maanantai 16. toukokuuta 2011

Erilaisin silmin

 Olen katsellut arkeamme uusin silmin. HUomannut, miten hurjasti toisen panoksen puuttuminen  muovaa päivien kulkua. Välillä väsymys taittaa jaksamisesta latvan ja tekee mieli istua sulkemaan silmät kaikelta. Sen tunteen hetkellä käännän asian näkösälleni toisin päin. Näen edessäni välittämisen ja jakamisen, joka rinnallani kulkevan kanssa jaetussa rakkaudessa on läsnä. Se on kukka kämmenelläni. Kukka, jonka terälehtiä ei tarvitse nyppästä irti jännittäen rakastaako vaiko eikö rakasta. Olen saanut rinnalleni ihmisen, jonka rakkaudesta kertovat arkemme pienet ihmeet.
 
 Sydämen silmin näen vierellämme rakkauden kukkameren. Armon auringon paisteessa ja siunauksen sateessa sen aava kauneus rakentuu tuhansista terälehdistä. Jokainen niistä vastaa: rakastaa. Sitä suuremmin ja syvemmin, mitä rosoisempi on poimijan  niittypolku. Tämän välittämisen voiman näen kukkaan puhkeavassa luonnossa. Se kuiskii ikuisuuttaan avautuvissa kukinnoissa. Sen suunnattomuus siintää metsän sylin vihreydessä. Lehtien havinassa sen hellä lohdun kosketus, kun kesään kääntyvä tuuli niitä hyväilee. Kuin kaikkinainen kauneuden vuodenkierto ympärillämme ovat nämä rakastavat käsivarret. Kietoutuvat ja sulkevat lämpöönsä. Pitävät kiinni ja kantavat ohi kolhujen ja yli kuoppien.
 Eilen sain seurata tapahtumia hyvin kauan sitten. Pietarin silmin. Monologilaulunäytelmä kosketti vahvalla karuudellaan. Sauli Ahvenjärvi Pietarina Lasse Heikkilän säestäessä flyygelillä. Ensin hiljaisuuden rikkoivat vain aaltojen rauhalliset lyönnit. Kunnes laulut alkoivat viitoittaa tavallisen kalastajan kulkua ihmisten kalastajaksi. Myrsky ja tyven elämässämme nyt. Niin myös tuolloin. RAkkaus, jonka tänään saamme osaksemme lunastettiin tuolloin. Pietari-silminnäkijä. Nuo silmät todistivat ihmeitä, näkivät tyhjän haudan, tuijottivat naulanjälkiä mestarin käsissä, katsoivat Kirkastusvuorelta erämaahan kaukaiseen ja sokaistuivat tulenliekkien kirkkaudesta. Samat silmät saivat todeta kahleiden katkeavan. Uuden aamun koittavan. Vahvistuin tuona laulujen täyttämänä tuntina ja kuljin kotiin kiittäen. KAtsomaan uutta päivää uusin silmin.

8 kommenttia:

  1. Ihana postaus,Kiitos!
    Uusin silmin.

    VastaaPoista
  2. Just olen laittamassa Pietaria soimaan. Olin kanssa sitä kokemassa maaliskuun alussa, ja pidin siitä paljon. Oli jännää nähdä, miten Sauli muuttuu tilanteesta toiseen ( tunnen hänet muutenkin ).
    Siunattua alkanutta viikkoa!

    VastaaPoista
  3. Olen kokenut tuon saman, minkä kerroit ensimmäisessä kappaleessa. Siis siinä mielessä, että mieheni terveys monen vuoden ajan riitti nipin napin työssä käymiseen, eikä puhettakaan, että hän olisi voinut antaa oman panoksensa kotitöihin.
    Kesti jonkin aikaa, kun huomasin, että tästäkin tilanteesta on oltava kiitollinen, että on suuri siunaus jo se työssäkäynti.
    Uusia, havaitsevia silmiä tarvitsemme joka päivä. Jos silmät eivät näe, voi vaikka kauppareissulla kulkea hyvin tärkeän hetken ohi.
    Armon aurinkoa, uusia avoimia ovia elämääsi toivotellen.

    VastaaPoista
  4. Kyllä toisen sairaus pysäyttää.

    Kumpa oppisimme muistamaan, joka hetki miten tärkeä ja arvokas, tuo toinen ihminen vierellämme on.

    En olisi halunnut saada asiasta niin lamaannuttavaa muistutusta, jonka sain, mutta ilmeisesti sen tarvitsin, muuten sitä en olisi saanut. Nyt muistan kiittää toisesta ihmisestä vierelläni, joka päivä.

    Mieheni oli tänään ensimmäisessä kontrollissa ja kaikki on hyvin. Muistan siitäkin kiittää Isää.

    Kiitos ihanasta kirjoituksesta!

    Lämmin halaus sinulle ystäväni.♥

    VastaaPoista
  5. Sylvi,
    kiitos♥

    Sussi,
    kiva kun poikkesit täällä!

    Mimmi,
    Pietari oli vavahduttava kokemus livenä. Nyt levykin avautuu erilailla. Sauli oli loistava! Jos hyvinkin tunnet, niin kerrohan, että olin kosketettu sisntäni myöten laluistaan:)Tykkäsin ihan hurjasti!! Siukkis!♥

    Sirkku,
    monesti pysähtyminen avaa silmämme näkemään selvemmin! Hyvän kosketusta hetkiisi!

    Irmastiina,
    halaan sinua lämpöisesti ja iloitsen kerallasi !

    VastaaPoista
  6. Minä huomasin tuon toisen panoksen puuttumisen arjessa, kun mieheni lähti opiskelemaan satojen kilometrien päähän. Se oli hyvin raskasta aikaa, ja nyt kun hän on taas kotona, ihmettelen miten oikein jaksoin. Toisen läsnäolon puute aiheutti monenlaisia, kurjiakin tuntemuksia. Nyt kuitenkin minäkin olen kiitollinen niistä kaikista. Tässä hetkessä eläminen ja pienistä asioista iloitseminen ovat tulleet tuon jakson myötä kovin tärkeiksi. :)

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksestasi♥