Tuulien teitä...

Tuulella on  ollut kiire. Se on tanssittanut kaikkea kohdallensa osuvaa. Keikautellut kumoonkin ohi viilettäessään. Viikonvaihde on ollut syksyistä tuulinäytelmää. Tyttönen yskii halki huminan. Neitonen ajeli nurmea, keräili kypsäksi ehtineitä omppuja ja pyöräytti tonnikalapastan. Lähti sitten tuulen halki ystävänsä kyydissä. Iltaansa, jossa seisahtavat huolenpitäjän lämpimään läsnäoloon. Hetkiin, joissa musiikki ja sanotut sanat muistuttavat, turvansa on korkeimmassa. Poikanen vaihtoi perjantaina voitetusta juoksusta ensin jääkiekkoiluun vieraassa kaupungissa, yökyläili isoäidillä ja jatkoi tänään seuraavalle paikkakunnalle jalkapalloilemaan. Kuin syyspuhuri on poika. Joskus kadehdin vahvuuttaan ja energiaa, mikä pienessä varressaan on. Tänään olen luvannut tarjota auttavaa kättä koulukasvionsa tekemisessä. Urhoollinen ja suloinen nappisilmä . Kunpa säilyisi riittävän pitkään lapsena sydämeltään. Erään venyneen koulumatkansa syyksi kertoi pellonvarressa vietetyn kasvienkeruuhetken. "Löysin kannusruohon", iloitsi. Toivon osaavan napsia ilon pikkuisista ihmeistä yhä vain ja pitkään. Niitä ympärillemme on aseteltu kuin neulasia pihakuusten oksistoihin, itse pitää vain osata löytää ja nähdä. Ja kiitosmielellä ihmetellä!

Luonto pukee ylleen ruosteenpunaa ja okraa. Levon sävyjä ajattelen. Luopumisenkin. Aurinko jakaa säikeitään jo säästeliäämmin. Tuntuu kuin luontoäiti laulaisi tuutulaulua lähelleen. Levollisuutta kaipaan itsekin. Tänään kuuntelin viisaita sanoja matkanteosta. Olemme matkalla, emme ehkäpä mihinkään toimistosta tilattuun, mutta taipaleellaoloahan tämä elomme on. Löytyykö matkalaukustani oikeat matkaeväät?! Niin toivon. Rukiinen leipä saa vatsan nauramaan. Elämän leivän haluan matkalleni. Pimenevissä illoissa tarvitaan valoa, joko kynttilän kajon tunnelmaa taikka tarkempaa valaistusta. Sinussa on minun jalkaini lamppu, joka valaisee askeleeni niin syksyn tummuudessa kuin epäröinnin usvassa. Karttanani sanasi. Viluisiin iltoihin vetäisen villaista ylleni. Sinä olet luvannut vaatettaa  niin ketojen kukkaset kuin värjöttelevän lapsesi. Ja passi. VAikkei ainuttakaan leimaa löytyisi, antamallasi pääsen luoksesi. MAtkani täyttyy tunnelmista, vaihtuvista maisemista. LAukkuni lasti pitää pystyssä vaikka elämän syystuulet riipisivät ja riepottaisivat. Saan levätä lupauksissasi. TAittaa taivaltani tietäen, etten milloinkaan kulje yksin.

Illalla sauna saa lämmittää tuulen kutittelemia kasvoja. Villasukkaoloa suunnittelen. Rakas sytyttää takkaan tulen. Sen vaimeassa laulussa on joka syksy hyvän kosketus. Olen antanut kaiken minussa levähtää. Huomenna arki saa jatkaa syyspuuhiaan. Minä sen mukana.

Jokin kypsyy minussa

Kesä lipuu loitommas, kohti omaa ulappaansa. Eilistä se hipaisi taivaansinellään ja saatteli suuren määrän oppijoita ja meidät opastajat suomaiseman sisään. Maisema oli kuin palanen satua aamuauringon kajossa. Pitkospuiden polku kiemurteli läpi pehmeän mätäsmaailman. Suopursun tuoksu sai lapsetkin huokaisemaan: ihanaa! Pikkuruisen vaivaiskoivun kohdalla seisahtuivat omat askeleeni kuiskaamaan: olen kanssasi  pieni nyt. Omista oppijoistani imin iloa itseeni. Osasivat nauttia pienistä ihmeistä ympärillään. Palanen naavaa muistuttaa tuon päivän lumosta monen taskuaarteena. Totinen poika hihkaisi päivän päätteeksi: "Kiersin koko järven enkä ole edes väsynyt!" Riemu ja reippaus säteili jotakin suloisen koskettavaa tuon aran ja hiljaisen kasvoilta. Usko omiin voimiin kasvoi uuteen mittaan.

Tänään omani kuume piteli minutkin kotosalla. Kovin heikoksi tuo pieneni kävi. Valvoin  untaan ja silittelin pitkiä hiuksiaan. Yhdessä hengitimme tyhjän kodin hiljaisuutta. Tänään olin vain äiti. Kaikki muu minussa lepäsi. Lohdutin tyttöstä, jonka syksyssä sairastelu kaatoi toistamiseen pieniä unelmia. Vain pieniä, mutta hänelle suurensuuria. Jää väliin opinpolku, jalkapallopeli ja lastenilta. 

Syyspehmeä kietoo illoissa tunnelmaansa. Pieni kaipauksen siemen on kylvettynä omaan arkeemme. Iltoihin mahtuu paljon odotusta, rakastavaa ikävää. Annan katseeni lipua kotipellon kynnetyissä multavanoissa. Puimurin tasainen hurina kantautuu etäämpää. Kypsynyt korjataan talteen. Maa muokataan odottamaan uuden kasvun ihmettä. Elämä on kuin pelto. Omani maaperä on rikas ja sydän sykkii pehmeyttä kaiken kylväjän, kasvun jakajan puoleen. Aina jokin uusi kasvaa mittaansa, mutta siemen on sama. Usko ja luottamus. Muokattavaa vielä riittää. Rakastan sinua, sanoo rakas. Vaikka arjen pellossa lepää paakkuja, se pehmenee, nyt vaaditaan vähän enemmän sydämen työtä. Ja vahvistavia sateita.

Kysymysten vyyhti kiertyi syksyyni. Jokin sykkii sisimmässä ihmetellen, ymmärrystä pyytäen. Vaan miksi pitäisi tietää, mitä minkäkin oven takana odottaa?! Luotan, vannon ja vakuutan. Miksen siis astuisi hetkiin hymyillen. Vaikka läpi kyynelten. "Äiti, olo on niin heikko, ettei jaksa edes leikkiä", kuiskasi tyttönen tuokio sitten. Ei tarvitse jaksaa, sanon ja jokin hyvä kättelee itseänikin. Silloin kun omat voimat ehtyvät, saan kiivetä hyvään syliin, kantaville käsille. Levähtää tyhjyydessä, joka on täynnä rakkauden siemeniä. Jokin hyvä kypsyy minussa. Kivunkin kautta luodaan uutta. Nyt kiipeän tyttösen viereen ja hymyilen jollekin, mikä kosketti, hipaisi ihoni pintaa ja antoi hellän suudelman. Levätään ja odotellaan, että koti täyttyy tummuvan illan sylissä.

Tänään en sano mitään. Kuuntelen ajatuksia, jotka ohittavat kuin syystuuli, joka heijaa oksistoja. Aamun auringonkajo kutsui vierelleen pehmeän harmaan sateen. Tarjoan kasvoni sen kosketukselle. Muuta en jaksa.

Sanojen vahvistamana hymyilen

Sain eiliseeni lahjan. Ystävä asetteli lempeiden sanojen kudelman eteeni. Kiedoin niiden lämmöstä liinan kaulalleni. Miten voivatkaan sanat hoivata ja helliä! Herättivät minut usvaunesta. Ammensin niitä kuin janoinen raikasta vettä. Pienissä kyynelhelmissäni kimmelsi kiitos. Tuskan selkä taisi taittua. Ajatukset sanojen sisällä pyyhkivät pois  minuun kiinni pinttynyttä kipua, lohduttomuus vaihtui toivoksi, luottamus kasvoi uuden askeleen verran. Jokin äärimmäisen kaunis laskeutui kämmenpohjalle. Kuiski huulilleni heiveröisen hymyn. Pitkään piilossa olleen. Samaan päivään sain isoimman omani hetkeksi luokseni. LAusumissaan tavallisissa arjen sanoissa soi korvaani kaunein melodia. Kaipaan tuota tuttua rauhaisaa ääntä. Kerroin, on niin ikävä sinua äidillä, että ihan koskee. "Älä murehdi", sanoo ja halaa tiukasti hymyillen uusille pikkuisille kyynelhelmilleni. "Harmaissa pidetään huolta", jatkaa . Miten syvästi rakastankaan tuota mieheksi ehtinyttä.  

Aamuradion sävellaineet soittivat hiljaa sanomaansa: juuri heikkona olet voimakas. Tyttönen kertoili koulunpihan tapahtumista. Oli huomannut yhden pienen ekaluokkalaisen yksikseen seisoskelevan. "Äiti, mä menin sen luokse ja sanoin, että voin leikkiä sen kanssa. Ettei sen tarvinnut olla yksin." Oma pienimpäni kantaa rinnassaan suurta sydäntä. Suuntaani omistaa tuntosarvet, joiden tunnustelun edessä voin vain ihmetellä. Kunhan ei liikaa kerää syliinsä. Omaa mittaansa enempää. Vai voiko välittää liikaa? Voiko rakastaen kuluttaa itsensä puhki? Lämpöisten tunteiden tungos sykkii sisimmässään. TAivaan Isän lähetti on tuo pienimpäni, niin luulen, uskon. Heinän lailla pieni vielä, vaan laulelee syystuulten lailla! Vahvana.  

Isompi tyttönen kertoo hyräilevänsä huomaamattaan. Suuret siivet ovat levittäytyneet reittiensä ylle. Vaikeiden askelten rytmi on enää muisto. Nyt taittaa matkaansa uusien tuulten alla. Eilen istui pikkusiskon kanssa sohvan mutkassa. Lepuutin mieltäni kuunnellessani miten pieni kyseli englannin sanakokeeseen tulevia sanoja isommalta. Välillä nauroivat hassusti lausutuille. Touhunsa oli terapiaa itselleni. Sanat voivat hoitaa niin monella tapaa! Ja vaikka toisella kielellä, siskosten huulilla. Suloisilla.

Lukkoja selässäni aukoivat jo toistamiseen taitavat kädet. Uusi kipu taittaa selkää aiemmalta. Tervehtyminen , sitä sen jo luotan olevan. Annan sille ja selälleni kaiken tarvitsemansa ajan. Nyt jo raottuu omien aatosten arkku. Saranat naristen avautuvat ajatukset.  Huomaan pikkuisen ilon pujahtaneen olkapäilleni. Keikkuu mukana osan päivää, kunnes kapuaa taskun pohjalle, muttei enää karkaa. Ikiaikaisissa käsissä on avain kaikkeen. RAkkautta ,jonka määrä ei vähene rakastamalla. Sen hoivaavassa sylikeinussa kiikun. Kohta jo laulelen.

Syksy ympäröi jo päivämme. KAventaa kesänkokoisen ilman taivaan kaaren alla. Kotipolun molemmin puolin huojuu uusi kypsäksi kasvanut. HArmaa keinuttaa keltaista aavaa. Tänään ajattelin sanoja, joita en unohda, vaikka ne karkaisivat läheltäni tuulen mukaan. Ne jättivät jotakin hyvää ihan liki. Lähelleni.

Koivun lehti

maahan leijuva kesä

luopuu täydellisyydestä

vastaan panematta.

Koivun lehti

kuin nukkuva perhonen

levollisuudesta kirkas.

(Pia Perkiö)

Saavu pouta! Saavu!

 TArtun arjen syrjään tiukasti. Se kieputtaa ja viskelee. Sivuuttaa olemassaoloni ja työntää tylysti syrjään. Tässä olen ja pysyn, puren hammasta ja nielaisen monen kyyneleen verran. Osalle annan luvan virrata puhdistavaa puroaan alas posken painunutta kaarta. "Epistä" sanovat pikkuiset toisinaan kun oma tahto ja toteutunut ei kohtaa. Nyt ensimmäistä kertaa huokaisen lapsen sanoin:  ihan epistä. Että tahtoisi toimia, touhuta, nauraa ja viipottaa. Mutta kipu pitää kiinni helmoista ja lahkeensuista, riisuu hymyn suupielistä. Se imee iloa ja kiskoo luokseen. KAiken tämän keskellä kuitenkin kurkistan kohti hyvää. Se on siellä. Se kuitenkin aina on.

 Kun kesä ei vielä ollut vilkuttanut hyvästejään, vaan heinäkuu helmeili ihan liki, tapasin hänet. Joskus tuntuu, ettei sattumalle ole sijaa lainkaan. Kun taakseen katsettaan viedessä huomaa, että kaikella olikin tarkoitus. Tuo tunne hiipi hiljaa kipuni keskelle. TArvitsin oman poutapilven! Nyt kun myrsky riipii sydänpuitani ja harmaa taivaanranta nauraa. Mekkoni rintaan laitan sen pehmentämään askeleitani. Kujillesi kiitoksen hento helmeily, sinä suloinen olet poutapilvi myös! Oppijani ovat jakaneet minuun voimaa. Kun kerron, ymmärtävät. Siveltimensä levittivät  tänään viljavia peltoja ja syyspehmeitä taivaita hirsilatojen ympärille. Vielä ympärillenikin maalautuu sama suloinen pehmeys. Vielä, tiedän. Tämä kipu on viihtynyt luonani niin kauan. Luhistanut kuin vuosikymmenet ylleen sateet ja tuiskut  saaneen latorukan. Ehkäpä piirsivätkin opastajaansa:) Niin olivat ladot ihania, että ihan kuulin niiden ovien narinat! Kestän päivän mittaisen matkan kerrallaan. Lyhyin askelin. Onnekseni vierelläni on ymmärtäviä kanssakulkijoita. Antavat minun olla rikkinäinen, vajaa. Se tunne on lämpöinen, kun huomaa, ettei tarvitse kyetä olemaan sitä, mitä oikeasti on.

Hetki sitten taivas pukeutui tummaan. Nopeasti verhosi itsensä tummaan pukuun. Jylhä jylinä säesti rummuin  kiivasta tanssiaan tallaavia jäisiä rakeita. KAtselin niitä suljettujen luomien läpi. Herkistin aistini kuulemaan niiden kertomaa. Ja hetkessä kaikki oli ohi. Pouta otti paikkansa. Se laulelee elotuulen tahteja ja kuljettaa valkeita lampaita iltaansa painuvassa taivaanrannassa. Siellä on minullekin oma!

Arki läikkyi yli äyräiden

 Arkeni pyörteet kieputtivat minua liian lujaa. Lepään vielä kivuttomuutta luokseni odotellen. Kunnon arkea ikävöiden. Vielä se ei häämötä elokuisen  taivaani rannassa. Kuin kuohuva koski ovat aatokseni. Ainut tyven niiden joukossa: Sinä pidät huolta. Vaikka nyt sattuu, se helpottaa ja saan istahtaa nauttimaan oppijoitteni kesän ruskettamien kasvojen suloisista hymyistä. VAin vilahduksen niistä ehdin nähdä. 

 Aamulla oma kultainen pikkuisin huusi alaovelta hei, hei äiti. Aamun ensimmäinen kysymyksensä: äiti, vieläkö sua sattuu? KEitti kahvin ennen kouluun lähtöään. Nyt hitain askelin ja toiveikkuutta kutsuen olen vain, en muuta. Kuin viljapellon laonnut läikkä, jonka kesäsade kaatoi, se minä taidan nyt olla. VAin olla ja odottaa, että arki asettuu virtaamaan minä mukanaan.

Olethan luvannut pitää huolen, etten jalkaani kiveen nloukkaisi. 

Elohauraus keinuttaa

 Tuuli on tahdittanut oksistojen tanssahtelua. Elosävelet humisseet maiseman syksyyntyvissä sävyissä. Huolen viitta hulmunnut jäljessäni. Tietoisuuteni tukkeutuu oman kehon takkuisuudesta. KAtse poimii sitä, minkä tahtoisi itsessään säilyttää. Pieni pala naiseutta itkee hiljaa. Maanantaissani sain pujottautua viittani liepeiden alta ja sukeltaa ystävyyden sylipesään. Hetkeksi kaikki seestyi ja silmiin hiipi hiljainen ilo. Kyynelten virrassa uivat murheet loitommas ja luottamus rantautui sydämen poukamaan. JAoimme ja kannoimme pienin hennoin ajatuksin kaiken kuulijamme luo. Kotipolun varressa yksinäinen koiranputki tervehtii olemuksessaan haurasta kauneutta. Tänään hymyilin sille : tahdon olla kuin sinä! Seisoa luottamus varteni mitalta vahvana. KAuniina.

Kaikki elokuinen ympärilläni levittyy hehkumaan uuden kasvun ihmettä. Viljameri vierelläni aaltoilee elotuulen keinussa. Kuin suuret siivet kutsuisivat tuulta alleen levittyäkseen kaiken ylle. Puiden latvukset kutittelevat kesälle vilkuttavien pumpulipilvien poskia. KAikkeus tanssii! Suljen silmäni ja hengitän viljantuoksuista luottamusta olemukseeni. Tänään käperryn siipiesi suojiin lukuisten lupaustesi lehtoon. Hyppään tuulen käsivarsille ja annan sen tuudittaa. Lomasta luopuminen on lähellä ihan tässä kosketeltavissa. Silitän hellästi kesämuistojeni kerää. Saan jättää harteiltani kaiken liian. Tietoisuus siitä asuu ajatusteni kodissa. Kerään tahdonvoimani ja raotan oven pelon kulkea luotani. KAikellani haluan astua arkeen vahvemmin askelin. Ojennan kättä sinua kohti tietäen, että sinä kyllä tartut. KAnssasi tämän matkan jaksan taas. KAsvoin ihan pieneksi kesäpäivieni kääntyessä avaamaan syksylle tilaa tulla. Nyt katselen itseäni kuin vehnäntähkää. Sen hauraudessa on rouheaa ryhtiä, varmuutta uudesta. Sen edessä hymyän : tahdon olla kuin sinä! VArmana kasvun jatkumisesta. Vahvana.

San.3: 5-6 "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne Hänet kaikilla teilläsi, niin Hän sinun polkusi tasoittaa." Syyspolkuni kulkee pian oppijoitteni luo. Tänään vielä on minun aikani oppia. Oppia astumaan luottaen huolenpidon ja rakkauden polkua eteenpäin kohti uutta. Uutta, jossa vanha säilyy uuden sylissä. Kaikki asettuu, järjestyy, löytää aikansa ja paikkansa. Avullasi.