Auringon valoiloa

 Aurinkopäivän vietin eilen. Valo helli koko lämmöllään ja kirkkaudellaan. Sisällä käytin aamuhetken houkuttelemalla pääsiäistä näkyville. Sydämestäni sitä ei tarvitse maanitella näkösälle. Se pyrkii päästä lauluksi huulille alituiseen. Kevään etenemisen myötä olen ymmärtänyt, että erityinen vuoteni kulkee kohti loppuaan. KAikellani olen nauttinut ja kaipuu opettajanpöydän äärelle on pysynyt piilossaan. Pääsiäisen ajatteleminen tuo pintaan hennon haikeuden. Koulullamme on tapana pitää kaunis ja koskettava pääsiäishartaus. Sen tunnelman kutsun hetkeksi vierelleni silmät sulkien.

 Ei pääsiäistä vietetä, jotta saa syödä paljon suklaamunia, tietää pienellä viisaudellaan nuorimpamme. NAutin kuunnella puhettaan siitä, mistä sitten oikeasti on kyse. Itse hiljenen ilosanoman edessä. "TAhtoisin ymmärtää, tahtoisin käsittää...." kaikuu niin useasti lasten kanssa lauletun laulun sanat. Luulen, ettemme ikinä täysin voi. Voimme vain nöyrinä yrittää. Valo ja ilo kohoaa siivilleen. KOhottaa suupielet hymyyn ja tyytyväisyyteen. Huomiseeni tuo värinsä tyttösen kuoron esitys. Kun lasten riemulla ja luottamuksella laulavat Vapahtajastaan. Siinä hetkessä kaikki tuntuu mahdolliselta ja ymmärrettävältä!

 

 Äiti oli tehnyt meille pienen nurmen:) Asettelin kivimunat sen syliin. Niiden pinta on kovan karhea ja sisin ontto.  Omistani haluaisin onnistua kasvattamaan pinnaltaan herkän pehmeitä ja sisimmältään rakastavia ja tuntevia. Liian paljon on kovuutta tässä maailmassa. Liian paljon kiirettä ja ohittamista kohtaamisten sijaan. Liian usein välinpitämättömyys synkistää sydämiä. Oman kuoren särkymättömyyteen luottaen astutaan päivien polkua eteenpäin. Minä en riitä itselleni. Tarvitsen auttajan rinnalleni. Kuoreni on saanut lukuisia säröjä. Niiden heikentämänä kuitenkin vahvistun. Jumalaani turvaten. Häneen, joka antoi poikansa edestämme.

 Mustaherukkapensaan karsituista oksista muutama pääsi sisälle maljakkoon. Kun kuljetan kasvoni tarpeeksi lähelle, tunnen tutun tuoksun. Uutta puhkeaa esiin. Kevään vihreät lehdykät työntyvät kohti ikkunasta kajastavaa valoa. Valo kutsuu niitä. Minuakin. Valo, jonka haluan jakavan askeleilleni turvallisen pohjan. Valo, jonka haluan paistavan jokaiseen hetkeeni. "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh.8:12

Aurinkopäiväni päätteeksi laskin vanhan haravani nojaamaan vasten pihakoivun runkoa. OLin kuljettanut sitä kerallani ja rapsutellut vihreää esiin. KArvakaveri kulki mukana ja jaksoi noutaa potkaisemaani palloa uudelleen ja uudelleen. Hännänheilautukset kertoivat riemustaan ja tyytyväisyydestään. Minä istahdin tuolin syliin ja annoin hymyn kohota väsyneille kasvoilleni. Suljin silmäni ja kuuntelin. Lintujen konsertti jatkoi esitystään. Sisimmässäni soi ilo. Kiitollisena osalleni jaetusta annoin lihasteni levähtää ilta-auringon lämmössä. Nyt odotan autoa saapuvaksi pihaan. RAkas läksi hakemaan isää juna-asemalta. Aurinko kurkistaa pilviverhon takaa ja lupaa valonsa ja lämpönsä päivämme ylle.