Pienin rivein

Aamuun jää lepäämään kanssani tyyneys. Annan päivien hoitaa ja helliä. Vaalin hiljaisuutta vieressäni.

 Hiljalleen harmaa väistyy ja jättää tilansa syyssiveltimen maalaamille sävyille. Sisimpäni syysmaisema herää.

 Jokin hyvä kietoo pumpulinpehmeyteensä. Sisin löytää valonhäivän. Huolenpitosi on kaikkialla lähelläni.

 Olin pelosta värissyt ja tuulissa tuivertunut. Liiaksi yrittänyt. Nyt  hiljainen tuulenhavina on  tarpeeksi.

Tyhjyys täyttyy ja näin on hyvä. Levon aika. Yhä vielä. Annan onnelle luvan olla tässä. Vierelläni.

Nyt on levon aika.

Pieni pala suurta

Mieli haikuilee. Sanoittaa pienesti jokaisen tavun laskien. Sisimmässä pienten kyynelhelmien vana. Tuttu maisema ympärillä hyväilee hiljaa. Lauantaiaamujen levollisuuteen astui hetkeksi arki. Oppijat vanhempineen täyttivät tiiviisti luokkahuoneen tunnelman. Sain paljon hyvää, silti tyhjyys täytti olemusta. Kotiovella huokaisin. Tyttöset olivat keittäneet kahvin, sen tuoksu kutsui jatkamaan oikeaa viikonloppua. Särky säteilee mieleen saakka. Sen viipyminen selityksettä satuttaa sopukkaa, joka säätelee hymyn määrää. Saa muistamaan, olemme saviastioita. Huomaan, olisin tarvinnut lauantaileponi.

Kurotan kohti valoa. Poimin läheltäni suurten kätten jäljiltä olevaa kauneutta. Ihon alle hiipii ikävä, jota viistää jokin sanoiksipukematon suru. Siinä on pehmeää kaipausta Luojan läheisyyteen. Hiljaisuuteen, jossa saa levähtää ja vahvistua. Sisin itkee, janoaa kosketusta, johon ei riitä rakkainkaan käsi. 

Syyshehku painuu hiljalleen mailleen. TAivasta halkoivat siivekkäät , joiden joukko piirtyi pilvihattaroita vasten, ehti jo horisontin taa. Keittiössä on jäljellä vaimea ompun ja kanelin tuoksu. RAkas viestittää rakastavansa. On kaukana vielä. Illalla painan pään tyynyyn pohtien ehtiikö vierelleni ennen unta. Juuri sain tietää, ovat voittaneet. Olen onnellinen puolestaan. Totuttelen kannustamaan etäältä. Opettelen. Tässä sunnuntaissani on ollut yltäkylläisesti hyvää, vaikkei mitään ihmeellistä. Ja vielä kaiken jälkeen aurinko helli iltaa kohti painuvilla säteillään. 

Tyttösen jännittävä kisapäivä. Saapuili ja säteili kilvan kaulassaan roikkuvan kultamitalin kanssa. Äiti palautti luonaan yökyläilleen voitokkaan poikasen. Pelissään parhaana palkitun. Halaukseen mahtui kahden äidin onni. Neitonen viihtyi oman kultansa luona. Esikon sain luoksemme armaansa kanssa. Viilettivät kotikentällä pallon perässä koirun ja poikasen kanssa. Annoin silmieni levätä veljesten keskinäisessä lämmössä. Liikuttavan suloisia sanoja jakoi isompi pienemmälleen. LApsissa on uskomatonta rikkautta. RAkkaus on täyttänyt päivääni. Illan hämyssä ristin käteni ja kuiskaan kiitos. Juuri nyt pakahdun rakkaudesta. En mittaa mitalein, ovat kultaakin kalliimpia kaikki neljä. 

Tuulien teitä...

Tuulella on  ollut kiire. Se on tanssittanut kaikkea kohdallensa osuvaa. Keikautellut kumoonkin ohi viilettäessään. Viikonvaihde on ollut syksyistä tuulinäytelmää. Tyttönen yskii halki huminan. Neitonen ajeli nurmea, keräili kypsäksi ehtineitä omppuja ja pyöräytti tonnikalapastan. Lähti sitten tuulen halki ystävänsä kyydissä. Iltaansa, jossa seisahtavat huolenpitäjän lämpimään läsnäoloon. Hetkiin, joissa musiikki ja sanotut sanat muistuttavat, turvansa on korkeimmassa. Poikanen vaihtoi perjantaina voitetusta juoksusta ensin jääkiekkoiluun vieraassa kaupungissa, yökyläili isoäidillä ja jatkoi tänään seuraavalle paikkakunnalle jalkapalloilemaan. Kuin syyspuhuri on poika. Joskus kadehdin vahvuuttaan ja energiaa, mikä pienessä varressaan on. Tänään olen luvannut tarjota auttavaa kättä koulukasvionsa tekemisessä. Urhoollinen ja suloinen nappisilmä . Kunpa säilyisi riittävän pitkään lapsena sydämeltään. Erään venyneen koulumatkansa syyksi kertoi pellonvarressa vietetyn kasvienkeruuhetken. "Löysin kannusruohon", iloitsi. Toivon osaavan napsia ilon pikkuisista ihmeistä yhä vain ja pitkään. Niitä ympärillemme on aseteltu kuin neulasia pihakuusten oksistoihin, itse pitää vain osata löytää ja nähdä. Ja kiitosmielellä ihmetellä!

Luonto pukee ylleen ruosteenpunaa ja okraa. Levon sävyjä ajattelen. Luopumisenkin. Aurinko jakaa säikeitään jo säästeliäämmin. Tuntuu kuin luontoäiti laulaisi tuutulaulua lähelleen. Levollisuutta kaipaan itsekin. Tänään kuuntelin viisaita sanoja matkanteosta. Olemme matkalla, emme ehkäpä mihinkään toimistosta tilattuun, mutta taipaleellaoloahan tämä elomme on. Löytyykö matkalaukustani oikeat matkaeväät?! Niin toivon. Rukiinen leipä saa vatsan nauramaan. Elämän leivän haluan matkalleni. Pimenevissä illoissa tarvitaan valoa, joko kynttilän kajon tunnelmaa taikka tarkempaa valaistusta. Sinussa on minun jalkaini lamppu, joka valaisee askeleeni niin syksyn tummuudessa kuin epäröinnin usvassa. Karttanani sanasi. Viluisiin iltoihin vetäisen villaista ylleni. Sinä olet luvannut vaatettaa  niin ketojen kukkaset kuin värjöttelevän lapsesi. Ja passi. VAikkei ainuttakaan leimaa löytyisi, antamallasi pääsen luoksesi. MAtkani täyttyy tunnelmista, vaihtuvista maisemista. LAukkuni lasti pitää pystyssä vaikka elämän syystuulet riipisivät ja riepottaisivat. Saan levätä lupauksissasi. TAittaa taivaltani tietäen, etten milloinkaan kulje yksin.

Illalla sauna saa lämmittää tuulen kutittelemia kasvoja. Villasukkaoloa suunnittelen. Rakas sytyttää takkaan tulen. Sen vaimeassa laulussa on joka syksy hyvän kosketus. Olen antanut kaiken minussa levähtää. Huomenna arki saa jatkaa syyspuuhiaan. Minä sen mukana.

Jokin kypsyy minussa

Kesä lipuu loitommas, kohti omaa ulappaansa. Eilistä se hipaisi taivaansinellään ja saatteli suuren määrän oppijoita ja meidät opastajat suomaiseman sisään. Maisema oli kuin palanen satua aamuauringon kajossa. Pitkospuiden polku kiemurteli läpi pehmeän mätäsmaailman. Suopursun tuoksu sai lapsetkin huokaisemaan: ihanaa! Pikkuruisen vaivaiskoivun kohdalla seisahtuivat omat askeleeni kuiskaamaan: olen kanssasi  pieni nyt. Omista oppijoistani imin iloa itseeni. Osasivat nauttia pienistä ihmeistä ympärillään. Palanen naavaa muistuttaa tuon päivän lumosta monen taskuaarteena. Totinen poika hihkaisi päivän päätteeksi: "Kiersin koko järven enkä ole edes väsynyt!" Riemu ja reippaus säteili jotakin suloisen koskettavaa tuon aran ja hiljaisen kasvoilta. Usko omiin voimiin kasvoi uuteen mittaan.

Tänään omani kuume piteli minutkin kotosalla. Kovin heikoksi tuo pieneni kävi. Valvoin  untaan ja silittelin pitkiä hiuksiaan. Yhdessä hengitimme tyhjän kodin hiljaisuutta. Tänään olin vain äiti. Kaikki muu minussa lepäsi. Lohdutin tyttöstä, jonka syksyssä sairastelu kaatoi toistamiseen pieniä unelmia. Vain pieniä, mutta hänelle suurensuuria. Jää väliin opinpolku, jalkapallopeli ja lastenilta. 

Syyspehmeä kietoo illoissa tunnelmaansa. Pieni kaipauksen siemen on kylvettynä omaan arkeemme. Iltoihin mahtuu paljon odotusta, rakastavaa ikävää. Annan katseeni lipua kotipellon kynnetyissä multavanoissa. Puimurin tasainen hurina kantautuu etäämpää. Kypsynyt korjataan talteen. Maa muokataan odottamaan uuden kasvun ihmettä. Elämä on kuin pelto. Omani maaperä on rikas ja sydän sykkii pehmeyttä kaiken kylväjän, kasvun jakajan puoleen. Aina jokin uusi kasvaa mittaansa, mutta siemen on sama. Usko ja luottamus. Muokattavaa vielä riittää. Rakastan sinua, sanoo rakas. Vaikka arjen pellossa lepää paakkuja, se pehmenee, nyt vaaditaan vähän enemmän sydämen työtä. Ja vahvistavia sateita.

Kysymysten vyyhti kiertyi syksyyni. Jokin sykkii sisimmässä ihmetellen, ymmärrystä pyytäen. Vaan miksi pitäisi tietää, mitä minkäkin oven takana odottaa?! Luotan, vannon ja vakuutan. Miksen siis astuisi hetkiin hymyillen. Vaikka läpi kyynelten. "Äiti, olo on niin heikko, ettei jaksa edes leikkiä", kuiskasi tyttönen tuokio sitten. Ei tarvitse jaksaa, sanon ja jokin hyvä kättelee itseänikin. Silloin kun omat voimat ehtyvät, saan kiivetä hyvään syliin, kantaville käsille. Levähtää tyhjyydessä, joka on täynnä rakkauden siemeniä. Jokin hyvä kypsyy minussa. Kivunkin kautta luodaan uutta. Nyt kiipeän tyttösen viereen ja hymyilen jollekin, mikä kosketti, hipaisi ihoni pintaa ja antoi hellän suudelman. Levätään ja odotellaan, että koti täyttyy tummuvan illan sylissä.

Tänään en sano mitään. Kuuntelen ajatuksia, jotka ohittavat kuin syystuuli, joka heijaa oksistoja. Aamun auringonkajo kutsui vierelleen pehmeän harmaan sateen. Tarjoan kasvoni sen kosketukselle. Muuta en jaksa.