Tunteiden tulvaa...

Valkean harson kaipuu kutittelee leuan alla. Aamulla oppijoiden kanssa astuimme aamun tummuudessa lyhdyn valaistessa kulkuamme joulupolulle. Lumettomalle. Yläkoulun lapset toivottivat meitä tervetulleiksi joulusadun juoneen. Rauha laskeutui metsän uumeniin kaikkien eläinten ja ihmisten keskelle. Lapsista oli hauska sattuma, että kertomuksen tyttö kantoi samaa nimeä kuin opettaja:) Hiippailimme koulun metsäisessä maastossa kuin tonttusten pieni joukko. Sitten jo pian aurinko pilkahteli pilvien raosta, kun aamutaivas antoi kättä päivälle. Vaan maa on musta. Lumihuntu pysyy piilossaan. Annan sydämelle laskeutuneen jouluntunnun valaista mieltä. Joulun ihmeen äärellä loistaa kirkkaus, vaikka ympärillä viipyisi tummuuden kosketus.

Tässä päivässäni on ollut tilaa usealle tunteelle. Rauhaton oppija sulkeutui syliini tiukasti ja koin tyyntä ymmärrystä. Lasten laulu läikäytteli ilon laineita. Huoli tärkeästä ihmisestä kääntyi helpotukseksi hyvien uutisten kantautuessa vierelle. Kaipuu nosti päätään, eilen jo istahti ihan lähelleni. Tarttui kädestäni pitkin tätä päivää. Kuiski posken juurella olemassaolostaan. Lohduttikin oman pojan sanoina. Pelollekin löytyi paikkansa. Odottamatta ystävän sanat juuri oikeaan hetkeen pyyhkivät pelolta terän. Laskeutui levollisuus mielen sopukkaan ja saatteli sittenkin siunattuun hetkeen. Jakoi turvaisan mielen ja tyytyväisyyden. Kiire kurkisteli kulmien takana. Huhuilee tuolla jossain lähettyvillä nytkin. Herkistynyt äidinsydän laulaa melodiaansa pienimmän tytön tanssiessa imurivalssia auttamisen halussaan. On hellyyttävää saada apu pyytämättä. Itsekkyyskin askelsi kylkeen kiinni. Kaiken keskellä lupauduin kävelylle ystävän kanssa, vaikka muutakin tummuvan illan touhua olisi. Tunnekirjoni  ylle kääräisen sen kaipaamani valkeuden. Sen loisteen, joka silmiini syttyy seimen lapsen täyttäessä aatoksiani. Vaikka tummuus istuu maisemassa. VAikka tunteiden tuulet puhaltelevat eri suuntiin. Silti se tärkein on levollinen valo. Luen sen seimen lapsen kasvoilta.

Kodin jouluisia puuhia on jonossa. Lapset odottavat piparikirkon rakentamista. Itse etsin sopivaa hetkeä lahjojen käärintään. Kamppailevat pienimmät mietteittensä kanssa. Uskoako vai ei? Tyttönen toimittaa tärkeänä oikeaa joulun sanomaa. Ja lapsen usko sen takana on vankkumaton. Sädehtii taivaallista tähtiloistetta koko vartensa mitalla. Vaan onko se joulupukki sittenkin vain satua? Toisaalta tonttuset olivat vieneet kirjeen saunan lauteilta? Mutta veljen kätkemä viipyi kolossaan. Ihmetteli sitä ääneen ja hymysi tyytyväisyyttä, kun kätkö sittemmin tyhjeni. En henno paljastaa karua todellisuutta. Vaalikoon vielä tuota sadun maailman jakamaa. Ehtiihän tätä aikuisten elämän toisinaan raadollistakin todellisuutta vielä ihan kyllin. Voisipa raapaista kaiken pahan pois elämän päivien kyljistä. Siihen en kykene. Eivät riitä viisaus ei voima. Mutta voin ojentaa avaimet luottamukseen. Totuuteen. RAkkauteen. Luota lapseni, luota! Olet rakas paikallasi paitsi meille tässä lähelläsi, myös elämäsi antajalle. Aina.

Pikkuisella tyttösellä on tuntosarvet. Niiden herkkyyden edessä niin usein saan kyynelvanat poskieni nukkaan. Tänään ei ole sanoillaan paijannut, mutta teoillaan sitäkin enemmän. On ollut niin hiljaa valtavan viisas. Poikanen esitteli ylpeänä koulussa tekemäänsä puista kassakaappia. Isompi tyttö jakoi kanssani rinnakkain tuokion, josta kuljimme huokaisten. Samaan suuntaan. Isoimman halauksen lämpö on kannatellut haikeuttani. JA sitten vielä rakas. Jaksaa rakastaa ja ymmärtää. Olen onnekas.