Hämärään yltävä hohde, pimeän pois pyyhkivä valo♥

Marrashauraus ehti asettua vierelle. Minun kuukauteni, hymyän ja annan huulille luvan hyräillä säveltä tutuille sanoille siitä, miten valo saa voittaa. Tuuliin tarttuneet keltaiset lehdykät vaiti laskeutuneet lepoonsa, odottamaan, josko jonkun  askeleet hetkeksi pysähtyisivät kuulemaan sen, miten kahinan alla hiljaisuus helähtää syvää rauhaa. Paljaiksi riisutuissa pihapuissa malttamaton kuuran odotus. Luottamus siihen, että saapuneen hämärän  pintaan piirtyy pian valoisa pitsi. Silitän kiven poskea kuin lasta lepoon. Aina saapuu uusi aamu, aina leviää valo, pimeän poispyyhkivä. Pyytämättä yltää kajastus jokaisen sitä kaipaavan luo. Kerran oli aika, jossa hohti puhdas hyvä. Ja vielä tulee uusi, jolloin se jaksaa laajeta, levittää siipensä ja kantaa yli pimeän rajan. Eilisaamussa riisuin itsestäni kaiken turhan. Annoin sävelten ja puhutun soljua lävitse ja jättää viimeisten irtipäästettyjen lehtien tavoin lähelleni rauhan. Mursin leivän ja kohotin pikarin. Rakkaan käsi omassani oli lämmin. Kyynelten avaama polku valaisi poskilleni pientä kujaa. Huulille hiipi hiljainen kiitos tähtemme tehdystä, rakkaudesta, jonka syvyys yltää ymmärryksen yläpuolella siintäviin pilviin. "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh.8:12

Liekkien iltaleikin lähettämä lämpö saa yhä huokaamaan hyvän olon otteessa. Kyynelhelmi silmässäni heijastaa tulen turvallisen tuikkeen. Annan sille luvan kiiriä suupielen mutkaan jakamaan pienen suolaisen suudelmansa. Tässä olen, huomaan kuiskivani tänään, niinkuin monasti aiemmin. Iltaan laskeutuvan tumman verhon takana valvovan valon lailla olet läsnä, vaikken sinua nää. Kosketuksesi alla asetun lepoon ja ristin sormeni kiittämään tähän päivään mahtuneesta. Ympärilläni on arjessa suloisten oppijoiden joukko. Jokainen ainutkertainen , valoasi säteilevä, sinuun turvautuva ja itselleni niin tärkeäksi kasvanut. "Kiitos tästä koulupäivästä. Siunaa koko kouluviikkomme", lausui suljettujen silmien takaa pikkuisin heistä. Pieni suru painaa päänsä syliini. Liian monelta totuus kätketään uusien tuulien taa. 

Annan katseeni ahnaasti poimia haurasta kauneutta. Poikanen tässä lähelläni pyytää: äiti mennään katsomaan sitä kelopuuta, josta eilen kerroin. Juuri ennen pimeää kuljen kanssaan metsän pehmeyteen. Toinen kirkkoni huomaan tuumaavani. Vanha kaatunut puu levossa havuvihreän siimeksessä, ihonsa harmaaksi haalistunut. Taivaan kannella puuterisävyt. Valo, joka riittää avaamaan metsän sydämen.

Kohotan katseeni tapaamaan taivaan valojuovaa pimenneen horisontin yllä. Pyydän: osoita poluilleni valosi. Kirkasta kasvosi. Ole minulle armollinen. Nyt menen ,jotta ehdin nähdä, miten hämärä laskeutuu ja jättää valolle pienen tilan olla, alati olla läsnä jokaisessa hetkessä, henkäyksessä, sydämellä.

Syyspehmeää hyvää vailla jäähyväisiä

Jokin vanha haava, säröksi repeillyt kipu tai nurin sanottu sana, jonka taakse on ollut vaikea nähdä, on viipynyt mielessä ja kuljettanut kurkkimassa, josko jo uskaltaisi laskea omat ajatuksensa Riihipirtin riveille. Joko voisi antaa luvan sisimmän puheelle piirtyä piilostaan. Kuin pieni hellä haiku, Jumalan lapselleen kuiskima rohkaiseva kajastus, ohut säie sanasta toiseen, eteenpäin kantanut ajatus, kuljettu askel, jolle olen etsinyt sijaa. Haparoinut. Kasvanut pienemmäksi entisestäni, löytänyt sen, mikä oikeasti merkitsee ja kantaa. Yllättäen eteeni piirtyi tuokio, eilinen. Puhkaisi sumun läpi aukion, uudenlaisen ulottuvuuden, joka avasi lukkoja, tukkiintuneita teitä. Kohtaaminen, joka pysäytti tuokioksi kaiken muun, hiljensi luulemisen tuulet ja jakoi vain palan uudenlaista ystävyyttä. Syyssävyt ympärillä, lahjana sormieni lämpöönkin yltäneet. Ihminen , joka teki vain mieli sulkea syliin, pitää siinä vierellä ja ammentaa suloista voimaa, joka kertoo todeksi tulleena sen, miten hauraimmillamme olemme vahvoja, heikkoudessamme väkeviä ja murtumisen kynnyksellä kaikkeen riittäviä. Aamulla hymyilin eilisen hyvälle. "Se täti oli niin auttavainen ja lempeä", huokaisi yhä tyttökin. Nipistän itseäni, mutten ollut nähnyt unta. Pöydän reunalla Mustarastaan jouluiset laulut, villaiset ja pussukka, jonka kyljessä livertää pieni lintu. Syysenkeli ajattelen. Ja sitten kuljin metsän syliin rakkaan, koiran ja tyttösen kanssa. Vielä tuntuu huulilla pakkasyön jäljiltä huurteisen puolukan kirpeä maku.

Askeleeni ovat etsineet arkea, mutta olen kulkenut läpi juhlaa. Valo päivissäni on ollut alati kirkas, osoittanut uudenlaisen väylän. En tiedä tahdonko enää palata ?! Tässä olen, on huokaukseni. Osoita paikkani, näytä tarkoitukseni! Uusin silmin ihmettelen kaikkea ympärilläni. Kuuntelen pienen oppijan lausumaa viisautta ja pyyhin kyyneleen, joka kerta toisensa jälkeen, tuokio toisensa perään pyrkii kiirimään posken kaarta. Elän Isän lapselleen ojentamaa lahjamatkaa! Muistan vuosien takaa pyynnön, joka nyt on täytetty ylivuotavin mitoin, runsain ja riemukkain! Ymmärrän, että onni voi asua arjen jokaisessa mutkassa, ilo löytyä mäkien alta, kukkuloiden laelta, karikoiden takaa. Se jokin, jolle voi piirtää raamiksi rakkauden. Nyt ymmärrän, mikä on se valo, elämälleni suunnan osoittava valo! " Mua helpottaa kun ajattelen, että uskon", lausuu pieni poika, joka opettelee niin tarmokkaasti voittamaan esiin pyrkivän kiukun. Minä uskon. Se riittää, ajattelen ja silitän lapsen tukkaa.

Tänään askelten alla tuntui sammaleen pehmeys. Poskelle lennähtänyt syyslehti suukotti hiljaa. Pellon takana lintu, joka lähti. Lähti palatakseen taas, kun aika on. Sytytän kynttilän ja kuuntelen kodin ääntä. Hyräilevää tyttöä. Katselen rakasta ja vastaan: niin minäkin. Syyssineen auennut taivas on peittynyt tummaan iltaverhoon. Nukahtanut. Ja aamulla astun uuteen arjen juhlahetkeen. Uskoen ja luottaen.

Taivas laskeutui

Lomataivaan lehvästön läpi tähysin taannoin sen pehmeään sineen. Sydämelleni laskeutunut laulu läikkyi ajatusteni lomassa kuin lempeä tuuli vehreissä oksistoissa. Taivastuulten lähettämä viesti selkeni yhdessä aamutaivaan kanssa, kaikki esteet väistyivät, ajatukset lipuivat kuin pilvet polkujaan. Ja kun Luoja puhuu, on pienen ihmisen paikka istahtaa ja kuunnella, kuulla, totella. Kulje luottaen kuin lintu, pyrähdä reitille, jonka suuntaa sinun ei tarvitse tietää! Lennä ja luota! Annan enemmän kuin omassa ymmärryksessäsi osaat pyytää. Kuin lapsi uuden leikkikentän portin takana, huomasin hymyäväni ja paloin halusta astua sisään, sulkea tuokioksi salvan takanani. Kesäarjen sisään rajautui ihme, jonka syliin sain livahtaa. Pääsin elämään todeksi jotain, mistä unelmatkaan eivät olleet osanneet kuiskia! Taivas laskeutui liki.

Kotitammen vihreä kuin lukuisat kauniit siivet. Löydän ne ja ihmetellen hyräilen kiitollisuutta kohoamaan sisimmän syvyydestä kohti pilvilampaiden tarhaa! Omanikin  kantavat, kohottavat yli kukkuloiden, nostavat lempeään liitoon. Vaikka askelten kipu pitää yhä vankasti tammen varjossa, pääsin oman vuoreni laelle nähdäkseni etäällä siintävän maiseman taakse piirretyn horisontin. Tuuli pyyhki menneiden liat, virvoitti ja lennätti näkemään kauneimman vihreyden, joka alati muistuttaa kasvun ihmeestä, uusien mahdollisuuksien puutarhoista, jotka taivas kastelee sateellaan. 

Tänään ihmettelen ohitse lipuvien pilvien pehmyttä reunaa. Ne vilkuttavat alapuolellaan kasvaville puille. Oksistoissa kahahtaa onnen sointu! Miten paljon hyvää jaatkaan lapsellesi, joka uskaltaa nostaa kätensä pyytääkseen syliin. Käsivarret kuin vankat tammen oksat. Eivät väsy, eivät näänny. Tartun tuulen virettä kädestä ja kuiskaan: mennään, liidellään huolien yli, vastoinkäymisten ohi! Lasken itseni kuin lapsi leijan sen matkaan. Nautin ja ammennan, iloitsen. Vapaana. Sinisen taivaan kannen alla.

Syliisi♥

Kesätuuli on puhaltanut vapauttaan laulaen. Itse en ole malttanut hellittää suvivirren sävelistä, vaan huomaan hyräileväni sen kaunista melodiaa ja ammennan sanomaa siitä, miten taiten Luojan siveltimen jäljiltä kaikki on maisemaani asettunut, paikalleen maalautunut juuri niin kuin hyvä on. On tullut öitä, joiden jälkeen taivas on tahtonut vetäytyä harmaan esirippunsa taa. Tuulen otteeseen tarttunut turhankin suuri tarmokkuus ja pihapiirin puut painaneet nöyrinä päänsä sen voiman edessä. Kuunnelleet hiljaa aistien kaiken sen, mitä tuulella on huulillaan. Sitten saapunut tyven, kuin rauhaisaa tuutulaulua keinuttava kehto. Lunastettu lupaus siitä, että myrskyn jälkeen tyyntyy. Tänään tuuli heilauttaa lempeästi omenapuuvanhuksen oksistoa. Se luopuu valkeista enkelmekkoisistaan. Hiljaa niiden joukko lepää nurmen vihreydessä, ääneti katsovat taivaan sinistä aavaa.  Suostuvat yksi toisensa jälkeen päästämään oksastaan irti. Luottamaan, että tuuli tietää!

Sunnuntain sana avaa syliään, viipyy ajatuksissa ja saa värähtämään lämpöä viilenneenkin tuulen hipaistessa posken kaarta. Rakastamaan kutsut. Kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä. Sydämeni kuin kevätvalon voimassa auennut nuppu, ammollaan ja hauraana sinun tuulesi otteessa. Sen, jonka kulkiessa lävitseni saan vahvistua rakastamaan kaikellani. Elämä jakaa sen, minkä tarvitsemme, lausuu puhelinlinjalla minulle tärkeä, jota niin usein kuljetan huokauksissani ihan lähellesi, jotta koskettaisit, jotta laittaisit matkaan tuulesi luokseen kuiskimaan, miten kauttasi saamme parhaat eväät elämäämme, oikeimmat kivut kantaaksemme, suurimman rakkauden siemenen kasvamaan sydänpeltomme uumeniin.  Avullasi sinuun turvaten. 

Koivunlehtien tanssi viivyttää katseeni kulkua. Lumoaa ja saa seuraamaan piruettejaan, kuuntelemaan heleää havinaa, vaipumaan raukeisiin aatoksiin. Hymy jättää sisimpään hennon piirtojäljen, sydämenmuotoisen. Kotipihan riippavanhus kutsuu alleen, oksistonsa tarjoamaan suojaan, pieneen ikiomaan kesäpesään. Katse etsii kaukana siintävän sinen ,läpi kaiken vihreän, polun kohti taivaan äärtä. Siellä lepää hiljaisuus. Hiljainen rakkaus, jonka suojiin kääriydyn ja ihmettelen, miten vähään mahtuukaan runsaus, elämänkokoinen, kunkin kohdalle taiten punottu.

Aamusella piipahdin laboratoriossa. Kotiin palatessa sain istahtaa aamupalalle nuotion ääreen. Lintujen laulu kiiri yllämme, metsä huokui syvää rauhaa. Nuotiopuuro, munakas ja kahvi, ei ihmeitä tarvittu tekemään maanantaista juhlaa. Rakkaudella paistettu, keitetty ja kokattu oli aamun maittava ateria. Ateria eilisessäni, jolle sain istahtaa itsenäni ja kallistaa hetkeksi pääni alas kiittämään, muistuttaa siitä rakkaudesta, jolla meitä ensin rakastit. Armo on uusi tänäänkin. Osaanko tässä kesäpäivässäni rakastaa ensin sinua? Kaikella ymmärryksellä, sisimpäni syvimmällä palolla. Taidanko katsoa rakkauden silmin ohitseni kulkevaa? Tahtoa samaa kohdalleen kuin itsellenikin heleimmän hyräilyni kantaessa korviisi. Ja vielä , että kertoisin: Hän rakastaa sinuakin, niin , että antoi ainokaisensa, jotta sinulla olisi edessäsi avaimet suurimman rakkauden syliin! Haluan uskaltaa.

Suloista sadetta

Yön tunteina sade rummutti kattoja. Pikkuisemme uinuivat aitan suojissa, metsän kehdossa. Loman alkamisen merkki, kun uni kuiskutellaan vierelle kynttilälyhdyn kajossa ja kellon kuljettamat tunnit saa unohtaa. Aamusateen keskeltä viipottivat aamupalaa haukkaamaan. "Me nukutaan siellä kaikki yöt!", hihkuivat. Rakas sulki kodin oven varhain ja kulki työaskeliinsa. Kipu jarruttaa toimiani, mutta tarmokkuutta lähelle huhuillen siivoilin sateen seurana. Pisarat pesivät polkujaan ikkunoihin. Minä annoin hennon hymyn pestä tien poskilleni.

Metsä kasvattaa mustikoitaan. Kaikkialle levittyvä vihreys saa huokaamaan. Luojan luoman äärellä olen nöyrin aatoksin, kiitos sydänalassa hyräillen. Tyttönen soittaa kaunista melodiaa kitaransa kanssa. Poikanen puhisee ilmaa jalkapalloonsa. Ihan pian saan istahtaa kahden ihanan kanssa joenvarren vanhaan miljööseen. Herkutellaan pikkuisen, halataan ja nauretaan . Jaamme huolet keveämmiksi! Ystävyyskin tuottaa sadon, kun sen kasvua vaalitaan!

Huolenpidossasi haluan kulkea. Läsnäolossasi hengittää. Muistan ajan ,jolloin pyysin: Tässä olen, käytä , miten viisaammaksi näet! Ja voi, miten olenkaan saanut ihmetellä. Jos pikkuiset siivekkäät löytävät merten yli samoihin pihoihin, miksi empisin omien polkujeni edessä! Sinä osoitat tien. Sinä kutsut kulkemaan. Tuuli keinuttaa pihakoivun oksia. Ojennan kasvoni kesäkuun tuulten kutitella, sinun tuulesi ja sateesi saatella.

Tässä on hyvä

Lähellä virtaa vuolaana pieni joki. Sen laineiden kulussa kaikuu uusi voima. Kevään kohina talven levon jälkeen. Joenvarren rinteessä on käynnistetty purkutyöt. Perikunnan myymä tontti luopuu rakennusvanhuksistaan. Vanhan on tullut aika väistyä, jättää hiljaiset muistot ja ojentaa uudelle tilaa nousta esiin. "Nyt on pihakoivuissa pienet lehdet", hihkaisi poikanen aamupalalla. Minua hymyilyttää. Tyytyväisyys pujottautuu  poskiperiin ja hymynsäie kiertyy suupieliin ihan vain siitä, että 14-vuotias pallon perässä viipottaja ehtii nähdä pienen ihmeen, huomata kevään uutena kasvavan vihreän. Tänään tuulettelen ajatuksista pois turhaa, lakaisen ja luuttuan mielen sopukoita, aatosten eteisiä. Tulee uutta tilaa tärkeimmälle. Ikkunan raosta nuuhkaisen metsän kevättä, ihmettelen valkoisina lepääviä vuokkolammikoita, joiden tyyneydestä heijastuu pian saapuva kesä. Se, mikä yleensä on ohimennen, on tänään vaivoin. Astun pienet askeleet heränneen vehreyden  vierelle ja suljen silmät. Annan kiitollisuuden tuulen kutittaa kasvoja, joihin piirtynyt pieni huoli häipyy hiljalleen. Pilvet ovat lipuneet sinen ylle hennoksi verhoksi, jonka raoista aurinko jaksaa vilkuttaa. Ilmassa tunnen saapuvan sateen. Maisema on kanssani vaiti. Minussakin kasvaa uutta,  se nousee kivun kautta. Uusi onni, ihmeellinen ilo. 

 Uskontotunnilla oppijapoika hyssytteli tovereitaan, shhhh, haluun jo kuulla, mitä Paavalille tänään tapahtuu. Silmäparit kiinnittyivät hyppysissäni olevaan pieneen purjelaivaan ja sain jakamattoman huomion. Tässä ja nyt muistuu tuokio avaamaan minulle jotakin uutta. Syvää luottamusta siihen, että vaikean keskellä johdatus ei lopu, siunaus ei sammu. Oppijoiden karttoihin piirtyi reitti toisensa jälkeen, ylitetyt aallot saivat sinensä, saavutut rannat ruskeansa. Kuljetut paikat punaiset ympyränsä. Päiviemme kartta on taiten sävytetty, kulkureitit ennalta sovittu. Kun olen omaani tarttunut, tiedän pääseväni perille asti. Ojensit sen ja kutsuit kulkemaan reittiä, jonka olit rakkaudella ja  huolella suunnitellut. Silmiini osui lempikynäilijän uutukaisin kirja. Tässä päivässä sen kauniit kuvat ja koskettavat sanat hellivät hetkiäni, silittävät sisintä. Maistelen ajatuksen toisensa perään. Tein retken, uskalsin astua tuntemattomaan minäkin. Teenkö pesän, sitä en tiedä. Mutta viipyä saan vielä.

Se, mikä on mennyt, saa jäädä taa. Se, mikä edessäpäin odottaa, kulman takana kurkistaa, saa ottaa paikkansa, aikanaan. Tärkein on tässä. Kaikkineen. Kuulen yhä aamussa laulaneet linnut. Tunnen vuokkojen tuoksun. Maiseman takaa kantautuu tyttösen laulu. Kohta saapuvat poikanen ja rakas. Hetkeksi kodin täyttänyt hiljaisuus väistyy. Saapuvan illan hämärä syli on pehmyt ja turvallinen. Täynnä tavallisuuden ihmettä. Kipu väistyy hiljalleen. 

Karsittuna onnellinen

Avaan tänään Riihipirttini salvan mietteliäänä, empien. Edes eilinen myrskytuuli ei pyyhi pois lohdullista yksinkertaisuutta, jonka varassa olen riippunut. Keinahdellut väliin kuin kevättuulen heiluttelema keinu mummolan pihakoivun vankassa oksassa. Vapaana vailla huolta seuraavasta hetkestä. Tähyten taivaankannessa ajelehtivia pilvilauttoja, jotka hiljaa vuorollaan rantautuvat jonnekin, mihin silmäni ei enää kanna, eikä tarvitsekaan. Toisinaan vauhti on huimannut,  yltyvä tuuli riipinyt ja raapinut. Mutta aina on tullut tyven, jonka läpi löytyy tuttu ääni, kuin aamulintujen lohdullinen liverrys täynnä lupausta kesälämmön lähestymisestä. "Olet erityinen, sillä minä valmistin sinut!" "Älä pelkää, usko vain! Se riittää!" "Erheesi, kipusi, puutteesi, kaikki on kannettu!" "Olet silmäteräni, huolenpitoni ei ehdy!" Pohdin, onko minulla enää sanoja , joilla täyttää tyhjät rivit pirtin pihamaalla? Kaikki turha tuntuu varisseen menneiden polkujen laitamille. Todellinen onni asuu pienten siementen riveissä, joista uuden kasvun ihme työntyy esiin hiljaisena, mutta kauniimpana kuin koskaan osasin odottaa. Yksi sana riittää kertomaan sen, millä on merkitystä: rakkaus. 

Vaalipuheet ja lupaukset täyttävät lehtien sivut ja teiden laidat. Kiirastorstaina kaupasta astuessa minut pysäytti yksi ehdolla oleva, eteenpäin pyrkivä. Jokin sai minut seisahtumaan, laskemaan kauppakassin ja kuuntelemaan. "Mikä sinulle oikeasti merkitsee jotakin?", kysyy nuori nainen silmissään rohkeaa rehellisyyttä. Huomaamatta jutustelin hänen kanssaan pitkän tovin. Aitous kosketti. Ei tarvittu korupuheita, riitti se, että oli aidosti itsensäkokoinen. Vaikutuin. Hän ei luvannut mitään ja silti hurjan paljon! Katselen mennyttä kohti ja oivallan jonkin olevan toisin nyt. Kun uskaltauduin kulkemaan minulle tarkoitetun reitin, sain unohtaa sen, mitä joku muu minulta odotti, vaati. Nyt riittää luottamus reitin piirtäjään. Oksa ei kaipaa koristeita, omissa silmuissa asuu paras ja kaunein kasvu. "Olen sopivasti onnellinen", laulaa alakerrassa juuri tyttönen. Hymyillen hyräilen mukaan ajatukseen. Karsittuna olen onnellinen.

Kun katson eteenpäin, en näe mihin matkani vie. Enää en sitä edes pohdi. Tiedän olevani oikealla polulla ja se riittää nyt. Eilen oppijoitten luota kotiin palatessa tieni tukki myrskyn kaatama kuusenrunko. Esteitä tulee eteen, mutta niiden kohdalla ei tarvitse murehtia, saati pelätä. Auttava käsivarsi ojentuu viereltä pyytämättä. Vaikea asettuu hetkeksi vierelle, mutta niinkuin pieni oppija tänään harmituksensa keskeltä kuiskasi: nyt on jo paljon parempi mieli, kuiskin itsekin: nyt ymmärrän, nyt hyväksyn. Yksi riittää ja se on rakkaus.