Hetken kauneudessa hohtaa valo

 Aamusella eilen pakkasi reppunsa ja vilahti ovesta tuo pian täyskymppi. JAlkapallon pariin. Aamuaurinko vilkutti peräänsä. Pikakomennolla itseään vanhempien peleihin. Osaa kaikkeen touhuunsa askeltaa ilman huolta tai jännitystä. Toisin kuin äitinsä. Aamu avasi ovensa myös minun ja tyttösen kulkea. Kuoronsa lauloi kevään viimeiset laulut. Mukaan vierelleni haimme ystävän, jonka lähelläolosta olen kiitollinen. Kuunnellessa kumpusi harras pyyntö, pidä tuo laululintunen lähelläsi, Herra! Aina anna livertää kirkkain silmin hyvyydestäsi, ainiaan anna laulaa armostasi, lunastuksestasi. Pidä kämmenelläsi kuin juuri nupustaan auennutta kukkaa. Juuri aukaisi itsensä kukkaan iloksemme oratuomipihlaja, jonka hauras valkea kauneus välkkyy näkösällä vain muutamat päivät. Ehkäpä kertoen hetkeen tarttumisen tärkeydestä.

 Kuuntelin puhetta osaksemme annetun armon lahjasta. Sovituksesta. Se ei ole kiinni tuokioista. Se on ,säilyy, pysyy. Miten ihminen varjeleekaan kuviteltua kunniaansa. Piiloutuu vaillinaisuudeltaan ja virheiltään pensaiden suojiin. PEnsaiden, jotka eivät kanna valkeaa huntua, vaan ovat vain kuvitteellinen suoja kulisseillemme. Selitys tekemillemme erheille. JA ainut todellinen suoja on ympärillemme kiedottu kauan sitten. TAholta, jolle kuuluu kaikki kiitos ja kunnia!

Eilisessä oli kaunis hetki, joka jäi helähtelemään minuun. Lähtiessämme seurakunnasta, kulki vierellämme harmaahapsinen rouva. Silmissään vilpitön ilo kertoi tyttöselleni, miten olikaan nauttinut lasten lauluista. Sitten pyysi tyttöä katsomaan tarkasti kasvojaan. Kertoi, miten vanhus saa voimaa lapsen hymystä. Ensi kerralla nuo uurteiset kasvot ovatkin tutut. JA hymy odottaa jo pääsyä hänen päiväänsä. Tuomaan valon.

Illalla viivyin terassin kaidetta vasten nojaten sinisen taivaan alla. Seurailin omieni touhuja. Siinä hetkessä oli minun valoni. Riemusta kiljuvaiset temppuilivat valkoisen aidan reunustamalla näyttämöllä. Ei ihan vielä, huudahtivat sisäänpyytäessäni. NAuttivat hetkestään kevätillan vihreän pehmeyden kämmenellä. Iltapäivän kauppareissulla tapasin työkaverin. Kymmenen työpäivää, huudahti riemuiten! Niin. Kymmenen päivän ajan on jäljellä erityisen vuoteni hetkiä. Ei sittenkään! HAluan oppia tarttumaan lapsen lailla jokaiseen tuokioon ja nähdä niiden erityisyyden. Jokainen hetki on meille lahja. NE kuljettavat meitä. Toivon polkuja, tyyneyden teitä. Tummiinkin mutkiin taittuu taivaan kannen valo. RAskaatkin ovet aukeavat ja ympärillä iloa jakavat tuhannet pienet. Kuin lapsen hymyt.

 Avaan itseni sinua kohti. MAlttamaton mieleni hiljenee. Sinä tartut ojennettuun käteen. TAlutat valoon. Avaat silmäni huomaamaan ohikiitävien hetkien hyvyyden. Tässä ja nyt. VAikka kukkisin vain tuokion.

Miten avautuvat valoisat väylät,

ymmärryksen ääret?

Miten katoaa näkymätön raja,

jonka takaa en näe

tämän hetkeni hohtoa,

eilistä hyvää ja huomista?

JOs vain odotan, luotan

kuin perhonen pysähtyneellä kämmenellä.

(Pia Perkiö)