VAloa!

  Aamusade jäi viipymään luoksemme pisaroineen ja pyyhki pois maahan asettuneen valkeuden. Silti valo jakaa säteitään tähän hetkeen.  Me saamme vihdoin nauttia oman kodin valoisasta ja lämpimästä sylistä. Väliaikaisjärjestelyin saimme sähkön tupaan. Ilo pisaroi. Tämä loma sai erityisen paikan ja aseman muistoissamme. Ehkäpä joskus jaksan jo nauraa koko sähköttömyyden mukanaan tuomalle selviytymisseikkailulle.

 Kynttilöiden suurkulutus saa päättyä. Joulukuusen sähköisten tuikkivien lumossa haluan viettää vielä aikaani. Oksilla pyörähtelevät punaiset huopasydämet muistuttavat ystävistä, jotka kantoivat kanssamme vaikeita hetkiä ja kutsuivat lähelleen. Valkoiset huopapallot ovat kuin kämmenelle hiljaa leijailleet lumihiutaleet myrskyn jälkeen. Kuiskivat tyyneydestä. Korkealla latvuksessa tähti lupaa ikuisen rakkauden turvaa. Jokainen kynttilä antaa valon, joka tuikkii pimeässäkin. Lasienkelten joukko laulaa lohtua. Pienet valkoiset siivet kynttilöiden tyvessä muistuttavat suurista siivistä su ojanamme.

 Poikanen istuu keittiön ikkunan ääressä ja raportoi tuulen suunnasta ja voimakkuudesta. Pisaroista ja kaikkoavasta lumesta. Kertoo puiden latvusten liikkeistä, irtoilevista oksista. Suhtautuminen säähän on nyt erilainen kuin ennen. Ymmärrys siitä, miten hauraita olemme, saa olemaan varuillaan. En halua , että alkavat pelätä. Mutta luonnon kunnioittaminen on hyväksi. Huomaan yhden omassa sängyssä nukutun yön vahvistaneen minua fyysisesti, mutta tunnen henkisen heikkouden asettuvan kaihoisana tunteena sisimpääni. TAitaa olla helpotuksen huokaus. Tänään käperryn pieneksi keräksi sohvan mutkaan ja ihmettelen lamppujen loistetta.

Arki asettuu raiteilleen ja jatkaa kulkuaan verkkaisesti. Kuin koetellen, kestääkö maa. Isommalla tyttösellä on syntymäpäivä. Viisitoistavuotiaan elämä on mielestään lopullinen hyppy pois lapsen kengistä. On juuri lähdössä lenkille. Vesisateen läpi. Elämän sateissa toivon osallensa hyvän kosketusta. Ja lapsensielun säilymistä. Niin tyynellä kuin myrskysäällä.

SAnaton

 

 Uusi puhtoinen lumi tanssii kevein askelin alas ja peittelee maata viittansa alle. Laulaaa lumisen tuutulaulun, lohduttaa. Kätkee pian kaatuneet puut ja hajallaan olevat oksistot. Kuin jotakin uutta alkaisi juuri nyt. Oma katseeni uuteen vuoteen ei kääntynyt näkemään uusia mahdollisuuksia tai muistellut suloisina haikuina menneen hyvän vuoden tapahtumia. Olen edelleen kiinni tiukin puristavin ja kohmeisin sormin tässä hetkessä. Yritän avata ymmärrystäni. Koetan jaksaa sinnitellä hymy kasvojen väsymyksestä painuneissa uurteissa.Taas yksi toiveikas päivä. Uusi mahdollisuus, pimeiden ja viluisten vuorokausien nauhassa jo kahdeksas uusi aamu. Kynttilän liekkien leikki tuntuu uupuneen kanssani. Takkatuli kuiskii kannustaen jaksamaan. KAulaliina kietoo kipeän kurkun syleilyynsä.

Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan. Jes.43:18-19

Olemme kulkeneet uusissa maisemissa. Pysähtyneet huomaamaan, miten pieniä ja heikkoja olemme. Kuin tyyntyneen meren rantamilla hauraat heinät, seisomme silti pystypäin ja kestäen. Kaiken yllä on suurin turvamme. Ei se riipu kiinni sähkötolppien pidikkeissä tai jaa lämpöään pitkin johtoviidakoita. Se on uusi puhdas alku jokaiseen sarastavaan aamuun. Huolenpito, joka ei kaadu myrskytuulien riepotuksessa. Se on Jumalan valtava rakkaus. Lomamme oli käsikirjoitettu erilaiseksi kuin arvelimme. En kiitäkään oman kodin kauniista joulusylistä, vaan lausun kiitollisuuteni lukuisista ystävien avuntarjouksista. Kohotan kiitoskatseeni korkeammalle kuin korkeinkaan honka. Joulua en riisu vielä. TAhdon tehdä sen kuusen kynttilöiden jakaessa edes pienen hetken tunnelmaansa.Sinä, joka teet tiet korpeen, jaat virrat erämaahan, sinä olet valoni tässä alati jatkuvassa piemeydessä. Oman kodin valoa odotellessa, vietämme tänään tuokion ystävien luona. Sydänlämpö vie mennessään vilunväreet. Uusien ovien avautumisellekin on aikansa vielä...

Juhlan jälkeen evakkoon

Tänään pakkaamme tavarat ja kuljemme selviytymisseikkailuun. Koti kylmeni sähköttömyyden sylissä. Vielä viime yön nukuimme toinen toistemme vierellä takkatulen jakaessa lämpöä villasukkavarpaisiin. Nyt pitää lähteä. Myrsky kaatoi puita ja katkoi sähkötolppia. Pihapiirissä vallitsee vaara. Minä ihmettelen pienuuttamme. Kiitän Taivaan Isää siitä, että kukaan ei loukannut. Vain lomasuunnitelmamme saivat haavan. Nyt avaan silmäni näkemään hyvyyden tämän kamaluuden keskellä. Hyräilen ystävän lähettämiä sanoja: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa....

Hiljenee tienoo...

Sain tänään oppijoitteni kanssa joulukirkon penkissä istuessani lämpöisen joulun kosketuksen. Kuin enkelin siiven hellä sipaisu sisimpään. Lasten laulu täytti kirkon. Minun suuni hymyili kuin kävelymatkaamme aamuhämärässä valaissut kuunsirppi.Vierelläni istui pieni vilkas poika. Isä meidän- rukouksen ajan olivat omat sormeni pojan sormien lomassa. Päänsä painoi välillä tiukasti syliini. RAuhoittui siinä kuuntelemaan tutun papin kauniita sanoja. Kuiskimamme keskustelu piirtyi mieleeni ja saa erityisen sijan. VAin lapsiko osaa avata sydämensä ovia auki niin ? Kurkista seimen äärelle, jos tahdot kuiskimaamme kurkistaa tarkemmin:)

Kevyt valkoinen huntu leijaili tähän päivään. PApin puheessa kuusen kynttilät tuikkivat muistuttamaan meitä siitä valosta, jonka seimen lapsi tullessaan toi. Riihipirtin sydämissä loistaa jo joulun valo. Koti on pukeutunut juhla-asuunsa. TAkassa loimuaa lempeä tuli. RAkas pelaa poikasen kanssa shakkia. Huomenna lakkaa arjen aherrus. Riihipirtti hiljenee jouluun.

Tunteiden tulvaa...

Valkean harson kaipuu kutittelee leuan alla. Aamulla oppijoiden kanssa astuimme aamun tummuudessa lyhdyn valaistessa kulkuamme joulupolulle. Lumettomalle. Yläkoulun lapset toivottivat meitä tervetulleiksi joulusadun juoneen. Rauha laskeutui metsän uumeniin kaikkien eläinten ja ihmisten keskelle. Lapsista oli hauska sattuma, että kertomuksen tyttö kantoi samaa nimeä kuin opettaja:) Hiippailimme koulun metsäisessä maastossa kuin tonttusten pieni joukko. Sitten jo pian aurinko pilkahteli pilvien raosta, kun aamutaivas antoi kättä päivälle. Vaan maa on musta. Lumihuntu pysyy piilossaan. Annan sydämelle laskeutuneen jouluntunnun valaista mieltä. Joulun ihmeen äärellä loistaa kirkkaus, vaikka ympärillä viipyisi tummuuden kosketus.

Tässä päivässäni on ollut tilaa usealle tunteelle. Rauhaton oppija sulkeutui syliini tiukasti ja koin tyyntä ymmärrystä. Lasten laulu läikäytteli ilon laineita. Huoli tärkeästä ihmisestä kääntyi helpotukseksi hyvien uutisten kantautuessa vierelle. Kaipuu nosti päätään, eilen jo istahti ihan lähelleni. Tarttui kädestäni pitkin tätä päivää. Kuiski posken juurella olemassaolostaan. Lohduttikin oman pojan sanoina. Pelollekin löytyi paikkansa. Odottamatta ystävän sanat juuri oikeaan hetkeen pyyhkivät pelolta terän. Laskeutui levollisuus mielen sopukkaan ja saatteli sittenkin siunattuun hetkeen. Jakoi turvaisan mielen ja tyytyväisyyden. Kiire kurkisteli kulmien takana. Huhuilee tuolla jossain lähettyvillä nytkin. Herkistynyt äidinsydän laulaa melodiaansa pienimmän tytön tanssiessa imurivalssia auttamisen halussaan. On hellyyttävää saada apu pyytämättä. Itsekkyyskin askelsi kylkeen kiinni. Kaiken keskellä lupauduin kävelylle ystävän kanssa, vaikka muutakin tummuvan illan touhua olisi. Tunnekirjoni  ylle kääräisen sen kaipaamani valkeuden. Sen loisteen, joka silmiini syttyy seimen lapsen täyttäessä aatoksiani. Vaikka tummuus istuu maisemassa. VAikka tunteiden tuulet puhaltelevat eri suuntiin. Silti se tärkein on levollinen valo. Luen sen seimen lapsen kasvoilta.

Kodin jouluisia puuhia on jonossa. Lapset odottavat piparikirkon rakentamista. Itse etsin sopivaa hetkeä lahjojen käärintään. Kamppailevat pienimmät mietteittensä kanssa. Uskoako vai ei? Tyttönen toimittaa tärkeänä oikeaa joulun sanomaa. Ja lapsen usko sen takana on vankkumaton. Sädehtii taivaallista tähtiloistetta koko vartensa mitalla. Vaan onko se joulupukki sittenkin vain satua? Toisaalta tonttuset olivat vieneet kirjeen saunan lauteilta? Mutta veljen kätkemä viipyi kolossaan. Ihmetteli sitä ääneen ja hymysi tyytyväisyyttä, kun kätkö sittemmin tyhjeni. En henno paljastaa karua todellisuutta. Vaalikoon vielä tuota sadun maailman jakamaa. Ehtiihän tätä aikuisten elämän toisinaan raadollistakin todellisuutta vielä ihan kyllin. Voisipa raapaista kaiken pahan pois elämän päivien kyljistä. Siihen en kykene. Eivät riitä viisaus ei voima. Mutta voin ojentaa avaimet luottamukseen. Totuuteen. RAkkauteen. Luota lapseni, luota! Olet rakas paikallasi paitsi meille tässä lähelläsi, myös elämäsi antajalle. Aina.

Pikkuisella tyttösellä on tuntosarvet. Niiden herkkyyden edessä niin usein saan kyynelvanat poskieni nukkaan. Tänään ei ole sanoillaan paijannut, mutta teoillaan sitäkin enemmän. On ollut niin hiljaa valtavan viisas. Poikanen esitteli ylpeänä koulussa tekemäänsä puista kassakaappia. Isompi tyttö jakoi kanssani rinnakkain tuokion, josta kuljimme huokaisten. Samaan suuntaan. Isoimman halauksen lämpö on kannatellut haikeuttani. JA sitten vielä rakas. Jaksaa rakastaa ja ymmärtää. Olen onnekas.

Kulhojen tuomaa

 Tänään palanen tästä kosketusten ulottumattomissa olevasta maailmasta täällä hipaisi poskeani, hymyili ja tuli lämpimänä tapaamisena lähelle. Tapasin Vihreän talon herttaisen emännän Turun suurtorilla Wanhan ajan joulumarkkinoilla. Samalla täyttyi pieni pitkään taskuni pohjalla kulkenut haave. Uutukaiset kulhot pääsevät käyttöömme ensi kertaa aattoaamun puurohetkessä kotatulen tunnelmallisessa lämmössä. Nämä ovat ihanat!  Silittelen niiden kiiltävää pintaa ja ajattelen saven muovautumista taitavissa käsissä. Meitä jokaista on siunattu jollakin lahjalla. Jokainen osaa jotakin erityistä. Joku pukee sanoillaan lämmön toisen ylle. Toinen saa käsillään aikaan pieniä ihmeitä. Kuka laulaa, kuka soittaa. Taivaan Isän muovaamina olemme uniikkeja jokaikinen! Sateen ropsottelu ei haitannut lauantaiaskeleitani. Hyräillen matkasin tämän suloisen savenvalajan kojulta kohti keltaista autoani paperikassiani tarkkaan varjellen. Hyvillä mielin ympärilleni hymyten.

Sydämessä hypähti hyväolo. Tuntui mukavalta vaihtaa muutama sana ja nyökytellen todeta, että moni seikka yhdisti. Katsoin valoon, joka paistaa silmistä silloin, kun sydämen usko kulkee samanlaisessa maaperässä. Puurokupposten lisäksi sujahti ostoskassin paperikääreisiin soma kynttilänpidike. Se syttyi jo illan tummuuteen pieni valkoinen kynttilä sylissään. Sen valossa lähetän matkaan jouluajatukseni tekijänsä luo. Olen huisin onnellinen tämänpäiväisestä.

 Pienissä haaveissa itää siemen, joka kasvaa sisimmän kukkaseksi. Niin monesti pienuudessa lepää äärettömyys. Vähässä on enemmän kuin ymmärtääkään! Joulun lähestyminen pysähdyttää mietteeni. Tahtominen ja haaliminen, ahmiminen, paljouden paljous ja kiireen kanssa kilvan kulku. Miten liian monelta unohtuu ja hautautuu pienen tallin vaatimattomuudessa lepäävä lapsi. Olkien yli tallotaan ja tähden loisteen sijaan ahneus sokaisee silmät. Ei nähdä kaunista vehreää metsää puiden takana. Taivas ei laskeudu lähelle. Se vetäytyy katseen ulottumattomiin. Surullista. Kuin saviastia, joka saa kylkeensä särön, on hauras ja vaatii pehmeämmän kosketuksen säilyäkseen, olemme me pienet ihmisetkin. Särkyneenä vahvistumme sen rakkauden kosketuksessa, jolle haavoittuneena löytyy tila viereltämme. Surun puristaessa aistimme lämmön läheisyyden herkemmin. Haurautemme kasvaa vahvuudeksemme. Nyt pieni hymyni kuiskii joulun salaisuuksia suojakseni.

Tämä päivä kuljetti hellin ottein. Kantoi ja jakoi. Tuuditti kuin sylilasta silmiin katsoen. Huomiseen syttyy kolmas kynttilä. Kolmeen suuntaan huominen kuljettaa näitä rakkaita vierelläni. Minä saan isomman tyttösen seurakseni Isän kasvojen eteen , ammentamaan rakkauttaan, kiittämään ja laulaen ylistämään. Poikanen palloilee tahollaan ja pienempi neitonen kulkee omaan suuntaansa pelaamaan hänkin. Kolmas askel kuljettaa meidät kaikki isoäidin luo pöydän ääreen. Lämpöisiä tuokioita lupaa huominenkin.

Niin paljon ihmeteltävää vielä

 Aika otti ison harppauksen. Vai hiipikö sittenkin huomaamatta eteenpäin? Niin tai näin, minä olen kuljettanut tyytyväisyyttä lähelläni. Olen tullut sinuiksi harmaudenkin kanssa jo. Sen ,joka lepää aamumaisemassa ja kuljettaa käsikkäin päivää kunnes tummuu yönmustaksi hiljaisuudeksi. Harmaa, joka pehmeästi kutsuen ojentaa käsivarsiaan ja huhuilee lumivaippansa perään. Sen, joka vuosi sitten lepäsi jo paksuna pihapiirissämme. Tyttönen kaipaa valkoista hahtuvasadetta. Kyselee josko edes jouluksi se saapuisi. Niinpä. Olisihan tunnelma toisenlainen. Ulkoisesti. Sisimmässäni ja tyttösenkin, uskon, on jo kaikki valmista joulun tulla. Siellä loistaa valkeus yöntummina tuokioinakin. Huolenpitonsa sylissä.

 Metsä jakaa aarteitaan anteliaasti. Tuntuu lauleskelevan vapaana vailla valkeaa taakkaa.  Pikkuinen kuusi muutti lipaston kulmalle. Oppijoistani pieni poikanen seisoi viikko sitten naulakolla kuusen kanssa. Oli sen itse hakenut ja luokkaan iloksemme kantanut. Yhtä suloinen kuin tämä omamme.  Joulukuvaelman paimenille poimin huomenna metsästä sauvat. Sellaiset sopivan rouheaksi kuivuneet, aikansa palvelleet. Saatanpa poimia samalla risuja tähtien tekoa varten. Näin niitä täällä ja ihastuin. Tähtönen taivahan, osoita tie, vie meidät perille, missä se lie. Huomenna matkaamme ensimmäiseen jouluun.

Miten Suomi voi täyttää 94 vuotta, jos on vuosi 2011?, kysyy pieni oppija silmät suurempana kuin vanhat markan kolikot. Ymmärrän taas, miten pieniin sydämiin asettuu hiljalleen uutta. Juuri ratsasti riemuhuutojen saattelemana kun ensimmäinen kynttilä syttyi. Sitten valmistaudutaan syntymäänsä. Ja siitä jos on niin kauan, miten voisikaan ymmärtää oman maan kaarta. Hymyilen ja ajatuksissani suljen syliini heistä jokaisen. Tänään ilahduttivat paimenina nuotion äärellä värjötellen. Toiset enkeljoukkona ilosanomaa julistaen. LApsina sieltä kahden tuhannen vuoden takaa levittivät lehviään. Seimen juurelle. PAljon ihmeteltävää pienille ihmistaimille. Ystävän pikkuinen täytti tänään kolmannen vuotensa. Ajakaa varovasti kertoo, kun luotaan lähdemme. Voiko se Jumala tipahtaa alas taivaastaan, oli hetki sitten miettinyt tähtitaivasta ihastellessaan. Niin paljon ihmeteltävää. Minullakin vielä. Lapsenasi. Kuin pieniä keveitä suukkoja sinä kuitenkin jaksat jakaa. Sammalmättäitä, tähdenlentoja, tuulen kosketusta, lapsen raikuvaa naurua. RAkkautta.