keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Uudelleen ajateltu♥

Olisihan se paljon helpompaa, jos aina kaikki sujuisi oman ajatuskartan ennakoituja polkuja. Vaan olisiko sittenkään? Eihän aurinkokaan käskien paista ja jos paistaisi, ei säteissään ehkä tuntuisi sitä taikaa, mikä silloin valtaa alaa olemuksesta, kun saa huokaista valon säikeille ,jotka ilmoittamatta kurkistavat ja vilkuttavat. Kun ei kumminkaan tarvitse olla ajopuuna elämän koskessa. Hän, jolla suunnitelma on käsissään kykenisi sanallaan laannuttamaan niin elämän kuin merienkin myrskyävät laineet. Mutta tyrskeitä tarvitaan, jotta tyven taas asettuessaan olisi ja tuntuisi, sykäyttäisi. Jos aina saisi kaiken, ei mikään tuntuisi olevan tarpeeksi.
Huomaan omien ilon lähteitteni pienenneen. Ei vähenneen, vaan muuttaneen muotoaan. Kun kipu on aikansa valvottanut ja sitten herää hetkeen, jossa saa tarttua aamua kädestä ja toivotella huomenensa, huomaa saaneensa kuin pienen lahjan. Nukuttu yö on lakannut olemasta jotain, joka suodaan ohimennen, ilman kiitosta. Siitä on tullut alkavan päivän ensimmäinen helmi! Sanoitan itseäni uudelleen. Jaan pienempiä kynnyksiä ylitettäviksi, jotta kiitettävälle löytyisi laajemmin tilaa. Unelmillekin kasvaa pienemmät siivet, hennommat ja herkemmin värähteleväiset. Särkyisinkö siitä, ettei se ollutkaan oma karttani, joka johtaa eteenpäin juuri tässä mäessä, näissä mutkissa, näissä viikoissa? TAskussani on kuitenkin kompassi, jonka neula osoittaa herkän tarkoin suuntani. Sen ainoan oikean, jota luottamukseksikin voisin kutsua.
Niinhän pieni lapsi ensin tekee, että kiukuttelee, laskee olkapäitään kuin ravistelisi pyykkejä tuuleen kuivumaan. VAin siksi, että pettyy, kun olisi niin halunnut tai tarvinnut. HAnki hohtaa samaa kauneuttaan silmieni säteilyksi, vaikken hiihtämään pääsekään. Saanhan kuitenkin ammentaa ilon rakkaitteni ulkoilun punaamista poskista, joiden kaariin piirtyy riemu kotona odottavasta takkatulesta. Ja juuri nyt päätti aurinkokin kurkistaa. Siellä se ojentaa minulle samaa valoa, vaikken viiletäkään helmitaivaan alla. Minulle riittäisi nyt ne muutamat pienet luottaen astellut askeleet, joista kipu pitää itsensä hetken loitolla. Niiden aika tulee. Milloin, sitä en voi itse päättää. Siihen asti olen kuin se tarinan lampunsytyttäjä. JA viskaan illan tummuvassa sylissä takkaan uuden upean puun. Ehkä jo huomenna saan kiittää saappaan alla narskahtavasta lumesta!

14 kommenttia:

  1. Niin paljon ajateltavaa ja hoitavaa noissa sanoissasi tass... Luin ne toisenkin kerran ja ne paransivat jotain minussa. Se on kummallista, miten Isä hoitaa eri tavoilla, toisen ajatustenkin kautta. Jos joskus kirjoitat nämä kaikki kauniit ajatuksesi kirjaksi, niin siitä tulee aarre hyllyyni♥ Punaisia omppuposkia sinne, ehkä kohta sinullekin:)

    VastaaPoista
  2. Kauniisti kirjoitettu ja koettu.
    Taidan jakaa tämän ystäväni kanssa, joka tarvitsee lohdutusta.

    VastaaPoista
  3. taas niin kaunis kirjoitus. On aina niin sykähdyttäviä nämä kirjoituksesi. kaunis kiitos1

    VastaaPoista
  4. Niin paljon kauniisti lausuttuja tärkeitä, kipeitäkin mutta elämänmyönteisiä sanoja. Kaikkea hyvää kuluvaan viikkoosi.

    VastaaPoista
  5. Hennan tervehdykseen liityn minäkin; sanoissasi on lempeää hoivaa, eheyttävää voimaa. Aina, jokainen kerta!!!

    Kiitos Sinä Ihana <3

    VastaaPoista
  6. Ihanan voimia-antavia, balsamin-täytteisiä ajatuksia!

    VastaaPoista
  7. Toivon sitä! Hurmaavan näköinen ilma! Minä huilaan vatsataudissa kotona loppuviikon...

    VastaaPoista
  8. Viisaita, elämänmakuisia ajatuksia. Lempeitä hoivan tuulahduksia luoksesi♥

    VastaaPoista
  9. Kirjotat elävästi!
    Oljenkorsi kuva laittaa pohtimaan.
    Auringon lämpöä kipujasi
    lievittämään!

    VastaaPoista
  10. Ei mene kaikki aina niin, kuin on ajatellut. Ja tyytyväisyyden aiheet avautuu aina uudella tavalla elämänvaiheiden myötä. Iloa ja valoa tulevaan viikkoosi.

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksestasi♥