Luojan luoman huumaa

 Aamukasteen kimmeltäessä nurmen pehmeydessä pikkuisina helminä, virittävät visertäväiset ja sirkuttavaiset aamuaarioitaan. Ja minä niin nautin. Kaikellani. Aamukahvi ehtii haaleta, sillä aavaan äänettömyyteen nousevassa konsertissa on jotakin erityistä. Se alkaa tanssittaa ajatuksia kepein keinahduksin. Auringon säikeiden alla sataa vihreää. Pysähdyn hymyillen. Astun aamukosteuteen ja nipistän itselleni kimpun kevättä mukaan. Se on lemmikki! Se on kevätesikko! Onks toi tulppaani? Ei kun narsissi. Pieni pala viemääni kevätkasvua open pöydällä kasvoi oppijoiden kanssa vietetyksi tuokioksi isoa iloa. Kuuntelivat kun puhelin, että lemmikistä ope pitää niiden pienen kauneuden tähden. Jotta niiden sineä ehtii ihailla, pitää hetkeksi ottaa aikaa. Kyykistyä ihan lähelle.. Seisahtua. Miten viisas onkaan Luojan sivellin! Pienillä piirroilla valtavasti kauneutta! Hurja määrä huolenpitoa.

 Suurin pienistä ihmeistä saapui ystävän kanssa visiitille kouluun. Perhosasussaan suloinen ihmistaimi. Tunnen yhä pienen sydämensä levollisen sykkeen. Kuin musiikkia, perhosenkepeää! Nenänpäässäni  pehmeä vauvantuoksu. Hennot sormensa hapuilivat toisiaan kuin tunnustellen elämää ympärillä. Luottamus silmiensä tuikkeessa ja lempeys suun nupussa. Luojan ihmeistä suurin on uusi annettu elämä. Ehkäpä sylihetkestä herkistyneenä olen  katsellut maailmaa lähelläni ja kuiskinut monta kiitosta kevättuuleen. Isomman tyttösen kanssa kulkiessa eilistä kävelylenkkiä ihmettelin tienvarren pieniä aurinkoja, joista oppijaneidot kietaisivat keltaisen seppeleen.

 Pysähdyn kuuntelemaan ja ajatukseni kuiskivat kevättä. Tänään kotiin ajellessa radioaalloilla soi jo  suvivirsi. Niin monet kerrat se on vuolaasti virrannut silmänurkan puroina, onnenlaineina. Silti juuri tänään siinä soi jotakin uudella tavalla hellivää. VAivuin sen soivien sanojen kehtoon ja taisin antaa sisimpäni torkahtaa. Ajotien varrella keltaisena merenä välkkyvä rypsipelto havahdutti takaisin. Kotitie tutun pellon päässä tuntui vilkuttavan. Miten paljon ihanuutta voi mahtua kaikkeen siihen, mikä ei oikeastaan ole mitään. Kesäkurkistelun saa pian aloittaa. Kuin tuo aamututuksi tullut visertävä pariskunta, jolle huikkaan huomeneni.Yksiössään saivat kevään siivottua vastaanottamaan kesäsäteiden lämmön. Minussakin kaikki on valmista uuteen suveen.

Kuorin yltäni kaiken turhan. Annan luvan rakastaa kaikkea keväässä! Riemuitsen tuomen tuoksun eteeni levittämästä huumasta. Kättelen metsäorvokin arkana ojentuvaa kättä. Kutsun kanssani tanssimaan jokaisen ohitse lennähtävän siipiparin. Kiitokseni on kaikki, mitä minulla on antaa. Ja miten isosti Luoja taas tähänkin kevääseen lahjojaan ojensi. Jakoi huumaavaa kauneuttaan . Kohotan katseeni pihakoivun hauraimpiin oksiin, joissa vihreä kasvaa. Saan olla osallisena valtavan suunnitelman toteutumisessa. Omalla paikallani tärkeänä. Niin kuin meistä jokainen. Kuin kedon hennoin kukkavarsi. Siipensä satuttanut perhonen. Nokkansa ammolleen aukaiseva poikanen kotikolonsa suulla. Luottaen vain hyvään. Osallemme annettuun rakkauteen.

Huomiseen on hyvä kulkea. Uuteen armon aamuun . Kuulemaan ja näkemään, kokemaan ja luottamaan. Ojentamaan oma syli avoimeksi hyvälle, jota kaiken antaja niin auliisti jakaa.

TAukoon kuroitellen...

Lämpöisen auringon takaa on hyinen tuuli kuljetellut itseään viilein vilkutuksin pitkin tätä päivää. Eilisessä ammensin äitiyden herkintä. Erityiseen aamuun oli niin hyvä herätä halattavaksi, laulettavaksi, hemmoteltavaksi. Tuntui hyvältä kuulla olevansa se kaikkein paras äiti. Niinhän se jokainen on omilleen. Illassani sain istahtaa kuulemaan, miten sävelet soitettuina ja laulettuina koskettivat hipiää ihan sydänkepein sipaisuin. Sanoja, joissa asui lohtu jokaiselle äidille niihin hetkiin, joissa itkien on astuttu eteenpäin. Itkemättä ei taitu äitiyden tie. Se antaa, mutta myös ottaa. Ja niin sen kuuluukin olla. Kiitos, äiti. Anteeksi, äiti. Huokaisen nyt vielä itsekin. Itkemättömillekin.

Rakas on vapaassaan puurtanut pihapiirissä. Minä etsin paikan ruusulleni ison poikasen tuomalle ja asettelen sen muhevan mullan syliin, kunhan sorat, hiekat ja mullat ovat löytäneet sijansa kaivinkoneiden ja traktoreiden valtaamalta pihalta. Jätevesiuudistus on jo sanana sellainen, etten pidä sen soinnista:) Tyttösen kuoron aikana sain lenkkeillä ystävän kanssa. On vahvistavaa jakaa eilisen kunniaksi esiin pyrkineitä äidintuntoja. Palata muistoissa esikoisten ensikatseisiin, verrata vuosien jakamaa. Yhdessä todeta, ettei tämä mikään mutkaton matka ole. Heti perään huokaista, että siunaavien tuulahdusten alla moninverroin mutkista vapaampi! Antoisa ja unohtumaton.

 Sisimmässä palo. RAkkauden liekkien loimu. Kiitollisuus keinahtelee vierellä kuin kevät puiden oksistoissa. Olen kevääseeni ehtinyt saada niin runsaasti hyvää. OSalleni, lähelleni. Ihmetellen otan vastaan. Huomaan omien sanojeni haihtuneen sinitaivaalle, silmänkantamattomiin. Niin paljon olen saanut Sinulta. Sydämen täydeltä osakseni jaettua rakkauden tulta.

 

Sanassasi rukiini. Voimallasi jaksan astua uusiin huomisiin. Sinuun turvaten avaan sylini lempeyden istahtaa. Sinussa, Sinun kauttasi saan päiviini uuden kevään. Taidan levähtää täältä tuokion. Tai kaksi. Hengähdän vähän ja jatkan, kun aika on. Hymyilen nyt tähän. Käännän hetkeksi itseni rakastamaan näitä täällä ihan lähellä. Kevättuulen siunaamaa viikkoa sinulle, joka seisahdit sanattomien sanojeni vierelle. Tähän. Nyt.

KIITOS♥

 Toukokuun ensimmäinen piirtyi minuun jäädäkseen. Jätti pehmeät ääriviivat, sydämenmuotoiset. Ojensi kuin kauneimmat kukat, joiden herkkyys kertoi jostakin kaikkea muuta suuremmasta. Joskus luulee toivovansa taivaalta kuuta. Hymyillen miettii, pyytääkö ihan liikaa. Ja sitten saapuu suloinen ilta, joka täyttää toiveen! Näen nyt, miten se hiljalleen punoutui paikalleen. Tuo sunnuntai, jonka päiväyksen kirjoitan muistiin sydämeni sivulle.

Ei riittänyt , että annoit toukokuun! Ojensit osalleni paljon enemmän. Kiitollisuus kimmeltelee kyynelhelminä silmissäni. Olen kaikellani Sinulle kiitollinen!! Riemuni riippuu pihakoivun nuokkuvissa norkoissa. Auringon kirkkaissa säikeissä. Onnellinen on liian pieni sana kertomaan siitä, mitä tunnen. Tyttöseni, olkoon polkusi onnentäyteinen! Hoivatkoon Isän rakkaus sinua kaikkialla , minne askeleesi kuljettavat.

 

KAtselen tänään toukotaivaan rantaan. Näen , miten asioilla on järjestys ja aika. Suunnitelmassasi ei ole muttia, ei jossia. Aukoton rakkaus kuljettaa tarkoin harkittua punosta ja se saa kauniin pitsin muodon juuri ajallaan. En oikein ymmärrä, mutta yritän. Taas nostit syliisi ja laskit kätesi silittämään ihmetteleviä hartioita. Osoitit olevasi kaiken muun yllä. Olet järkähtämätön vuori, luja tunturin laki. Horjumaton honkapuu. Herkkä heinänkorsi. Suloinen sinivuokko. Kirkas kevättaivas. KAikki kaunis ympärilläni. Se sinä olet ja enemmän. Ja saan olla sylisi ja huolenpitosi huomassa. Miten ikinä voisinkaan ymmärtää?! Kaikki pieni minussa huokaa kiitosta jakamastasi.

Pikkuisimpani on kuin pikkuinen kesään heräävä toukka tuntosarvineen. Tänään tiesi äidin kovasti jännittävän sairaalavisiittiä. Huolehti ja murehti lapsensydämellään. Sekin on rakkautta, josta olen kiitosta täynnä. Sattuihan se, kerroin, kun kysyi. Kaikki on äidillä hyvin, sanoin ja sain lukea kasvoiltaan huojennusta. LApsen rakkautta. Moni asia sattuu, koskee ja vie kipeää. Elämässä. Joskus sisimmässä, joskus kehossa. Minä kestin tänään kivun sen voimalla, mitä Hän rakkaudessaan jakoi toukokuun ensimmäiseeni. Tytölleni. Minulle. Meille jokaiselle tässä lähellä. Isä kiitos rakkaudestasi, joka löytyy niin pienien ihmeiden terälehdiltä! Kun näkee. Aamukasteen kaunis kyynel lämmittää kämmensyrjälläni.......

Pesässä, kunnes siivet kantavat taas

Eilinen ilta pehmeni auringon jakamien utusäikeiden leikittelyksi. Taitoin tutun metsätien viertä niiden pehmeydessä. Aamun sadetihkuinen maisema kylpi illan valossa. TAivaan kannessa kulkivat pumpuliset pilvilampaat vauhdilla eteenpäin kevätillan tuulen tuuppiessa niitä tieltään. En laskenut niitä nukahtaakseni, vaan tuulettaakseni tuntemusten ja aatosten täyttämää mieltäni. Viikkoon oli mahtunut niin paljon. Askelissani tuntunut paino alkoi kevetä, kun sain jakaa sanoin päiviini asettunutta. Kuuntelijallani oli aikaa minun kertomalleni. Hänellä on aina. Aikaa kuunnella, kuulla.

Tänään pihapiirin vuokkomeri oli avautunut valkeuteensa. Kuin valkoisten keijujen tanssi vihreyden keskellä! Heikko ja hento oli vahvistunut. Nuppujen tiukat solmut auenneet valoon. Tuntuivat kuiskivan suuntaani: hauraskin varsi kohottuu oikean sateen jälkeen, valon koskettaessa. Niinkuin oppijoiden  laulamassa, koen tänään olleen paljon ilmaa ja valoa kattoni päällä. Nostin posket kurkistamaan taivaan sineen. Silmänkantamattoman matkan päässä tuo viitta kaiken yllä. Ja silti niin lähellä, että voi ajatusten siivin sipaista, koskettaa. Eikä sanoja tarvita.

Silmäni tavoittaa pientä suuruutta. Se kertoo, olet lähellä, kaukana, kaikkialla. Mistä voisinkaan poimia oikeat sanat kertoakseni, mitä tunnen!? Koivun oksassa pesä pikkuisella silmulla. Odottaa että saa avata siipensä kantamaan yli koko lämpöisen kesän. Itsekin perhosena kämmenelläsi viivyn odottamassa. Turvassa ja suojassa, kunnes omat siivet kantavat. Ja aina ne jaksavat kuljettaa uuteen. Avullasi, huolenpitosi pesässä välillä levähtäen.

Yön pisaroita keräämme

kuin tähtiä sydänten syliin.

Polut ovat mutkaiset, tähdet kaukana,

mutta me löydämme ne,

poimimme talteen ilon murutkin,

suojaamme valon aavistukset.

Ja vaikka maa on musta,

kiitämme kirkkaudesta.

(Pia Perkiö)

Kevätlämmön läikähdys

Pihakeinu sulki minut ja rakkaan  keinuntaansa eilisen illansuun kevätlämmössä. Huhtikuu taisi laulaa ensimmäisen kevätsäkeensä. Lämpö helli ja leijaili ympärilläni kepein siiveniskuin. Aurinko kutitteli leuan alta ja nauroi kilpaa trampoliinihyppijöiden kanssa. Jalkapalloviikonlopusta kotiin palanneella pikkuisella heilui kaulassa kirkas mitali, joka hehkussaan ylsi melkein hymynsä rinnalle. Minun sunnuntaini kimalsi kultaakin kirkkaammin. Siihen mahtui paljon pientä ja kaunista elämän tavallisuuden juhlaa. Ja paljon rakkautta. Ympärilleni annettuna armon murusten muurahaiskeko:) En lakkaa ylistämästä Luojan siveltimen jäljiltä maalautuneen maailmani ainutkertaista kauneutta.

 Avaan kuin uutta kirjaa. Kasvun puhkeamista esiin. Se kaikki viisaasti asetettuna odottaa juuri oikeaa hetkeä avata nuppujaan näkösälle iloksemme. Elämän siemeniä. Viipyvät uinuen kunnes on aika herätä uuteen aamuun.Tunnustelen arjen uudessa päivässäni saamaani rakkauden sadepisaraa. Jokainen pienikin siemenenä jonkin koskettavan kauniin syntyyn. Olen kosketettu. Luojan ympärilleni maalaamassa en saa kyllikseni. Kuuntelen oksistojen konserttia, aamun pikkutunneilla alkavaa. Tässä aamussa soi kanssani, kun yksin tuijotin unesta heränneenä yön pimeyttä. KAtselen hämärtyvää sumuiltaa tänään. Kun kevät piiloutuu hetkeksi. KAiken yllä lepää lempeä rauha. Tyven. Hymyilen, kun huomaan ahnehtivani Isän rakastavan sylin yltäkylläistä lämpöä.

 

Perjantain touhussa hetkeksi pysähtyi yhden oppijapojan touhu. Nosti kätensä viittaamaan ja mietteliäänä kertoi:" Pienenä luulin, että ihmiset on Jumalan nukkeja." Kun kyselen, mistä moinen ajatus hiipi häneen kesken äidinkielen tehtävien, kohauttaa reippaita hartioitaan ja sanoo verkkaisesti, että tuli vain mieleen. Jäin miettimään sanojaan. Jäivät viipymään ajatuksiini. Tänään oppijat istuivat hiljaa kuunnellen, kun vihreän kangasvuoren rinteiltä kapuaa yksitoista nukkea. Opetuslasten joukko hiljenee kuuntelemaan opettajansa sanoja. Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni. Kertokaa ilosanomaa. Yksi työ sai päätöksensä. Toinen alkoi eikä ole loppunut. Minäkin haluan kulkea askelissaan ja kertoa tuon rakkauden suuruudesta. Mahdottomuuksien muuttumisesta mahdollisuuksiksi. Epäilyn kasvamisesta luottamukseksi. Siitä ja niin paljosta muusta. Hyvästä. Parhaudesta.

 Tapanin myrskyn jäljiltä pihapiiri täyttyi kaatuneiden puiden rungoista. Nyt valtaosa niistä on pilottu odottamaan ensi talven viileitä takkailtoja. Myrsky särki ja riipi. Mutta se jakoi myös paljon hyvää. Elämän myrskyjenkin keskellä muistan, ne raivoavat aikansa kasvattaen kaikellaan jotakin. Salliessaan tuulen riepottamaan pientä kulkijaa, näkee jo määränpään. Jokainen tuuli kuljettaa mukanaan jotakin hyvää. Jokainen irti repäisty oksa päätyy jakamaan rungolleen tilalle jotain, minkä arvoa ei ehkä heti huomaa. Kun ajatus ja katse kantaa taakse, voi sylinsä avaten saada lähelleen paljon rakkauden siemeniä. Kasvattamaan uuden kevään. Minä kohotan varteni kohti kevätvaloa kiittämään. Niin paljon hyvää jaat.

KokoNaiseksi, eheämmäksi...

Ennen ainuttakaan sanaa nostattaa jo ajatus lasihelmen silmäkulmaani. Kyyneleen, joka kimmeltää tänään uutta. Lohtua huokaiseva kyynel. Sain eilisessä illassani istahtaa kuulemaan tämän naisen sanoja(KLIK). NAisen kasvamisesta eheämmäksi, rakentumisesta kokoNaiseksi. En ole ehyt. Tunnistan säröisyyteni, rikkinäisyyteni. Seisahdan näkemään itseeni ja löydän haavani. Meissä jokaisessa on viiltoja elämämme varrella saatuja, jollain isoja, toisella pienempiä. Ei ole niinkään tärkeää juuttua kaivamaan tapahtuneita tai ohi kiitäneitä, kokematta jääneitä, pettymykseksi kasvaneita. En kykene muuttamaan mennyttä. Mutta voin pysähtyä katsomaan peiliin, joka näyttää todellisuuden. Tässä ja nyt. Hyväksymisen tietä. Pelkäämättä. Totuus voi säikäyttää, muttei se tahdo satuttaa. Ei koskaan. Olemisemme on tarkoituksellista. Olen arvokas, tärkeä, ihastuttava, vaikkakin vielä niin keskeneräinen. Se peili, josta itseäni katson ei aina näytä totuutta, vaikka luulen niin. Ajan henki painaa kuvaani leimoja, vaatimuksia, kuvitelmia, tavoitteita tuulestakin temmattuja, ajan virrasta siepattua harhaa.  Itsetuntoni rakentuu siitä, mitä uskon itsestäni, millaisena itseäni pidän, millaiseksi annan itselleni luvan tulla. Liian helposti sulkeudun kotelooni, vaikka Sinä tarkoitit, saan lentää kirkasvärisin siiveniskuin. Uskallanko levittää perhosensiipeni ja nousta, kohota korkealle...?

Minulle annetaan yksi päivä kerrallaan. Luojani ,rakentajani, kasvattajani soisi niin minun nauttivan siitä. Ainutkertaisena. Kasaan niin herkästi itselleni päivän täydeltä pakkoa. Kiirehdin itseltäni piiloon, jätän itseni huomaamatta, kun jo hyppään huomiseen. Murehdin, kun on niin paljon, mitä kuvittelen olevan tarpeen tehdä. Ei Jumala tarkoittanut meille päiviä täyteen epätoivoa taakkojemme alla. Ei Hän tahdo meidän pelkäävän. Ole itsellesi armollinen, Hän huokaisee ja ojentaa kättään tartuttavaksemme. Muistuttaa, miten kauniiksi Hän meidät loi. Omiksi kuvikseen. Saan olla nöyrä, mutta miksi niin herkästi nöyristelen? Olen vahva, vaan miksi sen voimani hukkasin? Olen soma, sievä, kaunis kukkanen, vaan miksi sitä näe enää en? Nyt hymyilen. Mikä kukka olet, kysyi eilen. Tänään kuljin kurkistelemaan valkovuokkomeren rantaan. KAiken ruskeaksi lumen alla kuivuneen keskeltä sitkeinä nostavat jo varsiaan. Oikeassa hoivassa, auringon sylissä, kevätlempeyden kosketuksessa ne jaksavat nousta. Oikaisevat vartensa ja päivän kerrallaan kukoistavat valkeina. Aamukasteeseen heräten aina uuden hetken avaten, nauttien jokaisesta ihastuneesta vierelleen pysähtyjästä. Haluan olla valkovuokko. En enää sinikello, pää painuen , ajatusten raskaudesta.

 

Näe kauneus itsessäsi. Anna sille tila. Tunne itsessäsi kaikki se rakkaus ja välittäminen, josta osallinen saat olla. Isän ihastuksen kohde, ikioma suloisuus. Se saan olla. Se saat olla sinäkin. Meillä kellään ei ole täydellistä maallista isää, äitiä. Mutta on yksi, joka olemuksellaan paikkaa kaikki vajavuudet. Päätin, aloitan aamuni kuiskaamalla itselleni jotakin kaunista. Ei se minulle ole helppoa. Häiritsevä tietoisuus pyrkimisestä täydellisyyteen vaikka vain työssäni siirtyy vaatimuksiin itseänikin kohtaan. Tuuppaan sen sivummalle. Katson itseäni hellemmin. Annan Jumalalle luvan tehdä minussa työtään. Niin Hän sen  tarkoittikin. Halusi silittää hiuksiani ja kertoa, miten paljon rakastaa. Kun vain annan luvan. Opettelen arvostamaan itseäni armollisemmin. En vaadi aina, en pakota ja painosta.  Puurtaminen tuokio toisensa jälkeen vangitsee ja alkaa ahdistaa. Vaatia lisää.

Riittää, että tunnustan:tässä olen, tahtoni eheytymiseen asuu minussa, rakenna Sinä! Se siemen ,jonka suostun sisimpääni istuttamaan, se riittää. Siitä alkaa kasvuni. Jumala nostattaa siemenestäni juuri sellaisen varren kuin hyväksi on. Voi, miten lähellä jo onkaan se päivä, kun peilistäni loistaa kukoistuksen kasvot. Kokonaisempi nainen. Ehyempi ihminen. KAuniimpi nainen, vahvempi nainen. Jumalani haluaa iloita puolestani! Hänen valonsa lämmössä kasvuni alkaa. Se on jo siemenenä sydämessäni. Voi, miten tarvitsin tätä kevätsadetta ylleni. Minä riitän. Minä kykenen. Saan olla väsynyt ja levätä. Saan liihottaa kun sen aika on. KAikellani saan olla juuri minä. PAras sellaisena kuin miksi minut tarkoitit. Muuttumatta, luulematta, ihmettelemättä. Voi, miten hyvältä tuntuu sanoa itselleen: olen ihana. Tänään jo kukoistin. Sanoin oppijoillekin, ei piitata takatalven rännästä ulkosalla, kohotaan kevätvalon kukoistukseen. Sain 20 suorempaa selkää ja leveämpää hymyä. Minuun taisi eilen muuttaa muutos kohti kokonaisempaa.

Nuput avautuvat valoon, kun aika on

 Aamusumu saatteli minut matkaan. Ennalta harmittelemani koulutuspäivä käänsi väsymyksen virkeydeksi. Hymyyni tarttui pehmeä ja hento häivähdys hyvyyttä. Ihmiset, jotka jakavat arkensa toistensa kanssa nauroivat uuden oppimisen lomassa. Jokin uusi alkoi kasvaa. Olin kiireviikkoni kulussa huokaissut niin monta uupunutta pyyntöä. Nyt näen , sain enemmän kuin osasin pyytää. Osallemme jaetaan ilon hippuja, riemun tyrskeitä ja sitten niitä murheen mykkyröitä ja taakkoja, joissa voimat tuntuvat ehtyvän tyystin. Kaiken sallijan suuri viisaus kaiken perustana. Meitä ohjailevat lempeät kädet. Juuri kun olen väsynyt pieni lintu, jonka siipisulat eivät jaksa kantaa, tulet ja nostat oksalle. Virkoan laulamaan ja ilo kiirii ilmoille tarttuakseen toisen allapäin kulkevan takin helmaan. Lohdun ketjussa uusi silmu.  Emme astele satunnaisia polkuja. Kaiken takana on tarkoitus, joka kumpuaa rakkauden maaperästä. Meistä pidetään huolta. Viimaisen tuulenkin puhaltaessa tai sumun peittäessä taivaanrannan. Kaikki ajallaan, paikallaan.

 

Päivän päätteeksi saimme valita, miten kehoamme hellisimme. Meitä lähti kolme kulkemaan seestyneeseen säähän. KAnsallispuistoalueen vuokkomeri sai haukkomaan henkeä ihastuksesta. Eivät vielä olleet näin avanneet lehdyköitään, mutta lupaus uuden kasvun esiin pyrkimisestä sinersi untuvaisissa nupuissa. Siniset mättäät lumosivat suloisuudellaan. Ne odottavat valon kosketusta ja kevään lämpöä, joka houkuttelee niistä kaiken kauneuden esiin. Pientä hetkessä viipyvää herkkyyttä, joka kasvoi aarteeksi päivääni sydämellä. Ajatuksiini pyrkii valo, joka loistaa kasvoilta, kun sydämen lähteenä on rakkautesi. Tänään näin tuon säteen ystävän kasvoilla, tunsin lämmön omillani. Se valaisi tuokioksi hetkemme pienten nuppujen vierellä. Sinun voimasi valon takana. Taas koitan muistaa, kun tummuu, jaksan odotella ja paisteesi työntää pilvet edestään. Kun aika on. Sinun suunnitelmassasi.

Turha taakka siirtyy rakkautesi voimalla. Saan luottaa huolenpitosi varmuuteen, käsiesi lujuuteen. En tarvitse kanta-asiakkuutta tai alekuponkia. Saan sinulta kaiken, on vain avattava luottamuksen silmät näkemään uusi edessäni kasvava kaunis päivä silloinkin ,kun sumu siintää peittämässä horisontin. Sinä olet sama eilen, tänään ja huomenna. Pysyt rinnallani. Jaat valosi, jotta nuppu minussa jaksaa aueta, kun aika on kevään minussa puhjeta kukkaan. NApsit ajallaan pois nuutuneet kukat, kuivuneet oksat. Kaikellasi hoidat. Kastelet rakkautesi sateella. Väsynyt minussa kohottaa kätensä kiitokseen. Sain tänään paljon. Piti vain osata avautua näkemään, heittäytyä kevättuulen keinuntaan.