Saavu pouta! Saavu!

 TArtun arjen syrjään tiukasti. Se kieputtaa ja viskelee. Sivuuttaa olemassaoloni ja työntää tylysti syrjään. Tässä olen ja pysyn, puren hammasta ja nielaisen monen kyyneleen verran. Osalle annan luvan virrata puhdistavaa puroaan alas posken painunutta kaarta. "Epistä" sanovat pikkuiset toisinaan kun oma tahto ja toteutunut ei kohtaa. Nyt ensimmäistä kertaa huokaisen lapsen sanoin:  ihan epistä. Että tahtoisi toimia, touhuta, nauraa ja viipottaa. Mutta kipu pitää kiinni helmoista ja lahkeensuista, riisuu hymyn suupielistä. Se imee iloa ja kiskoo luokseen. KAiken tämän keskellä kuitenkin kurkistan kohti hyvää. Se on siellä. Se kuitenkin aina on.

 Kun kesä ei vielä ollut vilkuttanut hyvästejään, vaan heinäkuu helmeili ihan liki, tapasin hänet. Joskus tuntuu, ettei sattumalle ole sijaa lainkaan. Kun taakseen katsettaan viedessä huomaa, että kaikella olikin tarkoitus. Tuo tunne hiipi hiljaa kipuni keskelle. TArvitsin oman poutapilven! Nyt kun myrsky riipii sydänpuitani ja harmaa taivaanranta nauraa. Mekkoni rintaan laitan sen pehmentämään askeleitani. Kujillesi kiitoksen hento helmeily, sinä suloinen olet poutapilvi myös! Oppijani ovat jakaneet minuun voimaa. Kun kerron, ymmärtävät. Siveltimensä levittivät  tänään viljavia peltoja ja syyspehmeitä taivaita hirsilatojen ympärille. Vielä ympärillenikin maalautuu sama suloinen pehmeys. Vielä, tiedän. Tämä kipu on viihtynyt luonani niin kauan. Luhistanut kuin vuosikymmenet ylleen sateet ja tuiskut  saaneen latorukan. Ehkäpä piirsivätkin opastajaansa:) Niin olivat ladot ihania, että ihan kuulin niiden ovien narinat! Kestän päivän mittaisen matkan kerrallaan. Lyhyin askelin. Onnekseni vierelläni on ymmärtäviä kanssakulkijoita. Antavat minun olla rikkinäinen, vajaa. Se tunne on lämpöinen, kun huomaa, ettei tarvitse kyetä olemaan sitä, mitä oikeasti on.

Hetki sitten taivas pukeutui tummaan. Nopeasti verhosi itsensä tummaan pukuun. Jylhä jylinä säesti rummuin  kiivasta tanssiaan tallaavia jäisiä rakeita. KAtselin niitä suljettujen luomien läpi. Herkistin aistini kuulemaan niiden kertomaa. Ja hetkessä kaikki oli ohi. Pouta otti paikkansa. Se laulelee elotuulen tahteja ja kuljettaa valkeita lampaita iltaansa painuvassa taivaanrannassa. Siellä on minullekin oma!