Sanojen vahvistamana hymyilen

Sain eiliseeni lahjan. Ystävä asetteli lempeiden sanojen kudelman eteeni. Kiedoin niiden lämmöstä liinan kaulalleni. Miten voivatkaan sanat hoivata ja helliä! Herättivät minut usvaunesta. Ammensin niitä kuin janoinen raikasta vettä. Pienissä kyynelhelmissäni kimmelsi kiitos. Tuskan selkä taisi taittua. Ajatukset sanojen sisällä pyyhkivät pois  minuun kiinni pinttynyttä kipua, lohduttomuus vaihtui toivoksi, luottamus kasvoi uuden askeleen verran. Jokin äärimmäisen kaunis laskeutui kämmenpohjalle. Kuiski huulilleni heiveröisen hymyn. Pitkään piilossa olleen. Samaan päivään sain isoimman omani hetkeksi luokseni. LAusumissaan tavallisissa arjen sanoissa soi korvaani kaunein melodia. Kaipaan tuota tuttua rauhaisaa ääntä. Kerroin, on niin ikävä sinua äidillä, että ihan koskee. "Älä murehdi", sanoo ja halaa tiukasti hymyillen uusille pikkuisille kyynelhelmilleni. "Harmaissa pidetään huolta", jatkaa . Miten syvästi rakastankaan tuota mieheksi ehtinyttä.  

Aamuradion sävellaineet soittivat hiljaa sanomaansa: juuri heikkona olet voimakas. Tyttönen kertoili koulunpihan tapahtumista. Oli huomannut yhden pienen ekaluokkalaisen yksikseen seisoskelevan. "Äiti, mä menin sen luokse ja sanoin, että voin leikkiä sen kanssa. Ettei sen tarvinnut olla yksin." Oma pienimpäni kantaa rinnassaan suurta sydäntä. Suuntaani omistaa tuntosarvet, joiden tunnustelun edessä voin vain ihmetellä. Kunhan ei liikaa kerää syliinsä. Omaa mittaansa enempää. Vai voiko välittää liikaa? Voiko rakastaen kuluttaa itsensä puhki? Lämpöisten tunteiden tungos sykkii sisimmässään. TAivaan Isän lähetti on tuo pienimpäni, niin luulen, uskon. Heinän lailla pieni vielä, vaan laulelee syystuulten lailla! Vahvana.  

Isompi tyttönen kertoo hyräilevänsä huomaamattaan. Suuret siivet ovat levittäytyneet reittiensä ylle. Vaikeiden askelten rytmi on enää muisto. Nyt taittaa matkaansa uusien tuulten alla. Eilen istui pikkusiskon kanssa sohvan mutkassa. Lepuutin mieltäni kuunnellessani miten pieni kyseli englannin sanakokeeseen tulevia sanoja isommalta. Välillä nauroivat hassusti lausutuille. Touhunsa oli terapiaa itselleni. Sanat voivat hoitaa niin monella tapaa! Ja vaikka toisella kielellä, siskosten huulilla. Suloisilla.

Lukkoja selässäni aukoivat jo toistamiseen taitavat kädet. Uusi kipu taittaa selkää aiemmalta. Tervehtyminen , sitä sen jo luotan olevan. Annan sille ja selälleni kaiken tarvitsemansa ajan. Nyt jo raottuu omien aatosten arkku. Saranat naristen avautuvat ajatukset.  Huomaan pikkuisen ilon pujahtaneen olkapäilleni. Keikkuu mukana osan päivää, kunnes kapuaa taskun pohjalle, muttei enää karkaa. Ikiaikaisissa käsissä on avain kaikkeen. RAkkautta ,jonka määrä ei vähene rakastamalla. Sen hoivaavassa sylikeinussa kiikun. Kohta jo laulelen.

Syksy ympäröi jo päivämme. KAventaa kesänkokoisen ilman taivaan kaaren alla. Kotipolun molemmin puolin huojuu uusi kypsäksi kasvanut. HArmaa keinuttaa keltaista aavaa. Tänään ajattelin sanoja, joita en unohda, vaikka ne karkaisivat läheltäni tuulen mukaan. Ne jättivät jotakin hyvää ihan liki. Lähelleni.

Koivun lehti

maahan leijuva kesä

luopuu täydellisyydestä

vastaan panematta.

Koivun lehti

kuin nukkuva perhonen

levollisuudesta kirkas.

(Pia Perkiö)