Keveitä askelia ja niiden kaipuuta

Kevättalven tyttösen ensimmäinen vuosikymmen täyttyy torstaina.Virpoi, varpoi sunnuntaina naapurin papalle ja kysyi, saako laulaa. Hyppeli pihan poikki kotiin puna poskillaan ja huokaisi, että jätti toisen säkeistön laulamatta, kun jo ensimmäisen aikana se pappa itki niin kovasti. Kun lapsi laulullaan koskettaa vanhaa sydäntä sykähtämään liikutuksen puroiksi ikäuurteiden viivoittamiin kasvoihin, on saatu pääsiäiskoriin enemmän kuin vain suklainen palkka. Taidat tykätä laulamisesta, oli vanhus virkkonut ja kertonut kuunnelleensa naapuripihasta kantautuneita säveliä aiemminkin. Henkäys kevättä on tyttösen hymyssä. Sävelissään tuuli, jonka polut ovat ymmärryksemme ulkopuolella. Rakastaa ja laulaa kuin kuohuva koski, jonka voimassa terävinkin kivi hioutuu saamaan pehmyet posket. Ajatuksiinsa kätkeytyy viisautta, jonka lähteellä itsekin haluaisin ehtiä istahtaa useammin. Lapsen kaltainen ,lujasti luottavainen on sisimpänsä. Silmänsä säteilevät kuin majakat pimeässä aavassa ja jakavat ympärilleen erityisen valon kajastusta. Äärimmäisen rakas! Katselen häntä ja ymmärrän, että usko voi siirtää vuoriakin.

Oppijat hihkuivat aamuriemua eilisessä: jes, uskontoa! Jaksavat kuunnella kertomaani ja antavat viisaita ajatuksia vastauksiksi pohtiviin uteluihini. "Koska Jumala suunnitteli kaiken niin", lausahti tyttö silmissään uinuneen oivaltamisen heräävää riemua. Pöydällä palasia tärkeistä tapahtumista. Liisteröidyn hautaluolan uumenissa enää siististi viikatut käärinliinat. Kuljen kohti suuren juhlan tunnelmaa sydän täynnä nöyrää kiitosta. "Hän ei ole enää täällä" lausuvat laulun sanat.  Onneksi vierellämme kaiken aikaa. Viime päiviin ilon rinnalle on mahtunut pikkuisen painavaakin. Ainahan sitä! Kuu kutitti kasvojani kirkkain sormin. Valaisi tyynyn hohtamaan enkelvaloa! Uni karkasi omille teilleen. Kunpa viipottaisivat mielipahatkin! Kepeiden askelten kaipuu saapui juuri, kun kipu niistä kaikkosi. Kaikelle aikansa, nyökkään hiljaa ja kutsun hymyä suupieliin.

Tyttösten kanssa karsimme omenapuuvanhuksen uutta oksakasvua. NAuroimme ja olimme varuillamme . Oksa toisensa jälkeen napsahti hangelle lepäämään. Iltataivas puki ylleen punervaa viittaa. Aika hujahti huomaamatta. Elämäkin vaatii toisinaan sitä. Karsimista. Turhien murheiden taituri taidan olla. Joskus vaaditaan ravistelua, jotta itsestään huomaa karsia tarpeetonta. Mielelle jää silloin tilaa kevetä!