Kasvamista♥luottamista

Viikon vauhti on ollut kiivas, arjen päivät ojentuneet koskettamaan iltaa. Tapasin oppijoiden perheitä ja ajatustenvaihto otti tilaa kalenterin lehdiltä. Vaan tärkeää on saada jakaa aatoksia pienten taimien kasvusta ja kehityksestä. Jokaiselle muistutin itseäni lausumaan päätteeksi sen, miten ovat kukin ylpeyden aiheita vanhemmilleen, ilontuojia, arvokkaita, aarteita minunkin arjessani. Eilisessä elin hetken todeksi sitä pieneksi kasvamista, joka avaa ymmärtämään , että pelko ja jännitys kutsuvat kummallisia tuntemuksia kehossa esiin. "Muista, että minulla tämä tilanne on täysin hallinnassa, vaikka mitä tapahtuisi", hymyili ja rauhoitteli tuttu hammaslääkäri. Itse ammensin siinä maatessani kestävyyttä pienen oppijapojan rohkaisevista sanoista, jotka juuri töistä lähtiessä sain poimia hymyn täyttämiltä poskilta. "Tiina, kun sä saat ne aurinkolasien tapaiset silmille, niin mieti vaan, että olisitkin aurinkorannalla!" ja niin minä tein:). Luokan ovella toisen poikasen kädet kiertyivät tiukasti ympärilleni:"Nytkö sinä lähdet sinne?" ja halauksessa oli jotain kovin syvästi koskettavaa. Parkkihallin uumenissa painoin pääni, ristin käteni ja pyysin: kulje rinnallani ja hälvennä pelkoani. Puhelimen näytöltä poimin rakkaan laittaman lyhyen viestin: ole vahva. Nyt kokemuksesta muistuttaa enää hetkittäin esiin pyrkivä jomotus ja uudenlaista hymyä pyytävä kolo leukaperässä. Niinkuin sanoin oppijoitteni vanhemmille, ettei ole niin mitätöntä tai pientä asiaa, etteikö sillä minua saisi vaivata, saan iloita tietäessäni, että saan vaivata opastajaani yhtä lailla pikkuisilla seikoilla. Hampaankokoisillakin:)

Älä pelkää. Tuo sanapari löytyy Raamatun lehdiltä 365 kertaa, jokaiselle päivälle oma muistutuksensa! Vaikka aika sai tuulta alleen viikkoni kulussa, ehdin tehdä tuttavuutta hyvän kanssa. Luottamus, se on heilautellut helmojaan. Muistuttanut olemassaolostaan. Kutsunut ottamaan tanssiaskelia kanssaan. Istahtanut korvalehdelleni kuiskuttelemaan , rohkaissut levittämään pienen ihmisen siipeni piilostaan silloinkin, kun toisaalta kantautuu teräviä sanoja, ajatuksia, jotka nipistävät hetken pakkasen lailla poskipäissä. Hyvyytesi suojassa saamme asustaa omanlaisinamme, varmoina siitä, ettet hylkää, et lajittele hyviksi, paremmiksi, parhaiksi. Inhimillisyydessämme siihen itse toisinaan sorrumme ja saatamme satuttaa. "Ei Hän ikinä halua, että suunnitelmansa toteuttamiseksi ihmiset tekisivät ilkeästi toisiaan kohtaan". Tuo oppijapojan ajatus uskontotunnilta välkehtii valoa.  Luottamusta, lapsenkaltaista ja vahvaa.

Tänään maisemaan on hiljalleen leijaillut uutta lunta, kepeästi, tyynesti. Kaipuu ulos on kutitellut leuan alta. Aamusella tyttönen ja rakas läksivät koiran kanssa metsään, mutta reippailuaskeleet ovat kohdallani tänään kiellettyjä. Huomisessa niistä asuu lupaus, toive. Ensin kuitenkin aion istahtaa Isän kasvojen eteen kiittämään, iloitsemaan, murtamaan leivän ja muistamaan, miten suuri onkaan rakkautensa. Hymy kiipeää kasvoilleni. Älä pelkää, luota ainoastaan! Mahdanko ikinä ymmärtää, mitä olen osakseni saanut!

Pehmeä sana

Anna metsän opettaa,

miten tuuli rauhan saa,

miten lepää jokainen:

siemen päällä sammalen,

lintu oksistoissa puun,

kettu kiven juuressa

onkalossa suuressa.

Anna kiven opettaa

hiljaisuutta valtavaa.

Ikuisuuden rajalla

onko enää ajalla

merkitystä ollenkaan?

Kaikki kulkee kulkuaan.

Toinen nukkuu. Toinen jää.

Kaikilla on määränpää.

Tehtävänsä täyttänyt

kotiin pääsee juuri nyt.

Kiitos kasvaa korkeuksiin.

Elämä on kaunis niin.

- Anna-Mari Kaskinen-

Päivien kulussa olen puhellut puille, huokaillut kiitollisuuttani kohti latvuksissa humisevia, taivasta vasten piirtyviä viivoja. Olen kuunnellut, miten hiljaisuuden keskellä jokin koskettaa, pysäyttää, kertoo: pysy minussa, niin pysyn sinussa. On ollut hetkiä, joissa tuntuu kuin olisi kämmenellä. Sylipesän syvyyksissä, hyvän hyväilyssä. Niin paljon rakastat! Hemmottelet suorastaan! Hymähdänkin yksikseni: luulkoon, uskokoon, väittäköön kuka vain, ettei sinua ole ollenkaan! Minä näen, koen, kuulen, tunnen sinut vierelläni, lähelläni, ulottuvillani. Alkaneeseen viikkoon on mahtunut onnentunnetta, iloista ihmettelyä, hellää hämmästelyä. Voi, miten riemuitsen saadessani olla lapsesi, Isä!

Etsiskelen pehmoista sanaa, joka selittäisi sen tunteen, kun vatsassa leijaa perhosia, kepeitä hyvänolon siivekkäitä. Kun poskiperissä kutittaa hymynhäiväksi pyrkivä väreily. Kun tyhjä täyttyy tärkeästä. Kun silmät löytävät kauneutta kaikkialta! Kun hyvä mieli hyrisee ja näkymättömät käsivarret kietovat lämpöönsä. Ja kaiken sen keskelle tupsahtaa tekstiviesti: rakastan sinua♥

Pidän kiinni tuokion vielä♥

Aamun ikkunoissa kajasti kaihoisa kosketus menneistä vapaista. Vielä viimeiset joutenolon tunnot ja hitaammin virtaavat ajatukset. Ruutuun kiinnittynyt tähdenlento, hento lumikide, takertunut ikkunan kylmään pintaan kuin minä tähän päivään. Luminen aava tuikutti tuhansin hankitimantein valoa hallan kuorruttamaan viimeiseen vapaaseen. Nyt juuri huomaan niiden säihkeen sammuneen , hämärtyvä pehmeys syleilee ja kuiskaa: astu arkeen ja tee siitäkin juhla!

Hyvän hippuja hyppysissäni pidellen päätän pitää ihmeitteni listaa voimanani. Taittuvien valonsäteiden risteys, juuri se ohut säie, siinä se on! Siihen tartun enkä irrota. Olen tuumaillut osalleni suunnitellun polun kulkua. Mitä häämöttää sen varrella, kun arjen ratas taas pyörähtää. Tiedän, ettet hylkää, et jätä avuttomana ihmettelemään suuntia tai matkoja, määränpäitä, pysäkkejä. Edessä on vielä taival, josta nauttia vailla vaatimusta ratkaisuista, pisteistä, päätöksistä. Silti mieli hapuilee, tapailee. Vaan tänään en murehdi huomisen murheita!

Lumiriemua on riittänyt. On tehty enkeleitä hangen pintaan ja naurettu vatsat kippurassa! On pujahdettu saunasta hangen uumeniin! Lapset eivät malta aamusella nukkua, vaan vipeltävät koira kaverinaan ulkosalle , kun puoli valtakuntaa yhä uinuu. Lomaa hämärtänyt oma sairastelu loittoni viime metreillä. Retki lumoavan kauniiseen talvimetsään täytti toiveeni ja kaipuuni. Reppuihin pakattiin kuumat mehutermokset. Voi, miten nautinkaan reippaiden lumiaskelten kulusta. Neitonenkin nautti, vaikka ensin tuumasikin, ettei tää oikeen oo enää mun juttu:) Sunnuntaissa täytti 18 ikävuotta, säteilee, leijailee, haaveilee. Ja luottaa Taivaalliseen huolenpitoon ja rakkauteen.

Tänään istuivat kaikki tärkeäni saman ravintolapöydän ympärillä. Esikko ja poikanen toisiansa vastapäätä. Molemmilla ruskeissa silmissään suloinen tuike. Iso ja pieni. Toisilleen erityiset. Isompi opasti tyttöstä, auttoi omalle lautaselleen annoksesta katkaravut. Huolenpitoa ja hellyyttä. Neitosen hymy löysi poikakaverin posket. Suloista rakkautta, lapsenkengissä askeltavaa, turvallista. Minä katselen rakkaasti jokaista. Kotona suukotan rakasta. Tähän päivään mahtunut hyvä on resepti arjen muuttamiseksi juhlan tuntuun! 

Uuden edessä luottaen

Kuuntelin nukkuvan kodin hiljaista tuhinaa. Hienoinen levottomuus keinutti yöaalloillaan. Keho ihmettelee saamaansa ja koittaa asettua uomiinsa kuin askelman päässä vuoroaan odotteleva uutukainen vuosi. Uusi ja puhdas alku, palanen elämätöntä elämää iloineen ja suruineen. En malta laittaa pientä muistikirjaani ulottuviltani. Listaan ilmaantuu kiitollisuuden hippusia, ihmeitä iloittavaksi. Kummitytön nuttura, kämmenteni välissä lämpimät lapsenposket, joiden kummuilta sain poimia vilpitöntä iloa. Apteekin tädin kaunis palmikko. Ja loskaksi muuttuneen lumipeitteen litsahdus saappaan alla apteekkireissulla. Kannan alkavaan vuoteen listani ja jatkan, jatkan, jatkan. Miten hyväätekevää onkaan poimia iloja ja huomata, että niitä ihan tanssahtelee ympärillämme. Aivan hiljaisin ja vaimein askelin, etteivät häiritsisi. Niiden helmeily sykähdyttää! Haluavat tulla hyväksytyiksi, huomatuiksi sellaisina kuin ovat. Riemuitsen jokaisesta löydöstäni! Ja tiedän, luotan, uskon, että saan kartuttaa listaani läpi alkavan vuoden kulun! Siunaavien käsien suojassa. Itsenäni.

Vuoden viimeisenä päivänä käärin hellästi ja vaalien talteen sen hyvän, joka osalleni oli suunniteltu. Itselleni avattu uusi arki. Esikon opiskelupaikka. Poikasen menestyksekäs palloilu ja oikeaksi osoittautunut opintopaikan valinta. Tyttösen vilpitön into niin monen edessä. Neitosen elämässä viipyvä hyvä. Isän elinpäiviin riittävä terveys vaikean sairauden rinnalla. Äidin levollisuus vanhan tutun muututtua olemaan täynnä levollisuutta ja pientä onnea. Rakkaan rakkaus, myötäkuljetut askeleet ja huolenpito. Kodin kauneus ja lämpö. Ystävyyden lahja. Lähellä ja loitompana olevat tärkeät. Rukoukseen ehtivät omat kädet. Sydän, jonka uumenissa sykkii luja luottamus kaiken antajan hyvyyteen. Silmät, jotka väsymyksenkin hetkellä jaksavat avautua näkemään huikeat pienet ihmeet!

Käännän katseen kohti alkavaa! Lapset odottavat hiipivää pimeyttä. Reppu on pakattu ja uutukaiset lamput ladattu. Lähimetsään suuntaamme askeleemme. Niin, minäkin, vaikka voimat ovat vähäiset. Löydän hajanaisia aatoksia sisimmästäni. En lähde valloittamaan vuoria, kohotan silmäni tavoittamaan vain tutun metsän sylissä kohoavan kallion laen. Sinne jaksan kiivetä kokemaan lasten riemun, tuntemaan rakkaan käsivarret hetken ympärilläni. Vasta kun on lupa rakettiriemuun! Illaksi syttyy kotatuli. Maistelemme herkkuja, ihmettelemme mennyttä ja pyydämme yhdessä suojaa uuteen! Niinkuin tipautan sulan tinakengän saamaan uuden muodon kylmään veteen, jättäydyn muovattavaksi Luojani käsiin. Paras suunnitelma on se, joka valmiiksi on laadittu. Siihen luottaen suljen vanhan ja avaan uuden. 

Psalmin sanoin pyydän: Varjele minua niinkuin silmäterääsi, peitä minut siipiesi suojaan! Aamen.

Suljen sinut saman pyynnön suojaan, kulje luottaen, saakoon ilo ja toiveikkuus olla valona poluillasi vuoden 2015 päivissä!

Tänään puhun kuvin♥

 Talven lumo levittäytyi juuri juhlan alle. Jääkaapin oveen lapset olivat laittaneet arvelumme, mitä kukin ajatteli mustan maiseman ympäröidessä, voiko jouluun yltää valkeus. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo, hymyilen ajatuksissani, joihin mahtuu nyt kovin heiveröisesti ja hauraasti. Niin suurta luottamusta on lapsenkaltaisuudessa! Riemu lumentulosta oli valtava! Joulu sai puitteekseen puhtauden. Kuusemme alla lepää vanhan nukenkehdon keinussa kapaloihin kääritty suuruus! Puhtaus♥ 

Omat askeleeni jaksoivat aattoaamussa kulkea kotatulen tunnelmaan joulupuurolle. Eilen astuin varoen nuuhkimaan pakkasraikkautta tuokioksi. Lapset ja rakas ovat luistelleet, metsälenkkeilleet ja puuhanneet ulkosalla. Olen iloinnut rinnalla ikkunan läpi hymyillen. Joulupäivän illan  saunasta uskalsivat pikkuiset kirmata ilkosillaan ympäri talon. "Pistipä veren kiertämään!", riemuitsi poikanen poskillaan onnenpuna. Nyt pulkkailevat ja nauttivat lomaolosta mummolassa. Minä hörpin höyryävää ja iloitsen äidin kutomista villaisista polvisukista sekä ikkunan takaa avautuvasta kuulaudesta. 

 Rauha sisimmässä. Rakkaimmat vierellä. Esikon lukiesssa aattoillassa evankeliumia tunsin sydämen hypähtävän yksinkertaisen onnen voimasta. "Luit kauniin rukouksen", kuiskasi rakas painaessamme päät etsimään unta. "Kiitos ,yllätyin iloisesti lahjastani", iloitsi neitonen vähästään. Veljesten erityinen yhteys. Joulukodin kauneus. Tyttösen laulu ja kitaransa heleät sävelet. Kiitollisuuden kiteiden vaimea kimmellys. Esikon antamassa kynttilässä palaa kolme sydäntä. Isä, Poika, Pyhä henki. Pyyhkäisen kyyneleen nuhaisten kasvojeni kummulta. Syntymäjuhlansa keskellä Hän on vierellämme eikä häviä, vaikka  kynttilät sammutetaan, kuusi kannetaan pihan perälle ja arki asettuu juhlan jälkeen omiin uomiinsa. 

 Kuljetan katsettani kodin pienissä ihmeissä. Pysähdyn kiittämään. Ja tunnen rakkauden lämmön. Flunssa häipyy , vaikka nyt pitääkin lujasti otteessaan. Olen malttamaton kuin pieni lapsi. Tämä tunne, että ihan pakahdun pelkästä ajatuksesta päästä peuhaamaan lumisen kotimetsän uumeniin.....Kiitollisuus kietoo käsivartensa antamaan lohtua, luottamusta. Lepään vielä hetken♥

Tuhat lahjaa ♥

Katseeni poimii talteen tämän hetken kauneutta. Hiljaisuuden vierelläni soittama vaimea melodia tuudittaa joulukuun ensimmäiseen päivään sytyttämäni kynttilän liekkiä kirkkaan lasimaljan sille tarjoamassa pesässä. Rakkaan antamien ruusujen terälehdiltä löydän yhä valkeuden. Maisemasta se suli liian varhain. Ensilumi untuvineen ehti maalata sydämelle hennon  vanan, valonsäikeen, johon tarttua, kun hämärä syleilee. Pöydän kulmalla lepää Tuhat lahjaa. Kirja, jonka kantta sipaisen ohi mennessäni. Hymyssäni istuu hiven haikeaa. Tänään rivit loppuivat, jättivät sydämelle nöyrän kiitollisuuden, rauhan. Kirjaa oli vaikea laskea irti käsistään. Luettujen sivujen jakama valaisee, osoittaa polkua läpi seuraavan saapuvan pimeän. Kyynelhelmien kostuttamat sivut muistuttavat siitä, miten päiviimme kätkeytyy tuhansittain hetkiä, joissa voi nähdä Jumalan äärettömyyden. Luulin osaavani tarttua hetkiin, huomata pienet arjen ihmeet, poimia talteen tärkeän ja lausua hiljaisen ,luottavaisen kiitoksen Kaiken antajalle. Luulin. 

"Kun keskityn hetkeen täydellisesti, ajan kulku hidastuu ja elän hetken koko täyteyden, reunoja myöten täyden hetken.", kirjoittaa Ann Voskamp. Tämän kirjan luettuani, haluan tehdä hänen laillaan. Alan hengittää kauneutta vierelläni.  Kiitos kustannusosakeyhtiö Uusi Tie tästä lahjasta! 

Ann Voskamp haastettiin kirjaamaan ylös tuhat asiaa, joita rakastaa. Annin elämään oli mahtunut paljon vaikeaa. Tragedioiden keskellä huulille noussut huuto "Voiko Jumala olla hyvä?!" Hän tarttui haasteeseen.

1.     Aamun varjot vanhoilla puulattioilla.

118. Tulenräiske takassa. 

363. Auringonsäteistä heijastuvat värit saippuakuplissa.

882. Hampaattomat hymyt.

1000. Ylösnousemuksen kukka, Amaryllis, lahja, jota odotin vuoden.

Lista ei pysähtynyt tavoitettuun tuhanteen, vaan se jatkuu yhä. Omassani on nyt 57. 

"Kiitoslistan kirjoittaminen on Jumalan hyvyyden ajattelemista"

 "Todellinen rakkauden haaste, joka edellyttää, että astun Hänen läsnäoloonsa, kuuntelen Hänen rajattoman rakkautensa puhetta ja opin tuntemaan Hänen määrättömän armonsa." 

Ann Voskamp uskoo, että kiittämisestä voi tulla elämäntapa. Ihmiset hänen lähellään alkoivat huomata muutoksen, jonka eucharisteo- kiittämisen kieli- hänessä sai aikaan. Tuska, katkeruus, viha ja kauna väistyivät, antoivat tilaa Jumalan olla syvemmin läsnä. "Onko niin, että vasta, kun elämästämme otetaan jotakin pois, yllätymme, miten yltäkylläistä se on."  Metsämme reunassa kohoaa kallio. Aika ajoin löydän itseni istuskelemasta sen laelta. Kyykin hopeanharmaalla jäkälämatolla ja ihmettelen alas levittyvän tutun maiseman nostattamaa tyytyväisyyttä. En haikaile kaukomaille, en tavoittele taivaan tähtösiä.  Kalliohetkissäni ristin käteni ja puhun Jumalalleni. Kiitän ja kyselen. Ja Hänen läsnäolonsa kietoo minut kirkkaimpaan tähtisateeseen, armon sadekuuroon. 

Minulla kalliotuokioni, Annilla peltohetkensä, jossa miltei kosketti kuuta. "Käännän kasvoni tummuvalle taivaalle, jota kuun suunnaton helmi valaisee; makaan liikkumatta pellolla. Makaan siinä kauan. On elokuu. Varpunen lentää ylitseni matalalta, yllättää minut. Kuu on niin valkoinen. Voisin maata tässä ikuisesti, kuiskaillen ainoaa kieltä, jolla voi ilmaista kunnioitusta Jumalalle: kiitollisuuden kieltä.", hän kirjoittaa.  Nyökyttelen ahnaasti lukiessani, sydämeni syke tiivistää tahtiaan, innostun ja kiitän. Kiitän. Ilo pulppuaa, pyyhkäisin nopeasti näkökenttää sumentamaan vierähtäneen liikutuksen kyyneleen , jotta näkisin sanat selvemmin. Ahmin ajatuksia ja linkitän niitä omiin sisälläni olleisiin. Sydämeni voi olla yhteydessä Jumalaan missä vain! Myös elämän synkimmissä hetkissä Hän on läsnä. Hän tekee työtään, jotta Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Jumala on aina hyvä. Raskaimmissa hetkissämmekin. "Kiittäminen rakentaa luottamusta.""Kun sillat tuntuvat pettävän, me putoamme Kristuksen turvalliseen syliin, todelliselle sillalle, emme toivottomuuteen. On turvallista luottaa! Saamme olla heikkoja ja jatkaa matkaa, sillä Hänen voimansa tulee täydelliseksi suuressa heikkoudessamme ja naulojen puhkaisemat kädet auttavat meidät pystyyn."

Kirjan luettuani hamuilen Raamattuni lehdiltä Ann Voskampin kirjaansa tallentamia sananpaikkoja. Ilo ja kiitos- eucharisteon ihmeet. Opeta minua näkemään, huokaisen hiljaisen pyyntöni. Haluan oppia löytämään Jumalan läsnäolon ruusun piikissä, harmaan pellon aavassa keikistelevän harakan pyrstössä, lasteni olankohautuksissa. Tahdon nähdä! Tahdon kiittää! Luottaa! Kiitos edeltää aina ihmettä, sanoo Ann Voskamp. Ilo pienestä tekee elämästä suurta! "Hän ottaa elämäni käsiinsä ja muuttaa sen siunaukseksi."

Tämä kirja kosketti , hipaisi ihon alle syvemmin kuin yksikään lukemani kirja. Rivit punoivat sydämeni eteisiin kiitospitsiset verhot. Kirja pitää hennoin säikein minua otteessaan yhä. Puristan sitä sylissäni, en malta olla palaamatta sen lehdille. Kauneuden näkemisen nälkäni on kyltymätön! Kiitoksen lahjan löytäminen muutti Ann Voskampin elämän. Tämä lukukokemus liikahdutti jotain omassani. Tuhat lahjaa-kirjan suomentanut Susanna Hirvikorpi saa minulta lämpimän kiitoshalauksen. Hänen on onnistunut pujottaa juuri oikeat sanat avaamaan Voskampin herkkää , hetkittäin jopa runollista tapaa ilmaista ajatuksiaan ja oivalluksiaan. 

58. Pienten kivien pyöreys lasikulhon syvyydessä 59. Kirjan välistä pilkottava silkkinauha. Jatkan omaa listaani. Otin haasteen vastaan, ota sinäkin! Mutta lue ensin tämä ihana kirja:)

- Tässäkin Jumala on-

Vahvemmin ♥

Lehdistään luopuneet puut seisovat vaiti maisemassaan. Hengittävät kanssani äänettömyyden piirtämää pehmeää päivää nuo itsensä paljaiksi riisuneet. Ehkä jo toivovat ylleen valkean viitan suojaa, jonka talventulon viima kuljettaa kohta luo. Marraskuu lakaisi ajatuksia. Paljon jouti pois tuulten matkaan. Otin askeleita sinnekin, mihin en ikinä ollut aikonut. Jokin kutsui ja vastasin. Oppijat kyselivät, mistä sen tietää, kun Jumala puhuu? Huomaan heissä olevan itseään isompia ajatuksia sisällään. Kun luottaa, sen tuntee, haen sanoja, joilla säilyttää se tyyneys, joka siinä hetkessä lyhdyssä lepattavan liekin kuunnellessa puuhiamme oli läsnä. Olen keskellä lapsijoukkoa, jolle usko on arjen siemen. Nyt olen hiljaisuuteni sisässä itse vaiti ja etsin ajatusten helmoista huokaukseni. Rukouksen, johon suljen niin monta läheltä ja kaukaa, isoa ja pientä. Siinä voimassa, joka ei etsimälläkään löydy itsestä.

Olen paikallani, pieneksi asti kasvaneena, kiitollisena. Polku, jota kuljen ei ole itse valitsemani, mutta paras polku juuri minun askelilleni. Näkemättä olisi jäänyt moni pieni metsän ihme, jos olisin porhaltanut tuttua reittiä päivissäni. Vaikka niidenkin jakama hyvä saa säilyä tallessa yhä. Uskalsin poiketa, koska luotin kartan piirtäjään, reitin näyttäjään. Tänään mietin vahvoin sanoin. Kohotan silmät poimimaan marrastaivaan harmaasta kaaresta valon, kuin pienen pesän, josta pian kuoriutuvat lumiuntuvat. Lujasti luottaen. Ikkunan takana avautuu turvallinen pihapiiri. Sama turva sulkee syliinsä kaikissa päivissä, niissäkin, joiden läpi ei millään jaksaisi kulkea, ei omin voimin, mutta kanssasi.

Siipiesi suojassa jaksan.

Tarjoan pienet sanani ja pyydän:

anna niistä valo jollekin ,

juuri nyt
tuikkeeksi hämärään.