Jokin kypsyy minussa

Kesä lipuu loitommas, kohti omaa ulappaansa. Eilistä se hipaisi taivaansinellään ja saatteli suuren määrän oppijoita ja meidät opastajat suomaiseman sisään. Maisema oli kuin palanen satua aamuauringon kajossa. Pitkospuiden polku kiemurteli läpi pehmeän mätäsmaailman. Suopursun tuoksu sai lapsetkin huokaisemaan: ihanaa! Pikkuruisen vaivaiskoivun kohdalla seisahtuivat omat askeleeni kuiskaamaan: olen kanssasi  pieni nyt. Omista oppijoistani imin iloa itseeni. Osasivat nauttia pienistä ihmeistä ympärillään. Palanen naavaa muistuttaa tuon päivän lumosta monen taskuaarteena. Totinen poika hihkaisi päivän päätteeksi: "Kiersin koko järven enkä ole edes väsynyt!" Riemu ja reippaus säteili jotakin suloisen koskettavaa tuon aran ja hiljaisen kasvoilta. Usko omiin voimiin kasvoi uuteen mittaan.

Tänään omani kuume piteli minutkin kotosalla. Kovin heikoksi tuo pieneni kävi. Valvoin  untaan ja silittelin pitkiä hiuksiaan. Yhdessä hengitimme tyhjän kodin hiljaisuutta. Tänään olin vain äiti. Kaikki muu minussa lepäsi. Lohdutin tyttöstä, jonka syksyssä sairastelu kaatoi toistamiseen pieniä unelmia. Vain pieniä, mutta hänelle suurensuuria. Jää väliin opinpolku, jalkapallopeli ja lastenilta. 

Syyspehmeä kietoo illoissa tunnelmaansa. Pieni kaipauksen siemen on kylvettynä omaan arkeemme. Iltoihin mahtuu paljon odotusta, rakastavaa ikävää. Annan katseeni lipua kotipellon kynnetyissä multavanoissa. Puimurin tasainen hurina kantautuu etäämpää. Kypsynyt korjataan talteen. Maa muokataan odottamaan uuden kasvun ihmettä. Elämä on kuin pelto. Omani maaperä on rikas ja sydän sykkii pehmeyttä kaiken kylväjän, kasvun jakajan puoleen. Aina jokin uusi kasvaa mittaansa, mutta siemen on sama. Usko ja luottamus. Muokattavaa vielä riittää. Rakastan sinua, sanoo rakas. Vaikka arjen pellossa lepää paakkuja, se pehmenee, nyt vaaditaan vähän enemmän sydämen työtä. Ja vahvistavia sateita.

Kysymysten vyyhti kiertyi syksyyni. Jokin sykkii sisimmässä ihmetellen, ymmärrystä pyytäen. Vaan miksi pitäisi tietää, mitä minkäkin oven takana odottaa?! Luotan, vannon ja vakuutan. Miksen siis astuisi hetkiin hymyillen. Vaikka läpi kyynelten. "Äiti, olo on niin heikko, ettei jaksa edes leikkiä", kuiskasi tyttönen tuokio sitten. Ei tarvitse jaksaa, sanon ja jokin hyvä kättelee itseänikin. Silloin kun omat voimat ehtyvät, saan kiivetä hyvään syliin, kantaville käsille. Levähtää tyhjyydessä, joka on täynnä rakkauden siemeniä. Jokin hyvä kypsyy minussa. Kivunkin kautta luodaan uutta. Nyt kiipeän tyttösen viereen ja hymyilen jollekin, mikä kosketti, hipaisi ihoni pintaa ja antoi hellän suudelman. Levätään ja odotellaan, että koti täyttyy tummuvan illan sylissä.