luotani. Sinun sanasi lepäävät minussa, uinuvat. VAhvistavat. Pian ehdin taas nähdä sinut pilvien kuurupiilossa, tuntea tuulen hyväilyssä, kuulla kevätviserryksessä. Huomaan, miten sinua tarvitsen!

 

 

 Sinua kiitän hetkestä, jossa jaoit voiman kulkea tyttösen kanssa tuokioksi kallion laelle. Sadekuuron alle. Pieneksi, mutta niin tärkeäksi. Eväskori kulki mukaamme, vaikka vointi ei vielä antanut myöten tyttösellekään kuin puhaltaa kuplia korkeuksiin. Niissä kimalteli kiitos jokaisessa. VAimea ilo  kalpeilla kasvoilla, mutta suuri sydämessä.

  Riihipirtin korkeimmalle kalliolle kapusin uudelleen yksikseni. Korkealle, lähellesi. KAtse saavutti kaiken tutun, oman pihapiirin, kodin. Siinä hetkessä sisimpäni hyräili hyvää oloa. Kehoni voimattomuus antoi paikan sinun voimallesi, josta ammensin itseeni. Tunsin turvan, joka sulki minut tuokioksi syliinsä. Käsivarsiesi suojassa toin eteesi itseni, ystäväni, läheiseni. Sinä kuulet. Otat luoksesi huokauksessakin lausutun. Kätket siipien suojaan, lämpöösi, läheisyyteesi. Olit vierelläni jäkälän rouheassa pinnassa. Auringonsäteessä, jolla pyyhit poskeltani kyynelhelmen. KAikessa allani siintävässä. Miten paljon oletkaan jakanut. Miten paljon antanut. Miten paljon rakastat!

 

 Hipaisen kuivuneen männynoksan sileyttä rosoisen vieressä. Hymystäni voi lukea ymmärryksen. Elämässä tarvitaan rouheaa ja sileää. Toistaan täydentämään, toiselle sijaa antamaan, väistymään ja ottamaan paikkaa. Hetkeni tutulla kalliopaikalla asettuu sinuksi minuun. En ikinä kulje yksin. En hyjättynä niissä rouheimmissakaan myrskyöissä. Synkeimmissäkään syvänteissä. Sinä askellat kaikessa, kaikkialla. Siinä on minun voimani, salainen jaksamisen aseeni. KAllioni, se sinä olet. Turvapaikkani.

 

 

 VAroen kuljen askeleet alas tuttua solaa. Kävin lähempänä sinua. Nyt jaksan taas. Kaipuu paikkautuu.

 

Tuohon iltaan ripautit valkeuden:) RAekuurossa kuulin lupauksen. Voimassasi on kyllin!