Hmm. Tässä päivässä on vierelläni viihtynyt kutsumaton vieras. Kiire. Tai oikeammin sen tuntu. Sen huomaa tuimempana ilmeenä. Sen kuulee kiivaammasta sykkeestä sydänalassa. Se saa aikaan ikävänlaisia aatoksia. Se pitää taltuttaa! Se pitää hätistää tiehensä. Sille täytyy avata ovi ja näyttää lyhin reitti mahdollisimman kauas. Illalla se ei häirinnyt. Taitaa pelätä kynttilöiden liekkien leikkiä seinillä. Taitaa hipsiä piiloon pihapiirin lukuisia lyhtyjä. Taitaa aristaa astua kotatulen äärelle. Vaan aamusella se otti paikkansa keraltani. Mutisee tekemättömyyksistä. Muistuttaa aikatauluista. Ei tunnu ymmärtävän, etten haikaile sitä visiitille. Intän sille, että jo niin paljon on tehty. Vain jokunen joulujuttu, synttäripaakkelsi, lahjankääräisy, 18veen kansion kuva taikka sana, tonttulakin kulkusen ompelu, tärkeän asian toimittaminen puhelimitse, kirjoittamaton viesti ystävälle......vain jokunen juttu on kesken. Ei niiden takia olisi tarvinnut rientää kintereilleni tähän päivään. Ei. JA minullahan on nyt sitä AIKAA:) Vai karkasiko se tänään? Vaihtakoot paikkaa kiire ja aika.Huomisen vietän ajan kanssa.
Nyt jo hymyilyttää. Ehkäpä sen piti päästä muistuttamaan olemassaolostaan. Ehkäpä se toi minulle viestinsä. Palautti asiat kohdilleen. Arvoisilleen sijoille. Huomista varten. Tänään jätän tekemättömyydet odottamaan. Nautin lasten lailla talven kauneudesta. Askellan ja ajattelen keveämmin. Illalla kolmasluokkalaisemme luokassa saa aistia joulun tunnun tonttunäytelmästä, tanssahteluista ja kuumasta mehusta. Luvassa piparintuoksuinen ilta:) Sujautan kiireen terveiset taskuni pohjalle ja myhäilen.
Nyt avautui kodin ovi! "Äiti, voitaisko siivota? Tai leipoa?"
Niin.
Kiireestä ei saa ottaa kaveria. Aika riittää vaikka mihin.