torstai 2. joulukuuta 2010

Kiire kipaisi visiitille


 Hmm. Tässä päivässä on vierelläni viihtynyt kutsumaton vieras. Kiire. Tai oikeammin sen tuntu. Sen huomaa tuimempana ilmeenä. Sen kuulee kiivaammasta sykkeestä sydänalassa. Se saa aikaan ikävänlaisia aatoksia. Se pitää taltuttaa! Se pitää hätistää tiehensä. Sille täytyy avata ovi ja näyttää lyhin reitti mahdollisimman kauas. Illalla se ei häirinnyt. Taitaa pelätä kynttilöiden liekkien leikkiä seinillä. Taitaa hipsiä piiloon pihapiirin lukuisia lyhtyjä. Taitaa aristaa astua kotatulen äärelle. Vaan aamusella se otti paikkansa keraltani. Mutisee tekemättömyyksistä. Muistuttaa aikatauluista. Ei tunnu ymmärtävän, etten haikaile sitä visiitille. Intän sille, että jo niin paljon on tehty. Vain jokunen joulujuttu, synttäripaakkelsi, lahjankääräisy, 18veen kansion kuva taikka sana, tonttulakin kulkusen ompelu, tärkeän asian toimittaminen puhelimitse, kirjoittamaton viesti ystävälle......vain jokunen juttu on kesken. Ei niiden takia olisi tarvinnut rientää kintereilleni tähän päivään. Ei. JA minullahan on nyt sitä AIKAA:) Vai karkasiko se tänään? Vaihtakoot paikkaa kiire ja aika.Huomisen vietän ajan kanssa.
 
 
Nyt jo hymyilyttää. Ehkäpä sen piti päästä muistuttamaan olemassaolostaan. Ehkäpä se toi minulle viestinsä. Palautti asiat kohdilleen. Arvoisilleen sijoille. Huomista varten. Tänään jätän tekemättömyydet odottamaan. Nautin lasten lailla talven kauneudesta. Askellan ja ajattelen keveämmin. Illalla kolmasluokkalaisemme luokassa saa aistia joulun tunnun tonttunäytelmästä, tanssahteluista ja kuumasta mehusta. Luvassa piparintuoksuinen ilta:) Sujautan kiireen terveiset taskuni pohjalle ja myhäilen.
 
Nyt avautui kodin ovi! "Äiti, voitaisko siivota? Tai leipoa?"
Niin.
Kiireestä ei saa ottaa kaveria. Aika riittää vaikka mihin.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Sydämen ääntä

 Tänään, viimeisenä marraskuisena päivänä käänsin hetkeksi aatokseni taaksepäin. Tunsin sydämelläni lämmön läikähtävän. On astuttu jo melkein joulukuulle. Tätä minun erityistä vuottani. Jokaisesta päivästä avaan itseni kiittämään. Tämän erityisyyden äärellä olen saanut kulkea syksystä joulun kynnykselle jo. Käsi kädessä ilon kanssa. Tänään pieni hentoinen haikeus ottaa sijan minusta. Se on se pienten enkelten kaipuu. Vain pienenpieni. Siirrän sen hymynhäiväksi suupieleeni. Sitä touhua päiviä ennen kuin enkelten laulu raikuu, sitä en kaihomielin mietiskele. Muistelen hetken ja siirrän sitten sivummas. Sen  aika on sitten taas. Nyt nautin muusta. Työ odottaa. Ja uudet enkelit.
 Tänään olen iloinnut lasteni tarmokkuudesta. Pakkasen kireä ote ei haitannut näitä kahta suksijaa. Saapuivat koulusta kuin raikas tuulahdus. Sain kahdesta suusta kuulla päivän tapahtumista ne tärkeimmät välähdykset. Tonttuesityksen harjoitukset. Joulun salaisuuksien valmistelut. Pakkasleikit koulun pihalla. Opettajan ohjeet. Ehdin ymmärtää miten tärkeää on, että joku lähellä välittää, kuuntelee. Hetkessä mupeltavat välipalansa, pukevat lämpöistä ylleen ja  hiihtävät pitkin peltoa. Joulun soisi jokaiselle olevan täynnään lämpöä, läheisyyttä. Välittämistä, ehtimistä. Jaksamista ja toisen huomaamista. Elämässä tulisi jokaiselle riittää se joulunlämpö jokaiseen päivään. Sydämeen.
 
 Haluan nähdä lähelläni olevat. Kuulla ilon kilinän ja aistia murheen helähdykset. Pyydän taas voimia jaksaa kantaa niin omani kuin toisen. Hän puhuu sydämelleni. Hänen voimastaan saan lisää omiini. Hänen rakkaudestaan riittää. Hänen kuulemisestaan ammennan päiviini. Hänen edessään asetun ottamaan vastaan. Hänen suuruudestaan saa osansa jokainen. Jokainen, joka haluaa. Minä haluan.
 
 Ollaan tähtenä toisillemme. Anna minun loistaa valoasi. Viitoittaa tietäsi kulkijalle. Askelissasi vaellan luottaen eteenpäin. Tuikkikoon silmistäni Sinun säteilysi.
 
 
 Sydämelleni on puhuttu paljon. Ei ehkäpä enempää kuin ennenkään, mutta selvemmin kuulen nyt. Haluaisin sulkea syliini niin monta. Läheltä ja kaukaa. Tarjota auttavan käteni. Avata sydämeni kuuntelemaan, välittämään. Sinäkö puhut kauttani? Tänään olen pohtinut , ymmärtänyt, etten vain itselleni tätä saanut. Tätä erityistä vuotta. Sydämessäni asut Sinä. Niin suuri rakkaus asettunut pienen ihmisen pieneen sydämeen. Siitä riittää välittämisen voimaa jaettavaksikin. Puhu! Minä kuuntelen.
Talveen on asettunut valkeus. Tänään aurinko säteillään sai maiseman kimmeltämään. Kaikki ympärillä oli kuin kaunis satu. Satu, johon oli hyvä pysähtyä. Ja antaa sydämen puhua. Antaa sydämen kuulla. Ja välittää. Tänään olen astunut joulun taikaan. Kulkenut pienen aasin askeleet. Tuikkinut tähden lailla. Kiittänyt tallin suojasta. Silittänyt lapsen poskea. Ja kiittänyt. Lahjoista suurimmasta!

maanantai 29. marraskuuta 2010

Punaista ja pehmeää


 Annoin sille luvan tulla lähemmäs. Sallin sen asettua taloksi. Punaisen. Tänä vuonna se saapuili hiljalleen, vailla kiirettä. Sen kuiskutuksessa oli uudenlainen sointi, kuin vaimea joulukellon helinä. Lasten poskissa se loisti iloa ja touhua. Sunnuntaiaamuna sipaisin sitä huulillenikin. Ystävältä saadussa lahjassa kiedoin sen kaulalleni lämpimänä pörröisenä liinana. 
 Pakkasen saattelemana ajelin kuulemaan Hoosiannaa. Tyhjän tallin hiljaisuus siirtyi sisimpääni. Ilonkyynel silmässä lauloin. Otin vastaan joulumielen. Se saa asustaa nyt minussa. Kuin enkelin siiven kepeä sipaisu, kuin poskelle hiljalleen laskeutunut hiutale. Tyyneys pyysi tulla asumaan ja ilolla sen luokseni kutsuin. Lauloin vielä pikkuisemme kanssa kynttilää sytyttäessä. Me odotamme. Tyhjään talliin syntyi Vapahtaja. Poika Jumalan. Keskellemme. Lähellemme. Vierellemme.
 Illalla tuo pieni tyttönen kertoo, mitä pyhäkoulussa oli kerrottu. Iltarukouksensa päätteeksi pyytää, että se liekki sisältään ei koskaan sammuisi. Sen liekin haluan itsessänikin jatkavan palamistaan. Aina.
47 vuotta sitten. Kuulemma pakkasta silloinkin. Punaista rakkaan kukissa .Terttuneilikoita. Suloisia. Puhelimessa isä kertoi, että hänelle saan olla aina iskän pieni tyttö. Vuosista viis. Tuntui hyvältä kuulla. Liikutus ottaa sijan. Kyynel poskellani tuntuu pehmeältä. Eilisiltana lapsilla ja rakkaalla oli supatusta. Malttamattomina kantoivat lahjat syliini, koska tänään osa on poissa. Kiitos.
 Kotakin sai lahjansa. Uudet pehmoiset taljat.
 
 
 Kiertelin illansuussa pihapiirissämme. Kuuntelin lumen narinaa jalkojeni alla. Annoin katseeni  levähtää pakkasen maalaamassa kauneudessa. Maisema on saanut ylleen juhla-asun. Joulu saa tulla.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Käsikkäin

 Tasaista tyyntä, vuoroin kuoppaista kiemuraista elämän polkua eteenpäin tallaamme. Käsikkäin huomaan kulkevan ilon ja taakan. Rinnakkain ja sylitysten etenevät murhe ja riemu. Toinen toisensa esiinnostaen. Toinen toisellensa sijan antaen. Niinhän se menee tässä elämässä. Niin sen mennä pitääkin. Tarkoitettu se on.
 
 Pienin askartelee koulun kerhossa joka toinen viikko. Ylpeänä toi kotiin viime kerralla käden. Kipsiin valetun ikiomansa. Pysähdyin ihastelemaan. Ja kumpusi mietteitä sisältäni hetimmin. Käsi toisen kädessä. Käsintehty. Käsitän. Mitä minun käteni tekevät? Kohotan ne kohti korkeinta. Heilautan niillä jäähyväiseni . Kirjaan ylös aatokseni. Kiedon rakkaitteni ympärille, silitän, paijaan. Kosketan. Pyyhin pois kyyneleet, niin ilon, surun kuin liikutuksen. Käteni väsyneenä painan poskeni alle ja kutsun luokseni unen, levon. Poimin, asetan, ripustan.....
Tyttönen seurakunnassa tekemänsä enkelin kiinnitti käsin taitavin, ehtivin, lohduttavin. Käsittääkin ehdin enemmän. Käsittämättömän paljon!
 
 Käsi toisensa kädessä minun luokseni saapuivat tällä viikolla ilo isompi mittaansa ja murhe huolentuova. Ratkaisun tekeminen omassa elämässä on joskus pitkä prosessi. Minulla on ollut nyt aikaa kuunnella itseäni. Mietteilleni olen löytänyt tarpeeksi tilaa. Ihmetykseni, hämmästykseni on saanut paikan oman. Vastauksille on auennut ovi.  Sydämeni äänelle olen itse riittänyt. Olen kulkenut Isän kanssa käsikkäin. Ilon toi luokseni päätös. Nyt vain odotan. Suuri askel on ottamista vaille askellettu. Vieköön se minua eteenpäin. Niin tyynellä kuin myrskyllä.
 
 Esikko täyttää ensi viikolla 18. Silti minulle se sama pieni, rakas ja tärkeä. Satutti itsensä tuo urheilevainen. Nyt odottaa mailat ja pallot viikkoja ja viikkoja. Nyt odottavat autokoulun ajotunnit. Solisluu tarvitsee aikansa palatakseen eheäksi. Muistin taas, että hauraita olemme. Minuun sattuu, kun katson kasvoihinsa vakaviin. Vaan kiitän, ettei mitään pahempaa. Niinkin voisi olla. Pahemmin. Siksi käännän kiitokseksi iloni rinnalle tämän tummankin. Käsikkäin. Niin moni tässä elämässä.
Käsin poimittuja, käsin kuivattuja:) Tyttö 13vee lupautui pikkuistemme koulumyyjäisiin auttamaan. Vie näitä purnukoita ja omin käsin leipomansa kääretortut.

Kuljetaan iloiten
käsikkäin
kiittäen. 


torstai 18. marraskuuta 2010

Tämä päivä toi paljon


 Vielä eilen lepäsi maisemassa tasainen tummuus. Vielä eilen viivähti harmaus vieraanamme aamusta iltaan. Vielä eilen malttamattomana odotin. Vielä eilen vaivuin mietteisiin. Vielä eilen vaivihkaa vetäisin käteni pois alakulon ojennetusta kädestä. Vielä eilen kuulin vain lupauksen, että pian. Vielä eilen hymyilin huomatessani pieniä valkoisia, pieniä kimmeltäviä. Niissä näin enemmän.
 
Tähteni on tuikkinut valoa harmaan keskelle. Seitsemän sakaransa voimin. Takkatulen lämmössä on ollut lupaus talventulosta. Sen ritinästä on tullut minulle mieluinen iltasoitto. Kolmasluokkalaisemme kasvaa mittaansa suuremmaksi saadessaan toimia takkamestarina. Valvovan aikuisen silmän alla, mutta ihan itse. Riemu oli eilen suuri, kun tarvittiin vain se ainut raapaisu. Minä muistutan itseäni, että näissä pienissä askareissa se onni asuu. Ilo sykähtää kilpaa kiitoksen kanssa. Nyt ehdin huomata. Nyt ehdin nähdä. Jaksan.
 
 Olen saanut hiljaisuudesta toverin. Hippusen jokaiseen päivään. Hiljaa olen kuunnellut sydämeni ääniä. Oppinut kuulemaan uudella tavalla.
 
 
 
Tähän aamuun saapui valkeus. Se leijaili hiljalleen iloksemme. Hetki sitten saapuili ekaluokkalaisemme. Hiljaisuuteeni astui ilo ja touhu. Innoissaan kertoi, että arvaa äiti mitä. Meidän opella oli meille yllätys. Yllin tunnilla se sanoi, että nyt mennään koko tunniksi ULOS! Se oli tosi hauskaa. Voi, lapseni, minä tiedän. Ja riemuitsen, että lapsi sai nauttia kaikellaan lumilahjasta. Toinen saapuvainen tarttuu hanakasti lumikolaan. Lupasin, etten kolaa koko pihaa. Arjen keskellä asuu juhla. Vähässä on paljon. Kun näkee. Kun kuulee. Kun jaksaa luottaa ja kiittää.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Hellyttäviä helmiä hetkissä hiljaa

 Viime sunnuntaina aamusella heräilimme hiippaileviin pikkuisiin askeliin. Keittiöstä kuului supatustusta ja pienten ihmisten tärkeys oli ihan nuuhkaistavissa. Sitten hiljaisuus. Sitä riitti aikuisen mittapuun mukaan välähdyksenomaisen hetken verran. Mutta malttamattoman innokkaan pikkuihmisen aikamitalla se oli ikuisuus. Sitten vaimea koputus makuuhuoneen oveen: koska te isi ja äiti heräätte?! Olivat kattaneet aamupalan omien taitojensa mukaan. Tänä sunnuntaina tekevät sen taas. Viimeviikkoinen oli kenraaliharjoitus. Kunhan iskä muistaa nukkua nyt poikkeuksellisen sikeästi.
Elämässä pienet hetket ja niissä viipyvä tunne antavat kokijalleen paljon. Lasten kykyä elää hetkessä kadehdin. Kun koko määrällään antautuu juuri tähän ja nyt. Ensilumi. Joka vuosi sen voima on samanlainen. Se ei menetä lumoaan. Kuin enkelin siiven hipaisu laskeutuivat ensimmäiset hiutaleet. Vain hetkeksi luoksemme saapuivat vieraisille. Mutta siinä oli jo lupaus. Tällä viikolla sain oman lumihetkeni. Flunssan pakottamana olin ikkunan lämpimällä puolen. Mutta kaikellaan riemuiten säntäsivät lapset sataneen valkeuden kimppuun. Ilo ylsi taivaisiin! Lumiukko sai muotonsa. Porkkananenänsä. Ja koko perheen ihmettelyn ja ihailun osakseen. Niin kuin nuo 2 rakentajaammekin. Mutta koira popsi porkkananenän ja seuraava päivä saapui sulattamaan ukon. Uskon sen olleen yksi onnellisimpia lumiukkoja:) Ainakin hetkessämme viivähti onni.
Miksi liian usein kiire kurottautuu hetkiimme. Vie niistä haikeuden. Kaataa alleen hellyyden. Huitaisee sivuun suloisen tunteen sisimmässä. Ottaa liian paljon eikä jätä mitään. Tarrataan hetkiin hanakasti kiinni. Ei kuljeta ohi.  Säilötään niistä helmiä muistojemme nauhaan. Kiitokseni kohotan omistani. Hitaasti kiiruhtaen  kuljen hetkien polkua eteenpäin. Pätkän kerrallaan. Hiljaa.
 Lasten isänpäiväyllätykset on kuiskuteltu korvaani. Esitelty haltioituneena, kerrottu niiden valmistuminen vaihe vaiheelta. Salaisessa piilossaan kaapin nurkassa odottavat sunnuntaiaamun tähtihetkeä. Hetkeä, jolla jo nyt on kultakehykset:)
 Pienikin valonpilkku saa pimeästä itselleen sijan. Laajetessaan valaisee itseään isommin. Pienikin ilonpilkahdus sydämessämme poistaa pilven päivästämme.  Työntää syrjään tummuuden. Se voi kurkistaa hetkessä. Sinäkin voit olla toiselle se pilkahdus! Sinunkin kasvoiltasi voi säteillä toiselle se valo. Sydämen valo. Kiitoksen kajo. Luottamuksen läikähdys. Omaan tummaan taivaaseen paistava lempeys sytyttää tuhannet pienet tähdet tuikkimaan! Olemme kaamoksen kansaa. Kahmaistaan sen keskelle valkeus ja annetaan sille paikka viipyä. Ihan vierellä. Tässä ja nyt.
Lempikynäilijääni tarjoilen sinulle vielä.......

Olet lähellä
ajatusten lämmössä,
unen suojassa.
Vaikka matka on pitkä,
etäisyyttä ei ole.
Anna-Mari Kaskinen