Hauraiden hetkien hyvyyttä

Tässä päivässä on ollut jotain herkkää ja haurasta. Olen palaillut muistoissani viime elokuulle. Katselin kuvia lasten ensimmäisestä koulupäivästä. Hymy kiipesi suupieliini ja hyvä olo hyrisi sisälläni. Tuo muisto on minulle niin suunnattoman rakas. Sain olla siinä koulun pihalla halaamassa ja huiskuttamassa. Läsnä. Ja nyt olen saanut näitä päiviä jo paljon. Jokaisella oma antinsa. Joissakin mollisointuinen sävelkin, mutta jokaisesta päivästäni olen tänäänkin kiittänyt. Läksyjen tekemisen hetkellä tuo niin täynnä tarkkuutta ja järjestelmällisyyttä olevainen ekaluokkalaisemme huudahtaa otsa repun sisällä: aapinen jäi! Napsautan silmäniskun perille ja kuiskaan: ei hätää, ota äidin! Huh, huokaisee ja rientää kirjoittamaan monenmoisia sanoja varistekstistä vihkoonsa. Tämä pieni hetki olisi kulkenut ohitseni ellen saisi olla nyt tässä. Miten pikkuruisissa hipuissa onkin näin paljon ihmeellistä.

JOskus on hyvä seisahtaa näkemään taaksepäin. Monelle kohdalleni osuneelle, osalleni annetulle näen ääriviivat ihan uusin silmin. VArjoista nousee näkösälle uutta. Hetkiin tarttumisen hauraus on ollut päiväni vahvuus. En ole ehyt, mutta olen arvokas. En ole valmis, mutta olen paljon. En ole perillä, mutta nautin matkani teosta. Haavani ja arpeni hyväksyn. Säröni ja rikkinäisyyteni kääntyy ympärilleni kannatteleviksi käsivarsiksi. Pyydän vain vähän ja silti se, mitä saan on niin uskomattoman suurta. Lupauduin seurakuntaan pitämään jokusen opetuksen lapsille. Olen innoissani. Kevään kantavana teemana on "Haloo, olis asiaa!!" Meidän arkemme täyttyy informaatiotulvasta. Tuutin täydeltä tietoiskua sieltä ja täältä. Mutta Jumalallakin on meille asiaa. Ihan ajankohtaista . Minäkin haluan kuulla sydämeni merkkiäänen. Viesti tuli. Tyttö kurkki olkani yli tekstiäni. (Sitä, joka valmistui ja jonka jokin nappasi sfääreihin. Katosi. Deletoitui itsestään. Ei tallentunut) Istahti vierelleni ja sanoi: Äiti, sitä nyt mietin, että kun kaikilla on kännykät. Ja jos ne jää johonkin, niin voi laittaa sormista semmoisen kännykän ....tässä kohtaa ristii kätensä ja hymynsä on leveä....että sillä saa viestin aina perille. Opettaja minussa väistyy jonnekin kovin kauas. Opin juuri jotakin. Sain viestin lapseltani. Ja tiedän, kuka on operaattori. Hän, jonka puhetta haluan kuunnella. Löytää sille ajan ja pysähtyä kuulemaan. Ja Hänellä on asiaa.

Tommy Hellstenin sanoissa on viisaus: Kestää aikansa ennenkuin ihminen ymmärtää, että hänellä on jo kaikki mitä hän tarvitsee. Tärkein annettiin kauan sitten. Siitä kiitän. Ja tästä päivästä. Ei mitään kummempaa, silti niin paljon. Iloa ja pikkuisen kipua. Leikkiä, laulua ja paljon sanoja. Puhuttuja, kuultuja, kirjoitettuja. Sain kuulla, että olen tärkeä. Se lämmittää aina. Kerron sen itsekin. Haava sormeni tyvessä terävän veitsen jäljiltä. Nauru unohtuneelle. Paljon pieniä kaikuja arjessa. KAiken pohjana suunnaton lohtu ja luottamus. Kiitos!

Enkeleitä päivääsi...

Suloisia sunnuntaihetkiä !

Pieniä vihreitä versoja

 Eilen alkoivat pienimpämme kuoroharjoitukset joulutauon jälkeen.  LApsen ilo on kuin siemen, joka pudotessaan alkaa kasvattaa versoja. Riittää poimittavaksi saakka eivätkä ne versot kuihdu. Eivät nuukahda veden puutteesta tai väärästä lämpötilasta. "Äiti, minulle sanottiin, että olen vahvaääninen soolon laulaja!" Riemu hyppeli kilpaa tytön kanssa rappuja ylös. Isälle tärkeät terveiset kerrottiin hetimmin kotiin saavuttua. Ilo pulppusi ja pomppi. Ja tarttui. KAsvatti verson aikuisen sydämeen.

Sunnuntaina pääsevät lastentapahtumaan laulamaan. Tyttönen saa laulaa soolon laulussa, jossa pyydetään Herra, anna mun tehdä pieniä tekoja, kylvää siementä hyvää....

Se hyvä siemen voi olla niin pientä. Hymyn häivähdys, joka omilta kasvoilta hypähtää ja kenties tietämättään vie ilon murheellisemman luo. Pieni kosketus. Ele taikka teko, joka ei ota itseltä mitään, mutta antaa toiselle paljon. Sana, jolla lohdutat tai kerrot, miten tärkeä toinen on. Tänään kaupasta tullessani lastasin ostokset autoon ja lähdin työntämään tyhjää kärryä takaisin kaupalle. Vanha mies pysähtyi vierelleni ja ojensi jo ryppyisen kätensä, antoi hymynsä ja kiitoksensa kun sai kärryni:) JA minä palasin autolle uusi pienenpieni ilonhippu taskussani.

On tärkeää saada osalleen pieniä ilon siemeniä. Voisipa niitä säilöä purnukkaan pahan päivän varalle! TAi laittaa kuoreen ja postittaa toiselle. Kävellessään nakata taskun pohjalta tuulen kuljetettavaksi! Sujauttaa rakkaan eväspussiin töihin lähtiessä! Heitellä yltympäriinsä, kaikkialle, jokaiselle, joka juuri siihen hetkeensä ilonsiementä kaipaa.

JOskus tulee tunne, että haluaa jollekin erityiselle pyytää ilonsiementä päiväänsä. Sen tuntee, tietää sydämessään. Minnekä silloin heitän toiveeni?! Kelle huhuilen tahtoni?! Kuka kuulee kuiskaukseni?! Siemenistä suloisin on varmuus siitä, että sydämelle kerran kylvetty kasvaa siellä vihantana ainiaan.  JA versoista riittää jaettavaksi, annettavaksi, eteenpäin vietäväksi.

Tuuli on tuivertanut viileyttä. VAan lämmin ilo läikähti minussa, kun postipojan matkassa kulki luokseni kaksin verroin iloa! Toinen hypähti villatakkini pielukseen lämpimänä ajatuksena  täältä .
Ja toisen saan kietaista kaulalleni arpaonnen tuomisina täältä.
Kylvetään iloa ympärillemme! Aina jossain on joku, joka sitä kaipaa!

Sade oksillani

  Sade saapui huuhtelemaan valkeuden oksistoista. Ensi ajatus oli rujo ja surullinen. Kaipaus kauniiden kuuraoksien perään tuntui kirpaisevan sydänalaa. HAikeus otti helmasta ja jäi viihtymään vierelle. Oli kuin uuden alkusäveliään vielä soittelevan vuoden arki olisi asettunut juhlan sijalle. HUomenna se alkaa. Arki. Reput on tutkailtu, todistukset allekirjoitettu ja vaatteet viikattu valmiiksi.

Vaan ei arjen saapuessa juhla kokonaan väisty. Olen tutkaillut sydäntäni. Kuulostellut ja pyytänyt puhdistusta. Olen asettunut arkeeni odottamaan omaa sadettani. Sen suloisessa kosketuksessa on ripaus juhlantuntua. Oloni on kuin pienellä kaarnalaivalla puron tyvenessä. Juuri se hetki, kun kuulee kevätsateen kohinan. Kun odotus palkitaan ja matka saa alkaa! Minun sateeni saapui.

Sen pehmeydessä seisoin ja tarjosin kasvoni pestäviksi. Sade sai koskettaa. Puhdistaa ja tuoda uutta. Hymyillen nyökytän ymmärrykselleni. Uudenlainen kiertokulku, uudet purot saavat asettua uomiinsa. RAkkauden tuuli kuljettaa kaarnapurttani uuteen kevääseen ja aikanaan taas uuteen talveen. Pienen puron pisarat pääsevät valtamereen. RAkkauden aavaan aallokkoon.

Ahnaasti tartun tämän sateen soittoon. Hyräilen uutta laulua, tapailen  nuotteja, joiden kirjoittajan kynästä saan niin paljon. Kaiken. Hän lähetti sateen. Hän virvoitti uuden tuulen. Hän antoi laululleni laineet. Hän. Hän oli läsnä tänään kun sain iloita ystäväni tyttösen suuressa päivässä. Uuden alkunsa puhtaudessa olkoon suuri siunaus. Se kantakoon hänen askeliaan yli esteiden, ohi vuorten, aina vain kohti uutta unelmaa. Luottamus olkoon matkaeväänään tällä suloisella neidolla! Iloitsen kanssasi!

SYdämeni oksistolle saa sataa uusi taakka kuin uusi puhdas lumi. Se ei paina. Sen alla en koe voimattomuutta. Sen kantamiseen kanssani on lupautunut lähettäjänsä. Se annetaan kuin lainaksi, hetken matkaa eteenpäin vietäväksi. Minulleko? Siinä on lahja, joka purteeni lastattiin. Siksi piti seisahtaa, jotta näkisi paremmin, ettei kulkisi ohi, jotta löytäisi ja osaisi avata. Ettei jäisi purkamatta niin moni murhe. Ei tanssimatta ilon tahti. Ettei huomiota vaille, osaansa ilman asettuisi sijoilleen. VAan saisi kaiken lempeän huomion. Tulisi kerrotuksi takaisin matkaan laittajalleen.

Hän laskee lahjassaan sydämelleni sinut. LÄheltäni. Toisen jostain kauempaa. Tutumman kuin vieraammankin. JOkaisen hellästi kuin lumihunnun oksilleni. KAnnettavaksi. Kuuntelen sydämelläni jokaisen osalleni jaetun. Sanattomat huokaukset kanssani. Lähettäjänsä lupaus kantaa on luottamukseni lähteenä, puroni virtana. VAhvuus piirtyy sisimpääni. Kuin nuo hennot oksat ,kestän tuulet ja tuiskut. Kauneudellaan antoivat iloa. Saanko samoin loistaa kirkkauttaan ohitse kulkeville?! Ilona, valona. Kaarnalaivana kulkea uutta puroa. VAhvaksi veistettynä, suurella viisaudella vyötettynä.

Uudenlainen kiertokulku piirtyy hymyksi kasvoilleni. Kirkastuu. Selkiytyy sateen langettama kosketus. Elämän kanssa käy liian helposti, että askeleet kuljettavat ohitse. Helmoihin takertuu turhaa.  Hetket häviävät.  Lipuu laivallaan ohi sataman toisensa jälkeen.  Sulkee korvansa kuulemasta, silmänsä näkemästä. Sydämensä ymmärtämästä. 

Sade oksillani, purteni tuuli. On Hän, jonka käsistä lähtee jokainen pisara. JOnka kuiskauksesta otan jokaisen siihen suljetun, osalleni lasketun. JA annan osani. Puen sanoiksi huulilleni. Kiedon välittämisen viittaan ja kohotan kämmenelleni kuin pääskyn, jonka lennosta saan nähdä uuden sateen saapumisen. Luottaen.

Tämän päivän hiutaleita

 Lunta. Tänään sitä on tullut eri tavalla kuin paukkupakkaspäivinä. Tänään se on laskeutunut kuin painoksi hartioille. Sen kosketuksesta on puuttunut kepeys. Se on ottanut paikkansa kuin päätös, josta ei enää tingitä. Uusi vuosi on monelle päätösten tekemisen aikaa. Päätöksiä kevyemmästä. Enemmästä taikka vähemmästä. VAnhan muuttamisesta, uuden hyväksymisestä. Omalle osalleni tämän pakollisen liikkumattomuuteni keralle olisi oivallisesti sopinut semmoinen kevennyspäätös. Mutta ei. En päätä jättää herkkuja, sillä pidän niistä:) Päätän kuitenkin yrittää parhaani. KAikessa. JA uuttakin on luvassa: ilmoittauduin valokuvauskurssille!

 Tänään olen hipsutellut pihapiirissä ihailemassa kinoksia. En kylläänny niihin ollenkaan. Kummaa. TUntuu kuin niiden kauneudessa minulle kuiskittaisiin tärkeyksiä. Sellaisia pieniä ihmeellisiä arjen lomassa viipyviä ihmeitä. Yhtenä iltana iltarukouksen jälkeen tyttösemme sanoi: "Äiti minusta tuntuu, että Jumala puhui  minulle. Mistä sen tietää, että Jumala puhuu?" "Uskon, että sen tuntee sydämessä", vastasin. Sitten sain kuulla, miten pieni muisti kuulleensa, miten meidän sydämemme liekki lepattaa. Joskus joku  koittaa puhkua sitä sammuksiin, mutta Jumala pitää huolen kanssamme, siitä, ettei se sammu. Sitäkö se Jumalan puhe on? Sitä juuri. USkoisin. Tuossa hetkessä vierellämme oli suunnaton lämpö.

 

 Ilta alkaa hämärtyä. Lumi puiden oksilla painaa. Mutta ne kestävät taakkansa alla nurisematta. Ehkäpä jo saavat voimansa ajattelemalla kevättä, jota kohti kuljemme. Minä en vielä haikaile sen perään. Haluan nauttia jokaisesta lahjavuoteni hetkestä. Ammennan itseeni voimaa jokaisesta eletystä, ohimenevästä hipusta. KAtselen ja hämmästelen ja haluan nähdä aina vain selkeämmin!

 Käväisen tuikkukulholla ja sytytän tuikkivaisia iltaamme. Niistäkään en vielä ole saanut kyllikseni. Jokainen pieni liekki laulaa omaa lauluaan. Nyt ovat lapset luistelemassa. Rakas tuuppii lunta oikeille sijoilleen. Minä nautin villasukkaoloilusta , liekin lämmöstä ja hyvästä kirjasta.

Polvipäiväni opasti minua kuuntelemaan sydämelleni puhuttua. SAttumaa ei ole se, että kirjan rivit vain vahvistavat osalleni tarkoitettua. 

"....niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten minä sen lähetin." Jes.55:11

Eilisen muisto ja tämä päivä

 

 

 Eilinen päivä avautui eteemme auringon kultaamana. Tyyneys istui puiden oksilla. Tänään tuuli on vihmonut puuterilunta ympäriinsä. Aurinko viipynyt piilossaan. Minua on hymyilyttänyt. Olen myhäillyt ymmärtäen. Niinkuin päivät, olemme me itsekin. Erilaisia. Vaihtuvat tunnelmat ,mutta yksi pysyy. Se on rakkaus.

 

 Eiliseen syttyi lyhtyihimme  tuli tuikkimaan odotusta.

 

 Tänään eilinen on mukava muisto. Saimme ystävät vierellemme kotatulen äärelle. On hyvä joskus istua ja antaa asioiden vaihtua ääneen lausutuissa ajatuksissa. Tuntui turvalliselta antaa naurun ja ilon täyttää pieni tila välissämme. Tulen vaimea rätinä soi taustalla ja antoi ilollemme kauniin kehyksen. Vietimme "polvijuhlaa":) TÄssä kohtaa minun hymyni pyrkii ulos suustani ja sallin sen vaihtua tyytyväiseksi myhäilyksi. JOskus jokin kompastuskivi muuttuu kulmakiveksi. Minun kohdallani polvi on tehnyt sen!

 

 Tänään puut pääsevät laulamaan lämpöään takkaan. Suljen sormeni kiittämään. Sormet, joiden iholla vielä viipyy rakkaan kosketus. Tästä päivästä, eilisestä. NAutin tulen vaimeasta sävelestä. Liekkien leikkiessä sisimpäni asettuu tyyneyteensä. PÄivän tohinat saavat jäädä. Suljen silmäni ja huudan ääneti, miten tahdon kiittää. Kiittää ja luottaa. USkollisuuteensa, joka kantaa ajasta toiseen.

 

On aika syttyä, aika sammua. On aika olla vaiti, on aika puhua. On aika itkeä, aika nauraa. On aika kiireelle, aika levolle. On aika jaksaa, aika olla hauraana. On aika askelille, aika tyynesti pysähtyä. Mutta aina on aika rakastaa, luottaa, uskoa.

ILOUUTINEN!

 Sunnuntai toi tullessaan sisälleni tyyneyden. Osasin hyväksyä osalleni asetetun taakan ja kivun. Tunsin, miten minun pysähtymiselleni oli syy. Kuin opastus, viitta, joka osoitti oikean suunnan. Jotta osaisin avata juuri oikean oven, etten kulkisi ohi. Sanoja, joihin pukisin tunteeni tuossa sunnuntaini hetkessä, niissä ohikiitävissä  sydämelleni lasketuissa sanoissa ja sävelissä. Ei sellaisia sanoja ole. Kyynelten pehmeydessä oli lupaus siitä, että saan olla turvassa. Hyvä olo hyrisi sisälläni.

 Niinpä tuon voimani turvin kuljin maanantaina lääkäriin. Varmana siitä, mitä tuleman piti. Toiveikkaana siitä, että josko kuitenkin. Tiesinhän, että Hän olisi kuullut lukuisat rukoukset,  jotka jo toivat osalleni ilon ja kiitoksen. "Sattui niin ONNEKKAASTI.....normaalisti, mutta NYT...." Tohtorin viisaissa sanoissa soi minulle kuin kaikuna kiitos korkeammalle! Kun suljin tuon oven ja astuin hissiin, en enää mahtunut ihoni sisään:) Nostin käteni kiittämään ja annoin huuliltani luvan sanoille, joissa lauloi ylistys, kiitos, kunnia Hänelle. Vain Hänelle. Ei se ollut onnekkuutta. Se oli sitä suurta rakkautta, jonka turvissa saan astua uuteen päivään. Päivä toisensa jälkeen. Se oli Hänen kättensä työtä.

Kuin vuoripuro, minä pulputin iloni ilmoille. Se kupli ja hyppi sydämelläni ja tahtoi päästä kuuluville. Jaoin iloni ystävän kanssa, rakkaan kanssa. Siinä hetkessä sain ylleni pehmeät hiutaleet, joiden laskeutuessa poskilleni, muistin samanlaisen hetken kuukauden takaa. Miten hiutaleiden viileässä hyväilyssä viipyikin niin hellä rakkauden kosketus. Niiden alla seisoin sydän iloa laulaen. Illalla sain kuulla lapseni suusta, kelle kiitos kuuluu. Tyttökin kiitti ja kertoi hoksanneensa, kuka on voittaja! Niin. Nyt minulla on edessäni neljä viikkoa, joissa vierelläni asuu hiljaisuus. Sain avata sen oikean oven. Nyt otan aikaa kuunnella sydämelleni puhuttua. Laulun sanat" Riko minut, jotta ehjäksi tulla saan..." täyttyivät kohdallani. Tästä tulee hyvä tammikuu. Helmikuu jaksaa odottaa omaansa.